Lue keskustelun säännöt.
Kestäisitkö uraihmisen puolisona?
19.05.2021 |
Minä en kestänyt loppujen lopuksi, kun koko yhteinen elämä pyöri sen uran ympärillä. Arki ja kaikki lomat suunniteltiin hänen mukaansa ja jopa lomilla teki töitään eikä koskaan irrottautunut siitä arjesta. Sitä alkoi itsekin stressata niin paljon, että lopulta päätin erota.
Tsemppiä niille, jotka kestävät.
Mulla oli siis myös omaa elämää, mutta kun toisen elämä alkaa vaikuttaa liikaa myös omaan elämään, niin sitten pistin tilanteen poikki.
Kommentit (78)
Olen uraihmisen ja yrittäjän puoliso ja uraihminen itsekin. Lastenhoitajia, kotiapulaisia ja siivojia on käytetty, että on selvitty. Samoin kaikenlaisia remonttireiskoja. Lapset ovat nyt aikuisia ja sama rumba jatkuu. Puhelin soi pyhänä ja arkena ja vaikka olisi pää kainalossa, töitä on tehtävä.Nyt on ruvennut hiljalleen potuttamaan. Itse voin jättää työt työpaikalle ja haluaisin, että kotona olisi muutakin kuin loputonta keskustelua työstä. Olen huomannut, että ei ole paljon enää yhteistä puhumistakaan puolison kanssa, joka on uhrannut koko elämänsä työlle ja rahan tienaamiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Meillä on molemmilla 10 viikkoa vuodessa lomaa ja arvostetaan sitä enemmän kuin "uraa". Tehdään kuitenkin mielenkiintoista työtä, eli arkikin on ihan hyvää, mutta ei se lomaa voita.
Parhaiten sopii yhteen kaksi uraihmistä. Ei tule tarpeettomia riitoja koska ymmärtävät toisiaan ja pystyvät hoitamaan monen käytännön asian (esim siivoaminen, ruoka) rahalla.
Isäni oli uraihminen ja tärkeintä oman puolison valinnassa oli se, että hän on läsnä myös lapsilleen.
Mun mies on yrittäjä ja tekee pitkää päivää eli 7-21. Kiire aikoina vielä pitempiä päiviä.
Ei ole mulle ongelma koska olen kotiäiti ja isovanhemmat auttaa tarvittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos uraihmisellä tarkoitetaan nyt sitä, että elämä pyörii vain ja ainoastaan oman työn ympärillä 24/7, niin ei kiitos. Tuollaiselle ihmiselle myös potkut on maailman loppu.
Kivaa vaan, kun ukolla parisataa matkapäivää vuodessa, saan itse puuhastella omiani. Käy vaan vaihtamassa matkalaukun sisällön puhtaisiin. Yhdessäoloaika sitten odotettua ja luxusta.- ennen koronaa-
Menis taas pian, tämä yhdessä nyhjääminen on niin arkista ja tylsää, romantiikka alkaa nuupahtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse se uraihminen tässä avioliitossa ja ymmärrän kyllä että puoliso joutuu usein venymään ja luopumaa ja kantamaan paljon suuremman vastuun arjesta. Asumme ulkomaillakin minun urani takia. Hänellä on kuitenkin mun urakeskeisyydestä johtuen esimerkiksi varaa "harrastella" yritystoimintaa, kun ei ole minkäänlaista taloudellista painetta siihen että yrityksen pitäisi tuottaa muutakin kuin taskurahaa ja hyvää mieltä.
Tämä viime vuosi on kuitenkin ollut todella poikkeuksellinen koska ei ole ollut iltamenoja tai työmatkoja (niiden sijaan tosin aamuöisiä videopalavereita) ja muutenkin olen tehnyt töitä kotoa käsin viime vuoden maaliskuusta asti, niin olen ehtinyt viettää paljon aikaa lasten kanssa, laittaa ruokaa ja olla enemmän läsnä puolisolle.
Aikamoinen totuttelu uuteen arkeen ja siihen että ollaan molemmat koko ajan kotona on kyllä ollut.
Kahden uraihmisen lapsiperheenä elämistä en haluaisi kokeilla.
En kestäisi kenenkään puolisona jolle joku muu asia olisi tärkeämpää kuin se parisuhde ja yhteinen elämä. En myöskään ottaisi puolisoa itse, jos se olisi minulle vain pakollinen osa elämää.
