Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Introvertiilasten vanhemmat - vertaistukea
14.05.2021 |
Ärsyttää, kun haluaisin vain pörrätä lapsen ympärillä rohkaista häntä menemään porukkaan mukaan. 12-vuotias tyttäreni on selkeä introvertti. Hän ei viihdy suurissa porukoissa, vaan mieluummin pienemmin, ehkäpä kaksin kaverin kanssa.
Koulun jälkeen tyttöporukat kokoontuvat virtuaalisesti tai ihan fyysisesti, tyttäreni ei halua mennä niihin mukaan, kun kuulemma "hän ei jaksa níitä juttuja" ja "ei siellä ole mitään järkevää tekemistä". Nyt on selkeästi kaveriporukat alkaneet tiivistyä, ja näyttää siltä, että tyttöni on jäämässä niistä pois. Koulussa on kavereita, mutta vapaa-ajalla ei niinkään. Yhden kanssa hän on kaveerannut, mutta jos hän haluaa olla muissa porukoissa, tyttöni ei hakeudu kenenkään muun seuraan.
Olen toisaalta ylpeä hänestä, että ajattelee omilla aivoillaan, mutta pelkoni on, että hän jää ulkopuoliseksi. Häntä selkeästi ärsyttää jos otan asian puheeksi, ja on sanonut myös painokkaasti että "viihdyn myös yksin"
En halua sekaantua, koska oikeastaan ei ole mitään syytäkään, mutta kun nykymaailmassa pitäisi myös osata olla porukassa.... miten teidän muiden introverttilasten elämä on mennyt? Mikä on sopiva määrä rohkaisua, mikä menee painostuksen puolelle?
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ekstroverttivanhempien lapset - vertaistukea
:) Tämä oli tosi hyvä, tosin ei pidä paikkansa. Olen itsekin introvertti, jota on pidetty vähän "outona" aina, joten siksi olen ainokaiseni kanssa asiasta kipuillut. Ja luonnollisesti se vertaistuki vanhemmuudesta puuttuu, mutta täällä on tosi hyviä vastauksia kaikilta!
AP
Voisiko olla niin, että heijastat tyttäreesi omia outouden ja ulkopuolisuuden tunteitasi? Jos lapsena saa jatkuvasti kuulla olevansa omituinen ja vääränlainen, niin se usein jättää jäljet aikuisuuteen saakka. Tiedän, että lapsuudessa tapahtuneita asioita on helppo painaa villasella ja vähätellä mutta niillä on yllättävän kauaskantoiset vaikutukset, vaikka kyseessä ei olisi mikään massiivinen trauma tms. kokemus.
Mielestäni meidän aikuisten tulee jo ymmärtää ja hyväksyä se, että lapsiakin on eri luonteisia ja eri ominaisuuksilla varustettuja ja lakata keksimästä väkisin ongelmia silloin, kun niitä ei ole. Monesti näyttää siltä, että lapsille on varattu yksi tietty kaavamainen muotti, johon kaikkien on sovittava tai muuten "herää huoli". Aikuisilta ymmärretään persoonallisuuksien eroja keskimäärin paremmin. Miten lapsesta voi kasvaa tasapainoinen ja hyvällä itsetuntemuksella varustettu aikuinen, jos häntä yritetään jatkuvasti muuttaa ja muokata joksikin sellaiseksi, jota hän ei ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ekstroverttivanhempien lapset - vertaistukea
:) Tämä oli tosi hyvä, tosin ei pidä paikkansa. Olen itsekin introvertti, jota on pidetty vähän "outona" aina, joten siksi olen ainokaiseni kanssa asiasta kipuillut. Ja luonnollisesti se vertaistuki vanhemmuudesta puuttuu, mutta täällä on tosi hyviä vastauksia kaikilta!
AP
No sittenhän sinun pitäisi kokemuksesta tietää, että vanhempana tehtäväsi on rohkaista lastasi olemaan oma itsensä. Tuskin hän tilanteesta kipuilee, joten turhaan itse teet asiasta numeroa ITSELLESI.
Pakottaminen lisää ahdistusta, ahdistus stressiä, stressi masennusta ja masennus itsemurhia. Kannattaako?
Introvertit pärjää tässä maailmassa ihan hyvin.
Uhhuhuh kun tuli ahdistavat muistot lapsuudesta. Minulla oli kavereita, en ollut yksin, mutta monesti koulupäivän hälinän ja kuormituksen vastapainoksi kaipasin omaa tilaa ja rauhaa olla yksin. Äitini kailotti, miten minulla ei ole kavereita, kun olen niin hirveä ja ilkeä. Oikeasti en uskaltanut juuri kavereille laittaa vastaan ja toisaalta kavereita kuitenkin oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ekstroverttivanhempien lapset - vertaistukea
:) Tämä oli tosi hyvä, tosin ei pidä paikkansa. Olen itsekin introvertti, jota on pidetty vähän "outona" aina, joten siksi olen ainokaiseni kanssa asiasta kipuillut. Ja luonnollisesti se vertaistuki vanhemmuudesta puuttuu, mutta täällä on tosi hyviä vastauksia kaikilta!
