Miksi jotkut ovat ujoja? Millainen lapsuus siihen vaikuttaa, tai elämänkokemukset?

Jotkut ihmiset on myös autisminkirjolla kuten mä. Luuletko tosissas että tää maailma pyöris kovin pitkään jos kaikki olis tyhjänpälpättäjiä?

T: asperger nuorimies

Oon aina ollut ujo, ihan tavallinen ja hyvä lapsuus oli. Sisko ei ole yhtään ujo, vaikka samanlaisen lapsuuden eli.

Pitäähän ujojakin olla, koska muuten ei olisi normaaleja.

En tiedä, mutta eihän tuossa esimerkissäsi ole kyse ujoista. Ei kaikki vain osaa jutella ventovieraan kanssa tai sitten tilanne tulee niin puskista, ettei osaa vastata. Tai ventovieras kysyy jotain, mikä ei hänelle kuulu. Ei sillä ujouden kanssa ole tekemistä, ja ujot taas voivat olla hyviä keskustelemaan.

Asuin maalla vanhoillisessa perheessä ja näin usein vain vanhempia ihmisiä. Kun muutin kotoa ja menin töihin niin aloin vasta avautumaan.

Miksi jotkut ovat pitkiä, toiset pätkiä, lihavia, laihoja, urheilijoita, sohvaperunoita ... Niin vain on.

Ihmisten persoonallisuuden kirjo on monimutkainen juttu, mutta joo ujous lähtee tempperamentistä ja siihen vaikuttaa ujon oma ankaruus itseään kohtaan.

Ja oon onneks nykyään paljon rohkeempi sosiaalisissa tilanteissa kuin lapsena. Kunhan oppisin vain lisää sosiaalisia taitoja vielä tulevaisuudessa toivottavasti. Oon siis meijän perheen ainoa diagnosoitu asperger.

T: se asperger nuorimies

Itse olen hiljainen ja varautunut uusien ihmisten seurassa, mutta ujo en ole. 

Taipumus ujouteen on synnynnäinen piirre ja geenien säätelemää. Kasvatuksella, elämänkokemuksilla ja ympäristöllä on tietenkin vaikutuksensa siihen, miten ujous ilmenee. Ujokin voi olla sosiaalisesti taitava ja oppia hanskaamaan ujouttaan niin hyvin, etteivät muut sitä edes huomaa. Ainainen mykkä on sosiaalisesti estynyt, masentunut, kielitaidoton tms.

Koeta joskus jotain syvempää aihetta, ehkä hiljaisempikin innostuu. Ei kaikkia kiinnosta lörpötellä. Ei se ujoutta välttämättä tarkoita.

Olin lapsena vilkas ja melko sosiaalinen, vaikkakin joitain jonkinlaiseen autismiin viittaavia merkkejä muistuu mieleen. Kerran ala-asteella luokkakaveri otti minut yllättäen puristusotteeseen ja sekosin siitä ihan täysin ja menin hysteeriseksi. Se oli viimeinen niitti, kun minulle ostettiin tietokone ja jäin mieluummin kotiin pelaamaan, kuin lähdin ulos kavereiden kanssa. Siitä alkoi minun todellinen ujoutumisen ja epäsosiaalistumisen tie.

Nuorempana olin ujo ja epävarma kun kiusattiin, nykyään olen vain tavallinen introvertti. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka odottavat kokoajan että juuri heitä huomioitaisiin ja sitten loukkaantuvat kun näin ei tapahdu. Ei vaikuta ihan täysin terveen ja tasapainoisen ihmisen käytökseltä sellainen.

Ankara koulukiusaaminen voi tehdä lapsesta erittäin aran, ujon ja varautuneen aikuisen. Sellaiselle kehittyy väistämättä tutkamainen vaisto aistia hankalat tilaneet jo kilometrin päästä ja niiden välttelykeinot.

