Lue keskustelun säännöt.
Paras ystävä hylkäsi, en ymmärrä asiaa
04.05.2021 |
En ole koskaan ollut mikään sosiaalinen perhonen, mutta se ei ole hirveästi haitannut, sillä minulla on ollut paras ystävä rinnallani "aina". Tarkemmin sanottuna yläasteelta saakka, yli 20 vuotta. Olemme kokeneet yhdessä ihan älyttömän paljon asioita, niin pieniä arkisia juttuja kuin elämän virstanpylväitäkin. Aikuisiällä olemme onneksi pysyneet samassa kaupungissa, ja vaikka arjen kiireissä ei tule välttämättä nähtyä usein, niin vuosikausien ajan on ollut harvinaista, että emme olisi vaihtaneet jonain päivänä yhtään viestiä.
Nyt on kulunut puoli vuotta siitä, kun kaikki muuttui. Ei ole ollut mitään riitaa, ei mitään miten olisin voinut häntä loukata, ja silti hän ei enää pidä yhteyttä. Ja vaikka olisinkin tehnyt jotain väärää, niin aina ennen näistä on saatu juteltua (sillä eihän mitään kymmenien vuosien ihmissuhdetta voi olla niin, ettei ensimmäistäkään erimielisyyttä tule). Hänenkään elämässään ei ole tapahtunut mitään merkittävää mikä selittäisi asian. Eikä esim. puolison löytäminen yms. ole koskaan vaikuttanut väleihimme edes väliaikaisesti.
Kerran olen kysynyt tämän puolen vuoden aikana, onko jokin huonosti. Ei kuulemma, on vain kiireitä. Mutta alkaa pelottaa, että ei tämä enää tästä parane. Hän voi jättää viestini kokonaan lukematta, vaikka sovelluksesta näkee hänen olleen paikalla. Vaikka lukisikin, ei välttämättä vastaa. Ollenkaan! Ei hän täysin ole välejä katkaissut, saattaa hän laittaa viestin kerran tai kaksi kertaa kuussa. Verrattuna aikaisempaan päivittäiseen viestintään. En ymmärrä mitä on tapahtunut!! Mutta kun olen jo kysynyt onko jokin hullusti, niin en halua painostaa enempää.
On vain kamalan ahdistunut olo. En haluaisi koskaan menettää häntä, mutta nyt näyttää pahalta. Jos välimme eivät palaudu normaaleiksi, ei minulla ole enää sydänystäviä :( Etäisempiä kavereita toki, mutta ei tätä ystävää voi korvata mikään koskaan.
Muita joille on käynyt näin? Oliko muutos pysyvä?
Kommentit (52)
Ystävä, jota pidin hyvinkin läheisenä jätti yhtäkkiä, ja se sattui.
Kun yritin kahdesti kysellä mistä on kyse, en saanut vastausta.
Sitten aloin tajuta muutamia juttuja joita en ollut halunnut uskoa hänestä aijemmin.
Olen antelias ja hän oli mieluusti silloin tällöin käyttänyt minua hyväkseen. Kuljettiin mun autolla. Ostin ruoat jos yövyn matkoilla luonaan. Maksoin yhden mökkiloman meille jne.
Hylkäyksen jälkeen kuulin hän oli "siirtynyt" pummaamaan yhtä entistä yhteistä ystäväämme. Ehkä sen verran häpesi ettei enää sitten minua halunnut elämäänsä. Kukaties parempi niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole lukenut ketjua mutta aloituksesta tuli se tunne että onko ystävyys ollut liian tiivistä jos päivittäin viestitellään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani, aloittaja. Ei toisen ihmisen toimintaa pysty ennakoimaan tai arvaamaan.
Ystäväni hylkäsi minut, kun sairastuin 45-vuotiaana syöpään ja jouduin saman aikaan aivoleikkaukseen.
Olimme tunteneet toisemme seitsemänneltä luokalta ja tavanneet jo lapsina hiekkalaatikolla, koska vanhempamme tunsivat toisensa.
Yllätyin ja ihmettelin.
Toisaalta kuulin, että hän huusi parikymppisille lapsilleen. Ehkä hänellä oli ikäkriisi tai mt-ongelmia?
