Lue keskustelun säännöt.
Paras ystävä hylkäsi, en ymmärrä asiaa
04.05.2021 |
En ole koskaan ollut mikään sosiaalinen perhonen, mutta se ei ole hirveästi haitannut, sillä minulla on ollut paras ystävä rinnallani "aina". Tarkemmin sanottuna yläasteelta saakka, yli 20 vuotta. Olemme kokeneet yhdessä ihan älyttömän paljon asioita, niin pieniä arkisia juttuja kuin elämän virstanpylväitäkin. Aikuisiällä olemme onneksi pysyneet samassa kaupungissa, ja vaikka arjen kiireissä ei tule välttämättä nähtyä usein, niin vuosikausien ajan on ollut harvinaista, että emme olisi vaihtaneet jonain päivänä yhtään viestiä.
Nyt on kulunut puoli vuotta siitä, kun kaikki muuttui. Ei ole ollut mitään riitaa, ei mitään miten olisin voinut häntä loukata, ja silti hän ei enää pidä yhteyttä. Ja vaikka olisinkin tehnyt jotain väärää, niin aina ennen näistä on saatu juteltua (sillä eihän mitään kymmenien vuosien ihmissuhdetta voi olla niin, ettei ensimmäistäkään erimielisyyttä tule). Hänenkään elämässään ei ole tapahtunut mitään merkittävää mikä selittäisi asian. Eikä esim. puolison löytäminen yms. ole koskaan vaikuttanut väleihimme edes väliaikaisesti.
Kerran olen kysynyt tämän puolen vuoden aikana, onko jokin huonosti. Ei kuulemma, on vain kiireitä. Mutta alkaa pelottaa, että ei tämä enää tästä parane. Hän voi jättää viestini kokonaan lukematta, vaikka sovelluksesta näkee hänen olleen paikalla. Vaikka lukisikin, ei välttämättä vastaa. Ollenkaan! Ei hän täysin ole välejä katkaissut, saattaa hän laittaa viestin kerran tai kaksi kertaa kuussa. Verrattuna aikaisempaan päivittäiseen viestintään. En ymmärrä mitä on tapahtunut!! Mutta kun olen jo kysynyt onko jokin hullusti, niin en halua painostaa enempää.
On vain kamalan ahdistunut olo. En haluaisi koskaan menettää häntä, mutta nyt näyttää pahalta. Jos välimme eivät palaudu normaaleiksi, ei minulla ole enää sydänystäviä :( Etäisempiä kavereita toki, mutta ei tätä ystävää voi korvata mikään koskaan.
Muita joille on käynyt näin? Oliko muutos pysyvä?
Kommentit (52)
Minun ystäväni hylkäsi minut myös. Muistan vieläkin kun soitin hänelle tavanomaisen höpinäpuhelun, aloitin jotenkin että "no mitä kuuluu?" tms ja hän oli tosi tyly. Vastaili tylyn yksisanaisesti. En tajunnut yhtään miksi.
Myöhemmin yritin ottaa yhteyttä, mutta hän ei vastannut. Kerran törmäsimme sattumalta ja hän katsoi minua jotenkin inhoten, kuin vierasta, ja ei vastannut hymyyn ja tervehdykseen hän vastasi jotenkin "mitä SÄ täällä teet?"
Olisi vaan kiva tietää mitä tapahtui. Olimme ystäviä hiekkalaatikolta asti. Sitten 25-vuotiaana kaikki loppui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikävää, mutta asialla on toinenkin puoli. Takertuvat ystävät ovat kamalia. Koin syyllisyyttä siitä jossain vaiheessa, etten jaksanut puhua joka päivä puhelimessa, viestitellään joka päivä. Mua ahdistaa, kun joku haluaa tietää mun päivän kulun ja päivällä syömäni ruuat, mä haluan välillä olla ihan yksin ajatusteni kanssa: siihen mulla on oikeus. Antakaa ystävilleni myös tilaa hengittää, läheisriippuvuus ystävyyssuhteissakin on kauheaa. Ystävyys ei voi mennä vain toisen ehdolla eikä ystävän voi olettaa olevan päivystystilassa 24/7.