Pälättäjät vasta rasittavia ovat. Kenties joku lapsuudentrauma, ettei ole saanut vanhempien huomiota muuten kuin kailottamalla 247, niin on jäänyt päälle. Eivät ymmärrä, ettei maailma hajoa eikä mitään mene rikki, jos ollaan välillä hiljaa. Mutta ei, päläpälä mitäs sinulle kuuluu hölö hölö niin minunkin mummoni kuokkii kasvimaalla hahahahahah ihan tosi?! heheheheh hölöpölö kiva sääkin tänään mutta ei pysty olemaan sekuntiakaan turpa kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena vilkas ja melko sosiaalinen, vaikkakin joitain jonkinlaiseen autismiin viittaavia merkkejä muistuu mieleen. Kerran ala-asteella luokkakaveri otti minut yllättäen puristusotteeseen ja sekosin siitä ihan täysin ja menin hysteeriseksi. Se oli viimeinen niitti, kun minulle ostettiin tietokone ja jäin mieluummin kotiin pelaamaan, kuin lähdin ulos kavereiden kanssa. Siitä alkoi minun todellinen ujoutumisen ja epäsosiaalistumisen tie.

Minulle taas tietokone oli taivaan lahja kun olin kiusattu. Tutustuin uusiin ihmisiin ensin netissä ja tapasin heistä livenä vain ne jotka vaikutti aidosti fiksuilta ja mukavilta.

Vierailija kirjoitti:

Pälättäjät vasta rasittavia ovat. Kenties joku lapsuudentrauma, ettei ole saanut vanhempien huomiota muuten kuin kailottamalla 247, niin on jäänyt päälle. Eivät ymmärrä, ettei maailma hajoa eikä mitään mene rikki, jos ollaan välillä hiljaa. Mutta ei, päläpälä mitäs sinulle kuuluu hölö hölö niin minunkin mummoni kuokkii kasvimaalla hahahahahah ihan tosi?! heheheheh hölöpölö kiva sääkin tänään mutta ei pysty olemaan sekuntiakaan turpa kiinni.

Luin ensin, että päättäjät. Taitaa olla joku lukiohäiriö mulla.

Ehkä ne ei vaan jaksa tai halua jutella kanssasi.

No minulla on vissiin ollut lapsuudesta saakka dissosiaatiota. Sehän johtuu jostain traumasta, että jotain siellä on sitten tapahtunut, en tiedosta mitä. Tosiaan siis jos saan hetkeksi johonkin istahtaa ja olla hiljaa ja rauhassa, niin tyyliin minuutin päästä "en ole enää paikalla". Eli keho istuu ja tuijottaa eteenpäin, saatan jopa reagoida puheeseen jollain tavalla, mutta joko olen sellaisessa ihme sumussa etten oikein näe eteeni enkä tiedä mitä minulle puhutaan tai tajuan vasta hetken päästä mitä on sanottu, tai sitten en näe enkä kuule mitään.

Ja siis ahdistaa ihmiset ja ahdistaa olla kodin ulkopuolella, en ymmärrä sosiaalisuuden merkitystä muille ihmisille, en jaksa oikein enää esittää mitään kellekään olen vain hiljaa ja yritän eristäytyä kaikista.

Mutta siis muuten menee ihan hyvin, käyn töissä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena vilkas ja melko sosiaalinen, vaikkakin joitain jonkinlaiseen autismiin viittaavia merkkejä muistuu mieleen. Kerran ala-asteella luokkakaveri otti minut yllättäen puristusotteeseen ja sekosin siitä ihan täysin ja menin hysteeriseksi. Se oli viimeinen niitti, kun minulle ostettiin tietokone ja jäin mieluummin kotiin pelaamaan, kuin lähdin ulos kavereiden kanssa. Siitä alkoi minun todellinen ujoutumisen ja epäsosiaalistumisen tie.

Minulle taas tietokone oli taivaan lahja kun olin kiusattu. Tutustuin uusiin ihmisiin ensin netissä ja tapasin heistä livenä vain ne jotka vaikutti aidosti fiksuilta ja mukavilta.

Niihin aikoihin ei ollut edes nettiä ja pelasin vain yksikseni. Siinä vaiheessa taisin olla jo niin urautunut kun se nettikin tuli, ettei sitäkään kautta oikein osannut tutustua juuri keneenkään. No, on minulla pari nettikaveria mutta heitä en ole edes nähnyt vaikka vuosia jo viestitelty ja vaikuttavatkin mukavilta ja fiksuilta. Jotenkin tuntuu, että tämäkin on nyt näin niinkuin "kuuluu" olla enkä oikeastaan heitä halua edes nähdä, kun pelkään että menee jollain tavalla pilalle. Niinkuin nuo aina tuppaavat kasvotusten asiat ihmisten kanssa menemään.