Emme enää olleet yhteyksissä toisiimme. Kuulin hänen läheiseltään, ettei hän halunnut "terapoida" minua.
Sain kaksi lyhyttä elinaikaennustetta parin viikon sisällä. En kaivannut terapiaa, vaan ystävieni seuraa.
Ikävää, mutta kyllä tuissa tilanteessa tukee väkisinkin sellainen terapeuttirooli, yksipuolinen suhde. Ei siinä kovin vuodateta omia ongelmia syöpäsairaalle. Niitä ongelmua kuitenkin jokaisella on. Tuollaisessa suhteessa ollaan vaan kuuntelija.
Samoin toiselle se voi olla kiva paikka, että sairastat syöpää. Silloin voi olla helpompaa kun ei tiedä mitään.
Itselläni on kokemusta tästä. Tiesin erään ihmisen kuolevan enkä halunnut tietää (selitin hänelle tämän), koska en voinut enkä kestänyt sitä menetystä. Sain tietää mutkien kautta kuolemasta. Vielä nyt 10v myöhemminkin kuolema syöksee minut niin syviin vesiin, että on mahdollista etten nouse sieltä, jos en pidä etäisyyttä asiaan.
Jatkan...
Tuossa tuli kirjoitusvirheitä, mutta jokainen varmasti tajusi mistä siinä puhutaan.
( se voi olla kiva paikka, että sairastat syöpä = se voi olla KOVA paikka, että sairastat syöpä, jne.)
Vielä sen verran, että sairastaminen/kuolema on aina ikävä, mutta tämän ihmisen kuolema on todella kova paikka, vielä 20v jälkeenkin. Itselläni on lapsia ja toimintakyni on säilyttävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani, aloittaja. Ei toisen ihmisen toimintaa pysty ennakoimaan tai arvaamaan.
Ystäväni hylkäsi minut, kun sairastuin 45-vuotiaana syöpään ja jouduin saman aikaan aivoleikkaukseen.
Olimme tunteneet toisemme seitsemänneltä luokalta ja tavanneet jo lapsina hiekkalaatikolla, koska vanhempamme tunsivat toisensa.
Yllätyin ja ihmettelin.
Toisaalta kuulin, että hän huusi parikymppisille lapsilleen. Ehkä hänellä oli ikäkriisi tai mt-ongelmia?
Emme enää olleet yhteyksissä toisiimme. Kuulin hänen läheiseltään, ettei hän halunnut "terapoida" minua.
Sain kaksi lyhyttä elinaikaennustetta parin viikon sisällä. En kaivannut terapiaa, vaan ystävieni seuraa.
Ikävää, mutta kyllä tuissa tilanteessa tukee väkisinkin sellainen terapeuttirooli, yksipuolinen suhde. Ei siinä kovin vuodateta omia ongelmia syöpäsairaalle. Niitä ongelmua kuitenkin jokaisella on. Tuollaisessa suhteessa ollaan vaan kuuntelija.
Samoin toiselle se voi olla kiva paikka, että sairastat syöpää. Silloin voi olla helpompaa kun ei tiedä mitään.
Itselläni on kokemusta tästä. Tiesin erään ihmisen kuolevan enkä halunnut tietää (selitin hänelle tämän), koska en voinut enkä kestänyt sitä menetystä. Sain tietää mutkien kautta kuolemasta. Vielä nyt 10v myöhemminkin kuolema syöksee minut niin syviin vesiin, että on mahdollista etten nouse sieltä, jos en pidä etäisyyttä asiaan.
Jatkan...
Tuossa tuli kirjoitusvirheitä, mutta jokainen varmasti tajusi mistä siinä puhutaan.
( se voi olla kiva paikka, että sairastat syöpä = se voi olla KOVA paikka, että sairastat syöpä, jne.)
Vielä sen verran, että sairastaminen/kuolema on aina ikävä, mutta tämän ihmisen kuolema on todella kova paikka, vielä 20v jälkeenkin. Itselläni on lapsia ja toimintakyni on säilyttävä.
Huoh, 10v jälkeenkin!
Ei 20v...
(Puhelin muokkaa sanoja.)
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani, aloittaja. Ei toisen ihmisen toimintaa pysty ennakoimaan tai arvaamaan.