Olet aivan oikeassa! En usko että meillä on tuosta kyse, sillä yhteydenpitomme on aina ollut erittäin tasapuolista. Ja nyt kun se on ystävän taholta vähentynyt, niin olen yrittänyt täsmäyttää oman viestintä"tahtini" siihen miten hän toimii. Itse olen aina ajatellut että vahva ystävyys kyllä kestää pitkiäkin aikoja erillään. Tässä vaan on jotain kummallista, kun asiaa ei selitä esim. lisääntyneet työkiireet. Ja on niitä omituisia juttuja, kuten se ettei hän edes välttämättä ole lukenut viestejäni.
Ap
Kyllä 20 vuotta kestänyt ystävyyskin voi alkaa ahdistaa. Siinä ajassa ihminen muuttuu. Oma ystäväni puuttui asioihini, neuvoi ja kyseli. Olin ikäänkuin hänen alapuolellaan, aina selittelemässä ja puolustelemassa valintojani ( liittyen töihin ja lasten asioihin).Nuorena hän ei ollut sellainen mutta ehkä koki olevansa minua niin paljon menestyneempi.
Yritin kaikkeni ilmaista että en halua puhua tietyistä asioista, mutta hän vain jatkoi päsmäröintiään.
Ehkä ystävä ja hänen elämänsä vain muuttuivat, vaikka ap ei sitä hahmota. Ei vain jaksa roikkua samoissa ihmisissä koko elämäänsä. Elämä virtaa eteen päin.
Pääasia että et ajattele: Tämä on mun vika . Kaikkeen ei löydy syytä . Tai sitten myöhemmin saat tietää miksi ystäväsi käyttäytyi niin .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tällainen ystävä joka teki saman ignooraamisen. Tunsin tämän lukioaikaisen kaverin yli 10v. 30-vuotiaana tajusin paljon omasta elämästäni, omista juuristani, siitä mitkä asiat vanhemmilta ovat periytyneet minulle ja millainen oma roolini on ystävyys/kaverisuhteissa. Tajusin olevani ystävä tälle ihmiselle koska meillä oli samanlainen kasvatus ollut ja samantyyppinen alisteinen asema melkein kaikissa suhteissa. Paitsi että silmäni aukesivat tuon ihmisen seurassa: hän (ehkä tietämättään) koko ajan yritti olla minun yläpuollella, asennoitui tosi negatiivsesti kaikkiin juttuihini eikä ehkä itsekään tajunnut mitä teki. Tunsin aikuistuessa että hän vei kaiken energiani seurassaan.
Niin, olin miettinyt omaa kasvatustani ja omaa "henkistä perintöäni" vanhemmiltani. Valitsin kavereikseni sellaisia ihmisiä jotka muistuttivat vanhempiani ja sitä ajatusmaailmaa jonka heiltä sain. Se kävi raskaaksi, ystäväni kävi raskaaksi, mutta ystävän jättäminen oli kipeä ajatus. Yritin asennoitua aina ennen hänen tapaamistaan jotenkin siihen hänen maailmaan. Tuntui että olin kasvanut enemmän kuin hän, tuntui pahalta. Tuntui että hänellä ei ollut kaikki ok, mutta ei olisi ikinä kertonut omia kasvukipujaan.
Joten päätin päästää irti. Toivoteltiin vielä hyvät synttärit ja joulut, sitten hiljaisuus kuihdutti suhteen. Vetosin kiireisiin. En vaan olisi IKINÄ voinut kertoa tuota edelläkertomaani, koska hän olisi ehkä sanonut jotain loukkaavaa tai minua vähätelevää. Tavallaan toivon että hänkin kasvaisi, että nähtäisiin parin vuoden jälkeen ja oltaisiin nyt niitä aikuisia ystäviä jotka olisivat toistensa turva. Minulla on ikävä, enkä usko että hänkään vain unohti minut. Itken tätä kirjoittaessani koska en todellakaan tässä iässä enää saa ystäviä niin helposti ja päätös oli vaikea. Tunnen kuitenkin olevani kiltimpi itselleni kun ex-ystävä ei ole elämässäni.
Kiitos kun kirjoitit näin pohdiskelevasti tilanteestasi. Olet selvästi käynyt pitkän tien tuossa henkisessä kasvussa, vaikka se on tehnyt kipeääkin.