Olen myös itse se "taiteilija", joten tarvitsen jalat maassa olevan tyypin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
bisnesman kirjoitti:
Olen (entinen) uraihminen. Annoin kaikkeni nuorempana työlle ja toimeentulolle; kotoa perittyä asennetta, työt tehdään ja velat maksetaan. Vaimo hoiti käytännössä kodin ja lapset ensimmäiset 15-16 v. Raskasta aikaa se oli molemmille, mutta nyt on helpompaa. Lapset on nyt isoja, täysi-ikäisiä, opiskelevat toinen Suomessa toinen ulkomailla, velat on maksettu ja säästöönkin on jäänyt. Kun katson taaksepäin, en kadukaan, se oli sitä aikaa. Arvostan vaimoani suunnattomasti hänen ponnisteluistaan pikkulapsiaikana, tiedän että hänkin arvostaa minua niistä ponnisteluista mitä tein perheen eteen. Enemmän olisin voinut ja halunnutkin olla kotona, mutta ei se ollut siinä työtilanteessa mahdollista. Nyt meillä on sangen seesteistä ja leppoisaa aikaa, päivät menee enimmäkseen saman katon alla etätöissä, lapset soittelee ja käyvät säännöllisesti; elämä on hyvää.
Mitä haluan sanoa: aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä vietiin. Ura-aikaa on aikansa, sitten tilanteet muuttuu. Uusi tilanne saattaa olla parempi kuin entinen. En heti heittäisi puolisoa pihalle jos vähän ahdistaa ja elämä tuntuu vaikealta, vuosikymmenet muuttaa ja tasoittaa. Olkaa pitkämielisiä, rakastakaa toisianne. <3
Kuulostaa muuten kivalle, mutta eikö tuo ole todella epäreilua lapsia kohtaan? Kerrot, että vaimo on käytännössä hoitanut kaiken 15-16 v?! Pakosti tuolla on merkitystä sinun ja lasten väliseen suhteeseen ja esimerkkiin, jonka annat. Vaikka kuinka heittelisit palloa silloin tällöin, ni ei se korvaa mitenkään arjen läsnäoloa ja kasvatusta.
Itse en ikinä ottais ihmistä, jolle ura on perhettä tärkeämpi. Ja tällä tarkoitan nimenomaan tekoja, jolla tärkeysjärkestys näkyy. Marinkin väittää, että perhe on hänelle tärkein, mutta mitä ajattelee 1-4 v lapsi, joka ei äitiään näe kuin harvoin. Joka ei lapsen arkeen osallistu kuin hyvin rajoitetusti? Pakosti lapsen silmin näyttää siltä, että työ on tärkeintä.
Kyllä meilläkin miehen kanssa hyvin pyyhkii taloudellisesti. Olemme hyvässä asemassa. Mutta ei olisi tullut kuuloonkaan, että lapsilta olisi tässä nipistetty mitään. Jos aikuiset hankkivat lapsia, heillä on velvollisuus olla läsnä lasten elämässä. Ja tietoisia mitä lapsille kuuluu, osoittaa heille arvostusta ja rakkautta ja huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen armeijaura oli minulle liikaa, se kun ei tarkoita pelkästään epämääräisiä työaikoja vaan myös sitä että menettää kontrollin oman asuinpaikkansa suhteen. Toki vaimo on ihan vapaa päättämään ryhtyykö etäsuhteeseen vai muuttaako mukana, mutta kumpikaan vaihtoehto ei oikein ollut se mitä minä olisin halunnut parisuhteelta tai elämältä. Sen päälle epävarmuus tulevista komennuksista kävi lopulta liian raskaaksi.
En. Pelkkä suhteen muodostaminen on uraihmisen kanssa niin suuren työn takana ettei kyllä ole pienintäkään kiinnostusta. Tapaamisia on harvoin ja ne on tarkasti aikataulutettu, toisesta näkee että työasiat pyörivät mielessä koko ajan myös tapaamisten aikana. Tiedän tämän sillä olen tapaillut miestä jolle työ oli elämän tärkein asia. Voin vaan kuvitella millaista tuollaisen ihmisen kanssa olisi olla parisuhteessa. Puistatus.