Ystäväni hylkäsi minut, kun sairastuin 45-vuotiaana syöpään ja jouduin saman aikaan aivoleikkaukseen.
Olimme tunteneet toisemme seitsemänneltä luokalta ja tavanneet jo lapsina hiekkalaatikolla, koska vanhempamme tunsivat toisensa.
Yllätyin ja ihmettelin.
Toisaalta kuulin, että hän huusi parikymppisille lapsilleen. Ehkä hänellä oli ikäkriisi tai mt-ongelmia?
Emme enää olleet yhteyksissä toisiimme. Kuulin hänen läheiseltään, ettei hän halunnut "terapoida" minua.
Sain kaksi lyhyttä elinaikaennustetta parin viikon sisällä. En kaivannut terapiaa, vaan ystävieni seuraa.
Valitettavasti kaikista ei ole kulkemaan rinnalla.
Ei kaikki ammattilaisetkaan kykene kohtaamaan sairastavaa/kuolemaa vaan hakeutuvat muihin tehtäviin.
Niin miten sitten läheinen aina kykenisi, kun on vielä suuret tunteet mukana. Toisin kuin ammattilaisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ketään hylännyt, mutta masennus ja elämän vastoinkäymiset ovat johtaneet siihen, että en jaksa enää nykyään pitää paljonkaan yhteyttä ystäviini. Tuntuu, että he vain vievät minusta viimeisetkin energiat. En halua kuitenkaan katkaista välejä lopullisesti, koska en halua loukata ketään ja toivon että ystävyys voi vielä jatkua edes jonkinlaisena sitten joskus kun voin taas paremmin.
Ap...olen itse ollut se hylkääjä. Heti ensiksi: älä syytä itseäsi. Todennäköisesti ei liity sinuun. Ystävä tarvitsee nyt etäisyyttä... onko se vuoden vai 15 vuotta, emme tiedä. Aika näyttää.
Minulla oli tiivis ystävyys ystävättäreni kanssa 20 v ajan. Itse aloin muuttamaan elämääni (uusi opiskelu, syvällinen prosessointi, uusi kaupunki, uusi työ, uusi ystäväpiiri) ja tässä prosessissa meni noin 10 vuotta. Tänä päivänä olemme taas ystäviä, toki 400 km välillä mutta viestein ystävyys pysyy yllä ja on nyt tasavertaisempaa, kumpikaan ei roiku vaan ystävyys tuottaa aidosti iloa.
Koin ystävyyden ahdistavaksi (samoihin aikoihin etäisyyttä joihinkin muihinkin, osaan näistä muista ystävyys säilyi koko ajan, osaan jäi vain Facebook-asteelle). Kuitenkin koko ajan ymmärsin, että vika ei ole ystävänsä vaan oma elämäni oli muutoksessa. Tarvitsin etäisyyttä, en halunnut loukata mutta vanhat kuviot olisivat vetäneet ”vanhaan”. Jouduin asettamaan rajoja, harjoittelin sitä vuosia eri asioissa. Tein todella pitkän matkan (ilman terapiaa, mutta sitäkin mahdollisuutta pohdin) ja sen ansiosta olen nyt onnellinen. Identiteettini on nyt vahva. Olen vaimo, äiti, unelmieni ammatissa. Ystäväni kanssa olin sinkku, ystävä oli naimisissa.
Meillä ero kesti 14 vuotta. Ystävyys palautui sattumalta, sattuma ohjasi yhteen. Jo sitä ennen olin jo pari vuotta pohtinut, että voisin olla valmis lähettämään joulukortin yms. Juttu alkoi siitä, mihin jäikin. Hän antoi anteeksi ja minä annoin anteeksi.
Älä syytä itseäsi. Ystävä käy läpi jonkinlaista prosessia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani, aloittaja. Ei toisen ihmisen toimintaa pysty ennakoimaan tai arvaamaan.
Ystäväni hylkäsi minut, kun sairastuin 45-vuotiaana syöpään ja jouduin saman aikaan aivoleikkaukseen.
Olimme tunteneet toisemme seitsemänneltä luokalta ja tavanneet jo lapsina hiekkalaatikolla, koska vanhempamme tunsivat toisensa.