Lukiessani viestiäsi melkein toivoin jotain ahaa-elämystä joka sopisi omaan tilanteeseeni, mutta en valitettavasti saanut sellaista. Voihan toki olla jotain mitä en itse huomaa, mutta olisi reiluinta että asia sanottaisiin ääneen. Olemmehan ystäväni kanssa käyneet läpi muitakin konflikteja. Sille ei toki mitään voi jos käy ilmi että syystä tai toisesta ei enää tulla toimeen, mutta näin pitkän ystävyyden jälkeen olisi reilua edes yrittää selvittää asiaa. Jos tosiaan olisi niin että minussa on jokin vika, niin enkö ole edes sen arvoinen että minulle kerrottaisiin minkä pitäisi muuttua, että voisimme olla jatkossakin ystäviä.
Ap
Vastaan vielä takaisin: tunsin kyllä "hylkääjänä" tuossa asemassa että olisin ollut velvollinen antamaan selityksen, koska itse en koskaan ehdottanut kahvittelua kun torppasin tapaamisehdotukset. Ehkä halusin pitää vaihtoehdot auki, jos olisin antanut jonkun selityksen niin se olisi tehnyt molemmille kipeää JA tavallaan sulkenut pois sen mahdollisuuden että joskus vielä oltaisiin kuin hyvinä aikoina. En halunnut kertoa toisen epäkohtia ja hyvästellä, enkä myöskään kertoa omista epävarmuuksistani ja syvimmistä haavoista kun tunsin olevani jotenkin alempana.
Ihmiset todellakin muuttuvat, ja itse arvostan ihan eri asioita muissa kun vielä viisi vuotta sitten. Ja voin kertoa että kaiken tuon oman patouman selvittely alkoi kun jäin päässäni jankkaamaan jotain kaverin lipsautusta minulle arasta aiheesta, vaikka olen aiemmin ollut sellainen joka kesti kirjavaa huumoria. Ei varmasti tarkoittanut sitä niin kolahtavana, mutta kun se lumipalloefekti alkaa niin koko ajatusmailma muuttuu ja sitä miettii että eihän me koskaan oltu samalla viivalla. Jos sinäkään et keksi syytä välien katkaisuun, tuskin asiassa oli mitään ilmeistä, mitään moraalisesti väärää. Älä syyllistä itseäsi liikaa.
Toivottavasti löydät jonkun rauhan asian kanssa, tosiaan minäkin toivon että oma ex-kaveri joskus vielä ilmestyy elämään ja kaikki on ennallaan. Nyt vaan on väärä aika.
Luulin että mut on hylätty ja päätin vielä yhden viestin laittaa.
Se vastasi ja asia selvisi. Osittain hyväksyin mielessäni tämän käänteen ja oletan että kaikki on taas ok.
Ehdimme jo nähdäkin.
Ilmaise huolesi hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset muuttuu ikääntyessään. Valitettavasti joskus hyvinkin eri suuntiin. Siksi ne nuoruuden parisuhteetkin kariutuu, kun ensin oltiin niin yhtä pataa, mutta sitten alkoikin tulla erimielisyyttä asioista. Olen itsekin "jättänyt" parhaan lapsuudenystäväni, kun hän vaan muuttui yhtäkkiä ihan eri ihmiseksi. Kuulemma "löysi itsensä vihdoinkin", eikä halunnut olla enää se kiltti tyttö mitä oli aiemmin ollut. Hänellä alkoi joku villikkovaihe, jossa mun piti olla joko mukana tai poistua kuvioista. Mua kun ei mikään bilettäminen ja miesten vaihtelu lennosta kiinnostanut, niin jäin sovinnolla pois kuvioista vaikka tiesinkin jääväni yksinäiseksi. Ja olin sen jälkeen todella yksinäinen lähes kymmenen vuotta, kunnes lopulta löytyi työpaikalta sellainen nainen jonka kanssa edes joskus harvoin tapaillaan ja käydään yhdessä jossain museoissa tms. Mutta ei ole sellaista läheistä ystävyyttä löytynyt kenenkään kanssa aikuisiällä enää. Se on kai se kiltin tytön syndrooma, että on tuomittu olemaan aina enemmän tai vähemmän yksinäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tällainen ystävä joka teki saman ignooraamisen. Tunsin tämän lukioaikaisen kaverin yli 10v. 30-vuotiaana tajusin paljon omasta elämästäni, omista juuristani, siitä mitkä asiat vanhemmilta ovat periytyneet minulle ja millainen oma roolini on ystävyys/kaverisuhteissa. Tajusin olevani ystävä tälle ihmiselle koska meillä oli samanlainen kasvatus ollut ja samantyyppinen alisteinen asema melkein kaikissa suhteissa. Paitsi että silmäni aukesivat tuon ihmisen seurassa: hän (ehkä tietämättään) koko ajan yritti olla minun yläpuollella, asennoitui tosi negatiivsesti kaikkiin juttuihini eikä ehkä itsekään tajunnut mitä teki. Tunsin aikuistuessa että hän vei kaiken energiani seurassaan.
