Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Uiminen teini-ikäisenä. Joutui stressaamaan uimapuvussa ja alasti olosta muiden edessä ja karvojen ajamisesta. Ja paritanssiin pakottaminen. Ei kyllä oteta teini-ikäisten normaaleja komplekseja huomioon näissä asioissa. Urheilu- ja monet muut tapahtumat skippasin hyvällä omallatunnolla sen jälkeen kun ystävät jättivät koulussa yksin.

Maattiin lattialla selällään, kaveri piti nilkoista kiinni ja noustiin istumaan mahalihaksilla kädet niskan takana.

Se, kun joutui kapteenina nimenhuudossa valitsemaan huonoimmatkin oppilaat omaan joukkueensa.

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella sain nimen lollo. Oli suurehkot rinnat eikä koti ostanut kuin perusrintaliivejä. Äidin kanssa oli ihan mahdotonta puhuakaan, ettei minun rinnat pysy aisoissa missään puuvillarintsikoissa. Hän oli itse aina käyttänyt puuterinvärisiä perusliivejä ja siksi ei ymmärtänyt, ettei ne käyneet minulle, kun on isommat rinnat. Lollo-nimi tuli oikeastaan kaikesta liikunnasta, jossa juostaan tai hypitään. Joku 1500 metrin juoksu oli tuskaa, kun rinnat pomppi ylös alas. Pesäpallossa yritin juosta hiipivällä tyylillä, ettei rinnat näkyisi niin selvästi. Korkeushyppy oli kaikkein pahin, joka askeleella ja ponnistaessa rinnat pomppi. Olen edelleen katkera lempinimestä.

Tämä, aivan kun itseään kuuntelisi. Lolloxxxx nimellä minut tunnettii ala-asteella. Olin ensimmäisiä kellä kasvoi alapään karvat ja rinnat.

Ei kyllä kotona ollut puhettakaan että urheiluliivit vois olla hyvät, on ok siistiä alapäätä oman maun mukaan. Liikuntatunnit ei ollut kivoja, jos oli hyppimistä juoksemista. Suihkussa käynti ei ollut kivaa kun sain aivan liikaa huomiota, ja se oli hirveetä kun toiset katsoo ja jopa nauroi hämmennyksessään varmaankin. Suihkusermit olis ollut tarpeen edes. Joskus pesin varpaat ja vähän kasvoja ja valehtelin että kävin suihkussa, ja joku käräytti opettajalle ettei se käynyt. Lapset osasi kyllä olla julmia toisilleen. 

Mutta jotain hyvää, jahka oma tytär rupee olemaan nelosluokalla, alan ja pohjustamaan aihetta mitä tapahtuu murrosiässä ja annan parempaa tukea mitä itse sain, ja mainitsen kanssa koulun terkkarin jos minun kanssa ei ole kiva puhua aiheesta.

Hiihto ja suksien raahaaminen hiihtopaikalle ja takaisin. En ole kuutosluokan jälkeen hiihtänyt sen mielikuvan takia mikä hommasta jäi.

Vierailija kirjoitti:

1500 metrin juoksu ja ajanotto. En jaksanut ja olin aina huonoin. Olin luokan nuorin. Se oli semmoista julkista nöyryytystä. Yleensäkin että liikuntatunnit oli aina paremmuuden mittaamista, eikä liikkumista hyvän mielen ja olon vuoksi.

Sitä ei tosiaan oteta tai otettu ainakaan aikoinaan liikunnassa huomioon, että osa porukasta oli vuoden alussa syntyneitä ja lähes vuoden vanhempia kuin joulukuun tenavat. Kaikki liikunnanopettajien taulukot olivat vain syntymävuoden mukaan katsotun iän mukaiset. Kerran kysyin muuten mukavalta ja ei-kiusaavalta opettajalta tästä, että miten me joulukuussa syntyneet kun mehän ollaan noita opettajan suosikkeja ja ryhmän parhaimpia liikkujia lähes vuoden nuorempia, että eikö se pitäisi jotenkin ottaa lukuun. Opettaja suuttui mulle tosi paljon jo tuosta kysymyksestä.

yläasteella v...n lentopallo - meillä oli 2 luokkaa A ja B - liikkamaikan lellikit oli B-luokalla ja ne halus pelata sitä v...n lentopalloa - ja sitähän pelattiin - aina

kauppaopistossa ei sitten tehty muuta kun maikka hakkas tamburiinia nahkahousut ja korkkarit jalassa ja juoksutti ympäri salia no joskus vaihdetiin kyllä juoksusuuntaa - surkein likkaope ever

Tanssitunnit oli ihan hirveitä ja häpeällisiä, kun aina sai pelätä jäävänsä miesten haussa viimeiseksi, ketä haetaan, niinkuin usein kävikin. Se häpeä törröttää siinä yksin, kun muut tytöt seisovat parinsa kanssa odottamassa.. Joskus jouduin sivuun kattomaan kun muut tanssii..

Toinen ikävä muisto oli se, kun jouduin hyvänä pesiksessä luokkamme edustusjoukkueeseen, joka oli siis sekajoukkue. Siinä oli kaikki pahikset ja pahimmat kiusaajani, eikä mua pyydetty siihen vaan käskettiin. Olin niin p--na pelosta, että pelit meni osaltani ihan vituroilleen ja siitäkös saatiin lisää vettä myllyyn..