Yllätyin ja ihmettelin.
Toisaalta kuulin, että hän huusi parikymppisille lapsilleen. Ehkä hänellä oli ikäkriisi tai mt-ongelmia?
Emme enää olleet yhteyksissä toisiimme. Kuulin hänen läheiseltään, ettei hän halunnut "terapoida" minua.
Sain kaksi lyhyttä elinaikaennustetta parin viikon sisällä. En kaivannut terapiaa, vaan ystävieni seuraa.
Kyllähän tuossa aikalailla sinun ehdoilla olisi kuljettava.
Ei se mikään vastavuoroinen normaali ystävyyssuhde olisi että kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin, ennen sairastumista. Silloin se kuormittaa ystävääsi eikä ole normaali ystävyyssuhde, missä puolin ja toisin ollaan korvana ja suunta, aina vuoronperään.
Kyseessä on enemmänkin auttajasuhde, johon toisella ei ole voimia, kykyä tai halua. Ei kaikista ole hoitajaksi.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Hän lopetti samoihin aikoihin yhteydenpidon myös erääseen yhteiseen ystäväämme. Yhteydenpidon lopettaminen tuli täysin puskista ja välillä olen miettinyt, käyttäydyinkö tiedostamattani tavalla, mikä loukkasi häntä. Haluaisin pyytää anteeksi, jos asia sattuisi olemaan näin mutta en ole enää yrittänyt ottaa häneen yhteyttä, koska hän ei halua olla tekemisissä. Välit katkesivat v. 2011 ja viimeisen kerran yritin ottaa häneen yhteyttä 2012.
A) elämä vie muualle
B) masennus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset muuttuu ikääntyessään. Valitettavasti joskus hyvinkin eri suuntiin. Siksi ne nuoruuden parisuhteetkin kariutuu, kun ensin oltiin niin yhtä pataa, mutta sitten alkoikin tulla erimielisyyttä asioista. Olen itsekin "jättänyt" parhaan lapsuudenystäväni, kun hän vaan muuttui yhtäkkiä ihan eri ihmiseksi. Kuulemma "löysi itsensä vihdoinkin", eikä halunnut olla enää se kiltti tyttö mitä oli aiemmin ollut. Hänellä alkoi joku villikkovaihe, jossa mun piti olla joko mukana tai poistua kuvioista. Mua kun ei mikään bilettäminen ja miesten vaihtelu lennosta kiinnostanut, niin jäin sovinnolla pois kuvioista vaikka tiesinkin jääväni yksinäiseksi. Ja olin sen jälkeen todella yksinäinen lähes kymmenen vuotta, kunnes lopulta löytyi työpaikalta sellainen nainen jonka kanssa edes joskus harvoin tapaillaan ja käydään yhdessä jossain museoissa tms. Mutta ei ole sellaista läheistä ystävyyttä löytynyt kenenkään kanssa aikuisiällä enää. Se on kai se kiltin tytön syndrooma, että on tuomittu olemaan aina enemmän tai vähemmän yksinäinen.
Ei ole miehiä ystävinä sulla? Miesten kanssa usein helpompi ystävystyä.
Hei puoli vuotta myöhemmin, mikä on tilanteenne, onko ystävyys elpynyt vai kuihtunut?
Ikävää, mutta kyllä tuissa tilanteessa tukee väkisinkin sellainen terapeuttirooli, yksipuolinen suhde. Ei siinä kovin vuodateta omia ongelmia syöpäsairaalle. Niitä ongelmua kuitenkin jokaisella on. Tuollaisessa suhteessa ollaan vaan kuuntelija.
Samoin toiselle se voi olla kiva paikka, että sairastat syöpää. Silloin voi olla helpompaa kun ei tiedä mitään.
Itselläni on kokemusta tästä. Tiesin erään ihmisen kuolevan enkä halunnut tietää (selitin hänelle tämän), koska en voinut enkä kestänyt sitä menetystä. Sain tietää mutkien kautta kuolemasta. Vielä nyt 10v myöhemminkin kuolema syöksee minut niin syviin vesiin, että on mahdollista etten nouse sieltä, jos en pidä etäisyyttä asiaan.