Niin, olin miettinyt omaa kasvatustani ja omaa "henkistä perintöäni" vanhemmiltani. Valitsin kavereikseni sellaisia ihmisiä jotka muistuttivat vanhempiani ja sitä ajatusmaailmaa jonka heiltä sain. Se kävi raskaaksi, ystäväni kävi raskaaksi, mutta ystävän jättäminen oli kipeä ajatus. Yritin asennoitua aina ennen hänen tapaamistaan jotenkin siihen hänen maailmaan. Tuntui että olin kasvanut enemmän kuin hän, tuntui pahalta. Tuntui että hänellä ei ollut kaikki ok, mutta ei olisi ikinä kertonut omia kasvukipujaan.
Joten päätin päästää irti. Toivoteltiin vielä hyvät synttärit ja joulut, sitten hiljaisuus kuihdutti suhteen. Vetosin kiireisiin. En vaan olisi IKINÄ voinut kertoa tuota edelläkertomaani, koska hän olisi ehkä sanonut jotain loukkaavaa tai minua vähätelevää. Tavallaan toivon että hänkin kasvaisi, että nähtäisiin parin vuoden jälkeen ja oltaisiin nyt niitä aikuisia ystäviä jotka olisivat toistensa turva. Minulla on ikävä, enkä usko että hänkään vain unohti minut. Itken tätä kirjoittaessani koska en todellakaan tässä iässä enää saa ystäviä niin helposti ja päätös oli vaikea. Tunnen kuitenkin olevani kiltimpi itselleni kun ex-ystävä ei ole elämässäni.
Kiitos kun kirjoitit näin pohdiskelevasti tilanteestasi. Olet selvästi käynyt pitkän tien tuossa henkisessä kasvussa, vaikka se on tehnyt kipeääkin.
Lukiessani viestiäsi melkein toivoin jotain ahaa-elämystä joka sopisi omaan tilanteeseeni, mutta en valitettavasti saanut sellaista. Voihan toki olla jotain mitä en itse huomaa, mutta olisi reiluinta että asia sanottaisiin ääneen. Olemmehan ystäväni kanssa käyneet läpi muitakin konflikteja. Sille ei toki mitään voi jos käy ilmi että syystä tai toisesta ei enää tulla toimeen, mutta näin pitkän ystävyyden jälkeen olisi reilua edes yrittää selvittää asiaa. Jos tosiaan olisi niin että minussa on jokin vika, niin enkö ole edes sen arvoinen että minulle kerrottaisiin minkä pitäisi muuttua, että voisimme olla jatkossakin ystäviä.
Ap
Vastaan vielä takaisin: tunsin kyllä "hylkääjänä" tuossa asemassa että olisin ollut velvollinen antamaan selityksen, koska itse en koskaan ehdottanut kahvittelua kun torppasin tapaamisehdotukset. Ehkä halusin pitää vaihtoehdot auki, jos olisin antanut jonkun selityksen niin se olisi tehnyt molemmille kipeää JA tavallaan sulkenut pois sen mahdollisuuden että joskus vielä oltaisiin kuin hyvinä aikoina. En halunnut kertoa toisen epäkohtia ja hyvästellä, enkä myöskään kertoa omista epävarmuuksistani ja syvimmistä haavoista kun tunsin olevani jotenkin alempana.
Ihmiset todellakin muuttuvat, ja itse arvostan ihan eri asioita muissa kun vielä viisi vuotta sitten. Ja voin kertoa että kaiken tuon oman patouman selvittely alkoi kun jäin päässäni jankkaamaan jotain kaverin lipsautusta minulle arasta aiheesta, vaikka olen aiemmin ollut sellainen joka kesti kirjavaa huumoria. Ei varmasti tarkoittanut sitä niin kolahtavana, mutta kun se lumipalloefekti alkaa niin koko ajatusmailma muuttuu ja sitä miettii että eihän me koskaan oltu samalla viivalla. Jos sinäkään et keksi syytä välien katkaisuun, tuskin asiassa oli mitään ilmeistä, mitään moraalisesti väärää. Älä syyllistä itseäsi liikaa.