Ihmettelen vähän miksi ihminen edes etsii parisuhdetta, jos on naimisissa työn kanssa. Ilmeisesti tarvitsee edullisen kodinkoneen, niin jää työlle vielä enemmän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kestäisi. Minulle vapaa-aika on todella tärkeää ja mitä enemmän saan tunnilta palkkaa, sitä vähemmän teen työtunteja, että saan sen noin 1200-1400 euroa nettona käteen kuukaudessa. Sillä sitten elelen. Haaveena olisi päästä niin hyvätuloiseen työhön, että riittäisi kun tekisi yhden viikon töitä ja olisi 3 viikkoa vapaalla sen jälkeen. Mitä parempi suhde vapailla ja työnteolla on, sen parempi. Mieluiten en tekisi töitä ollenkaan. Veljeni taas tekee 100 tuntista työviikkoa ja aina välillä muistaa kitistä, kuinka ihmiset ovat vain ahneita ja laiskoja ja verot ovat liian korkeita. Kannattaako sitä työtä tehdä niin paljon sitten, jos täytyy kitistä? Olen perusluonteeltani äärimmäisen laiska sekä mainio alisuoriutuja ja juuri siksi saammekin mielenkiintoisia keskusteluita veljeni kanssa aikaiseksi, kun hän on sitten siitä toisesta ääripäästä :D koulut kävi hyvin ja opiskeli hyvään ammattiin jo nuorena ja on saanut suuria tuloja sen ansiosta. Minä taas en näe sellaisessa elämässä mitään sisältöä, minkä vuoksi kannattaisi tehdä mitään tuollaista. Siksi pyrinkin elämään mahdollisimman vähällä työllä.
Vierailija kirjoitti:
Pakko kai kestää, että saa perheen elintason pidettyä.
Rahan takia naimisissa?
Vierailija kirjoitti:
Joku kestää, joku ei.
Jos on riittävän paljon omassa elämässä tekemistä ja omia tavotteita, on paljon helpompi olla uraihmisen kumppani. Oma itsenäisyyden aste myös vaikuttaa eli jos osaa mennä itse leffaan tai käy lasillisella ilman puolisoa, niin on helpompaa.
Ja osa on taas perhe ja parisuhdekeskeisiä ja silloin on varmaan vaikea olla urakeskeisen ihmisen kanssa. Elämästä tulee silloin odottamista ja molemmilla on lopulta paha mieli.
Ongelma syntyy silloin jos mies / nainen haluaa uran ja perhekeskeisen puolison ja perheen. Sen on suoraan 50-l eikä enää tästä ajasta.
No ei se noin mene vaikka on lapseton. Voi olla hyvinkin itsenäinen, mutta kun ne kaikki suunnitelmat tehdään sen toisen työn takia. Ja vaikka olisi kuinka paljon omia suunnitelmia myös, ei se ole mukava kotona odotella sitä toista milloin nyt kotiin sattuu tulemaan. Tai kun ollaan lomamatkalla, niin toinen vain pölöttää työjuttuja puhelimessa siinä samalla tai jopa tavataan asiakkaita sillä samalla lomamatkalla. Olin innoissani yhdestä kumppanin ehdottomasta lomamatkasta, kunnes tajusin, että tänne tultiin vain tuon asiakkaan takia. Ja minä siis maksoin aina oman osuuteni kaikista matkoista enkä ollut siis elätettävä ja muutenkin maksoin kaikesta elämästä puolet, kun kuitenkin olen ihan hyvin toimeentuleva enkä tarvitse ketään elättämään vaikka ei mulla mitään uraa olekaan. Sen takia tuo ajankäyttö tuli loppujen lopuksi suhteen eroksi.
Uraihmisen puolisona kestän mainiosti paraikaa. Työnarkomaanin puolisoksi en suostuisi ikinä.
Mieheni tekee töitä 8 h päivässä 5 x viikossa. Pyrkii jatkuvasti ylöspäin ja hakee uusia paikkoja, kouluttautuu ja kehittyy. Vapaa-ajalla ja lomilla ei uhraa työlle ajatustakaan, kuten en minäkään.
Jotain on vialla, jos töistä ei voi irrottautua ollenkaan. Millä pohjalla on esimerkiksi yritys, jos se on vaarassa kaatua ellei omistaja ole töissä 24/7? Tai millainen johto on firmassa, jonka työntekijät eivät voi rentoutua edes lomalla?
Uraihminen ei siis ole sama asia kuin työnarkkari.
Ei roi ole uraihminen vaan työnarkomaani. Uraihmisen kanssa olen elänyt varsin onnellisesti 20 vuotta, kuvaamasi ttönarkomaanin kanssa en eläisi päivääkään. Uraihmisellä on lomaa, vapaata ja paljon aikaa perheensä kanssa vaikka reissata, koska hän osaa järjestellä asiansa.
En, jos on kyse ihmisestä joka käyttää kaiken aikansa työhön. Tavoitteita ja kehittymishalua pitää ihmisellä olla, mutta oman perheen pitäisi olla prioriteetti nro. 1. Olen elänyt ennen elämää, jossa urheilu vei kaiken aikani ja elin jatkuvasti omien tavoitteideni mukaan. Kasvoin siitä elämästä ulos enkä enää halua edes puolisoltani sellaista mentaliteettia ja ajankäyttöä missään asiassa.
Muotisana työnarkomaanille.