AP
Voisiko olla niin, että heijastat tyttäreesi omia outouden ja ulkopuolisuuden tunteitasi? Jos lapsena saa jatkuvasti kuulla olevansa omituinen ja vääränlainen, niin se usein jättää jäljet aikuisuuteen saakka. Tiedän, että lapsuudessa tapahtuneita asioita on helppo painaa villasella ja vähätellä mutta niillä on yllättävän kauaskantoiset vaikutukset, vaikka kyseessä ei olisi mikään massiivinen trauma tms. kokemus.
Mielestäni meidän aikuisten tulee jo ymmärtää ja hyväksyä se, että lapsiakin on eri luonteisia ja eri ominaisuuksilla varustettuja ja lakata keksimästä väkisin ongelmia silloin, kun niitä ei ole. Monesti näyttää siltä, että lapsille on varattu yksi tietty kaavamainen muotti, johon kaikkien on sovittava tai muuten "herää huoli". Aikuisilta ymmärretään persoonallisuuksien eroja keskimäärin paremmin. Miten lapsesta voi kasvaa tasapainoinen ja hyvällä itsetuntemuksella varustettu aikuinen, jos häntä yritetään jatkuvasti muuttaa ja muokata joksikin sellaiseksi, jota hän ei ole?
Itse sain autisminkirjon diagnoosin juuri siksi, koska en leikkinyt hoivaleikkejä vaan autoilla ja olin introvertti. Muuten pukeuduin kuin tavallinen pikkutyttö, lempiväri oli pinkki. Musta tuntuu, että varsinkaan tytöiltä ei hyväksytä tällaisia ominaisuuksia, aina pitäisi olla isoon ääneen kälättävä, naurava ja valmis passaamaan poikia ja miehiä. Myös mun vanhempien oli vaikea niellä "poikamaisuuttani", äidin varsinkin vaikka nimenomaan äitini itse oli samanlainen kuin minä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla myös 12v tyttö joka on vieraantunut luokan tyttöjen porukoista. Liittyy varmaan murrosikään kun alkaa löytää omaa persoonaa eikä ihan jokaisen kanssa enää löydy yhteistä säveltä. Haluaa kuunnella musiikkia ja olla rauhassa. Kokee koulupäivät ja tyttöjen draamat raskaiksi.Muutamaa tyttöä luokaltaan tapaa kahden kesken. Kyseessä voi olla myös välivaihe kaverisuhteiden muotoutumisessan, niin on käynyt aiemminkin että on vaikuttanut yksinäiseltä ennen uusien kavereiden löytymistä.
Minulla on nyt 15 v introverttityttö . Ja kuulostaa ihan samalta kuin sinun tyttösi. Juurikin tuossa iässä alkoi eristäytymiseltä näyttävää yksinoloa, joka huoletti silloin itseäni paljonkin. Löysi samanhenkisen poikaystävän, jonka kanssa ovat olleet kimpassa kohta 2 vuotta. Tytön sosiaalisissa taidoissa ei tosiaan ole mitään vikaa. Muut ikätoverit olisivat hänen kanssaan enemmänkin, mutta on ja lataa mielummin omissa oloissaan. Tykkää todella paljon puuhastella itsekseen (käsitöitä, taidetta yms.), harrastaa tosin joukkuelajia, jossa on todella hyvä ja jossa suurin ahdistus on se sosiaalinen pakko treenatessa/peleissä :)
Uskalla luottaa, että tyttösi tietää, mikä on hänelle parasta. Pyydät vaan kertomaan, jos tilanne muuttuu ja hän kokee yksinolon häiritsevänä. Minä olen huomannut, että sosiaaliset tilanteet vaativat aina tytöltäni tietyn "inspiraation" ja kun se tulee, hän on mitä parhain ja hauskin ystävä.
Alue: Aihe vapaa
Rohkaista? Introvertti ei rohkaisulla parane, koska introverttiys ei ole sama asia kuin ujous tai arkuus.
Introverttiä sosiaaliset tilanteet kuormittavat. Miksi haluat aiheuttaa lapsellesi stressiä painostamalla häntä kuormittaviin tilanteisiin? Jos itse saat energiaa ihmisten seurasta, niin koita ymmärtää, että kaikille se ei niin ole, etkä tätä asiaa voi muuttaa toisessa ihmisessä vaikka haluaisit.