Toivottavasti löydät jonkun rauhan asian kanssa, tosiaan minäkin toivon että oma ex-kaveri joskus vielä ilmestyy elämään ja kaikki on ennallaan. Nyt vaan on väärä aika.
Olen eri, mutta minä en ymmärrä miksi kukaan haluaisi olla selityksettä ystävänsä hylkäävän ihmisen kanssa enää uudelleen ystävä. Se on pahin luottamuksen pettäminen ystävyyssuhteessa, ei sen jälkeen ole enää mitään mihin palata. Poltit jo siltasi, siirry eteenpäin ja yritä olla tuleville ystävillesi luotettavampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kokemusta molemmista suunnista. Itse olen laittanut 2 ystävyys suhdetta poikki. Toinen ei ikinä ottanut yhteyttä, joten lopetin soittelun. 12 vuoden hiljaisuuden jälkeen tapasimme sattumalta. Alettiin pitämään uudelleen yhteyttä. Nyt ollaan tasapuolisesti yhteydessä.
Yksi sydänystävä lopetti yhteydenpidon. Sattui todella. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli paha burn-out. Parin vuoden hiljaisuuden jälkeen ollaan jälleen ystäviä.
Nyt olen itse laittanut yhden ystävän hyllylle. Ollut sellainen tilanne itsellä, että en ole jaksanut ruveta asiaa selvittämään. Ystävä teki tosi törkeän tempun minulle. Ei itse ymmärrä, mitä on tehnyt. (Vaikka olin kaksi kertaa sanonut, että älä tee.) Hän on myös vanhemmiten muuttunut tosi pisteliääksi. Kaikista asioista pitää keljuilla. En jaksa enää kuunnella. Kaikki pitäisi myös tehdä hänen mallinsa mukaan. Kaipailee minua kovasti.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset muuttuu ikääntyessään. Valitettavasti joskus hyvinkin eri suuntiin. Siksi ne nuoruuden parisuhteetkin kariutuu, kun ensin oltiin niin yhtä pataa, mutta sitten alkoikin tulla erimielisyyttä asioista. Olen itsekin "jättänyt" parhaan lapsuudenystäväni, kun hän vaan muuttui yhtäkkiä ihan eri ihmiseksi. Kuulemma "löysi itsensä vihdoinkin", eikä halunnut olla enää se kiltti tyttö mitä oli aiemmin ollut. Hänellä alkoi joku villikkovaihe, jossa mun piti olla joko mukana tai poistua kuvioista. Mua kun ei mikään bilettäminen ja miesten vaihtelu lennosta kiinnostanut, niin jäin sovinnolla pois kuvioista vaikka tiesinkin jääväni yksinäiseksi. Ja olin sen jälkeen todella yksinäinen lähes kymmenen vuotta, kunnes lopulta löytyi työpaikalta sellainen nainen jonka kanssa edes joskus harvoin tapaillaan ja käydään yhdessä jossain museoissa tms. Mutta ei ole sellaista läheistä ystävyyttä löytynyt kenenkään kanssa aikuisiällä enää. Se on kai se kiltin tytön syndrooma, että on tuomittu olemaan aina enemmän tai vähemmän yksinäinen.
Sinulla tuntuu olevan aika mustavalkoinen joko-tai käsitys ystävyydestä. Miksei kiltti tyttö ja bilettäjä voisi pysyä ystävinä? Ei kai sitä nyt kaikkea ole pakko tehdä yhdessä? Ihme ajatus, että heti pitää laittaa välit poikki jos toinen alkaa kiinnostua erilaisista jutuista kuin itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku taisikin jo mainita masennuksen yhtenä vaihtoehtona. Itse lakkasin pitämästä yhteyttä kaikkiin läheisiin ihmisiin, kun sairastuin masennukseen. Aloin vältellä kaikenlaista sosiaalista kanssakäymistä ja jätin vastaamatta viesteihin ja puheluihin. Jos jonkun kanssa jouduinkin juttelemaan, saatoin vedota juuri mm. kiireisiin, sillä se oli helppo tekosyy eikä aiheuttanut jatkokysymyksiä. Tosiasiassa en ollut päästä aamuisin edes sängystä ylös silloin. Ulospäin se ei juuri näkynyt, vain äitini alkoi ihmetellä kun minuun oli yhtäkkiä vaikea saada yhteyttä.