Vierailija kirjoitti:

Olin piirikunnan paras kaikissa lajeissa, niin odotin liikuntunteja oikein innolla.

Ja se oli sitten inhottavin liikuntamuistosi koulussa? 

Haluaisitko avata meille vähän enemmän? 

Mitä sitten tapahtui, että liikuntatunneista tuli kuitenkin inhottava muisto?

Vierailija kirjoitti:

Köysiä pitkin piti kiivetä kattoon ja alas tullessa aloin liukumaan köyttäpitkin nopeasti alas, syvät jurmut tuli sormiin ja palaneen ihon haju oli paha.

Katto oli urheilusalossa jonkun kymmenen metrin korkeudessa. Arvioin, että sieltä tippuessa kuolisi, vammautuisi tai tulisi pahoja luunmurtumia. En halunnut niin korkealle, joten kipusin metrin ja sanoin, että en jaksa / osaa pidemmälle ja tulin alas.

Hiihto. En ole ala-asteen viidennen luokan jälkeen hiihtänyt metriäkään, en ole suostunut.

Vaikuttihan se liikunnan numeroon mutta ei ole kiinnostanut numerot muutenkaan. 

Nyt ikää 44 (mies) eikä näköpiirissä ole vieläkään sitä hetkeä että sukset jalkaani laittaisin. 

Hyppyarkku. Jo sanana puistattava.

Naputtaa ääni tamburiin..... Vaihtoaskel hyppy, Vaihtoaskel hyppy.. Jne.. Hyiiii Iii.

Hiihto. Opettaja vaati jo heti toiselta luokalta lähtien että suksen pitää liikkua kuten olympiahiihtäjillä. Jos ei liiku, oppilas on yhteiskuntakelvoton.

Mutta eniten ihmettelin sitä joka vuotista yksinlaulukoetta, mutta minuuttiakaan en saanut musiikkitunneilla opetusta laulamiseen. Onko se laulaminen sellainen itsestäänselvä perustaito, kuten lusikan käyttö tai kengännauhojen sitominen? Minä ainakin sain siitä sellaiset traumat, että vielä viisikymppisenäkin pidän leipäläpeni visusti tukossa, jos joudun kirkkoon ja siellä pitää jotain virsiä veisata. Jos on kaveriporukassa humalassa jollekin laulettu onnittelulaulu, olen onnistunut aina mukana esittämään laulavaa, vaikka todellisuudessa en ole ääntäkään päästänyt.

Vierailija kirjoitti:

Kiipesin liikuntasalin kattoon köyttä pitkin, enkä uskaltanut tulla alas. Kaikki kerääntyi ringiksi alapuolelle ja kannustivat tulemaan alas, alkoi kuulua naurua ja ivailuakin. Tyttöjen liikunnanope kutsui tytötkin katsomaan ja nauramaan.  Joku huuteli palokunnan soittamisesta. Itse otin tukea kattopalkista ja pääsin sellaiseen asentoon, että jaksoin olla. Lopulta porukka kyllästyi odottamaan ja muut meni syömään. Iltayöstä liikunnanope tuli saliin ja kantoi ison patjan alle, sitten uskalsin hivuttautua alas.

Onneksi muuten meni hyvin. Sain aina valita joukkueen kun olin paras pallopeleissä.

Ja tämä köysikiipeily-juttu tapahtuikin Intiassa!

Se että sain luokioaikana liikunnasta 9 vaikka olin juuri voittanut ikäluokkani suomenmestaruuden harrastamassani yksilölajissa.

Aika hölmöä että tämä on jäänyt mieleeni. :D

Kaikki ryhmäliikunta piste.Olen yksilöurheilija enkä mikään lauma-apina

Yhtä helvettiähän se oli ihan läpeensä. Meillä käytännössä pelkkää pallonpeluuta ala-asteela lukion loppuun. Opettaja tyyliin heitti pallon kentälle ja sanoi että pelatkaa. Ainut ilopilkku oli tanssi jota meillä oli jonkun verran.

Hiihtomatkalla korkean mäen lasku, opettajan nauru kun kaaduin jo alkulaskussa. Harrastin kyllä itsekseni hiihtämistä edelleen mutta mäet kiersin. Pilkkaava aikuinen on todella pahaksi lapsen itsetunnolle. Olin silloin n. 9v.

Joukkuelajit olivat yhtä tuskaa, kun tulevaisuuden pesis, lento- ja koripallotoivot jyräsivät meidät tavikset.  Yksilölajit ok, kuten luistelu. Olin taitava tekemään temppuja. Luistelua on tullut harrastettua vielä aikuisiällä. 

Ollessani varhaisteini jumppamaikkana oli paikallisen urheiluseuran valmentaja. Hänen innostuksen aiheensa olivat eri urheilulajit kuten 60 m pikajuoksu. Minä sitten hieman ylipainoisena sain ne huonoimmat ajat. Ylemmälle luokalle siirtyessä paino karisi ja kunto nousi. Sain ihan loistavan ajan pikapyrähdyksellä, niin eukko totesi, että ajanottokellossa taisi olla jotain vikaa.