Jos olette olleet noin kauan ystäviä niin kai voit kysyä ihan suoraan? Soittaa ja sanoa, että et halua syyllistää, mutta olet huomannut tämmöisen eron käytöksessä. Kysyä onko kaikki hyvin tai oletko tehnyt jotain. Mä nostaisin kissan pöydälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä ap tiedät varmaksi, ettei ystäväsi elämään ole tullut jotain muutosta? Jos hän kerran ei pidä yhteyttä ja kysyttäessä vastaa vaan ympäripyöreitä kiireistä.
Tulee mieleen, voisiko tässä olla kyseessä vain normaali elämä tapahtui ja arki vei tilanne. Kaikki eivät mielellään jaa asioita päivittäin toisilleen, vaan muutama tapaaminen silloin tällöin riittää. Usein tilanne voi normalisoitua, jos molemmat pysyvät avoimina. Pahinta on, jos toinen alkaa välttelemään etäisempää henkilöä! Surullinen tilanne, mutta Kehoittaisin yrittämään kysymään haluaisiko hän tehdä vaikka kesälomalla jotakin ja jos on aina vain outo, kysymään, onko jokin muuttunut ja voisiko sille tehdä jotakin.
Tuli mieleen, että onko joku voinut puhua sinusta jotakin perätöntä pahaa? Muuten kuulostaa tosi omituiselta. Kysyisin vielä suoraan uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Raukkamaiset ihmiset ovat raukkamaisia. Eivät kykene edes sanomaan naamatusten mitä tapahtui.
Eihän siinä välttämättä tapahdu mitään. Ei mitään tiettyä syytä!
Elämä vie ja uudet tuulet puhaltaa. Kasvetaan erilleen. Paikkakunta vaihtuu, tarpeet muuttuu. Kiire...
T: se syyttä kaverinsa jättänyt osapuoli
Vierailija kirjoitti:
Paras ystäväni katkaisi välit minuun, kun olin hoidossa, ja kun laitoksesta pääsin ulos, oli ystäväni kadonnut elämästäni, ilman selityksiä, ilman mitään. Neljän vuoden aikana on yhteen viestiin vastannut joskus yhdellä sanalla, Kiitos. Ekan kolme vuotta yritin välillä saada yhteyttä ja selvittää syytä. Mutta kun sairastuin kunnolla mt-ongelmiin, tajusin, että mun on parempi elää ilman hänen vaikutustaan elämääni. Suuri syy sairauteeni puhkeamisiin onkin juuri hänessä ja perheessään.
Jotta en ikävöi enää.
Niin muissahan se vika on kun sinä olet kitisevä luuseri.
Oma vastaava kaveri paljastui huumeidenkäyttäjäksi. Ei siis koskaan itse myöntänyt asiaa mutta lopulta tajusin että oli tosi paljon merkkejä ilmassa siitä.
Jännä juttu tässä tapauksessa oli että aluksi kun tutustuin häneen, melko nopeasti tuli tunne että tuosta henkilöstä kannattaa pysyä erossa. Oli kuitenkin jatkossa minulle niin mukava ja kävi vähän sääliksikin kun hän valitteli kaverien puutetta, että jatkoin hänen kaverinaan. Olisi kannattanut kuunnella vaistoani heti alussa.
Kiitos kun kirjoitit näin pohdiskelevasti tilanteestasi. Olet selvästi käynyt pitkän tien tuossa henkisessä kasvussa, vaikka se on tehnyt kipeääkin.
Lukiessani viestiäsi melkein toivoin jotain ahaa-elämystä joka sopisi omaan tilanteeseeni, mutta en valitettavasti saanut sellaista. Voihan toki olla jotain mitä en itse huomaa, mutta olisi reiluinta että asia sanottaisiin ääneen. Olemmehan ystäväni kanssa käyneet läpi muitakin konflikteja. Sille ei toki mitään voi jos käy ilmi että syystä tai toisesta ei enää tulla toimeen, mutta näin pitkän ystävyyden jälkeen olisi reilua edes yrittää selvittää asiaa. Jos tosiaan olisi niin että minussa on jokin vika, niin enkö ole edes sen arvoinen että minulle kerrottaisiin minkä pitäisi muuttua, että voisimme olla jatkossakin ystäviä.
Ap