Onko muita anorektikko äitejä paikalla?

Miksi et toivoisi sairastuvasi syöpään? Sekin usein laihduttaa...Anoreksia vaan kuvitellaan jotenkin hirveän glamour-pitoiseksi taudiksi, vaikka oikeasti se on todella irvokas sairaus.

Ja kuolleisuusprosentti, sehän on huiman korkea, eikö se ole jotain 20?

Monissa syövissäkin on parempi ennuste...

Vierailija:

Mielummin siihen kuin tähän ylensyömiseen ja jatkuvaan mässäilyyn. En pysty hillitsemään syömishalujani. Paino nousee koko ajan, tällä hetkellä mitat 168/74.

ja koko ajasta ei ole jäänyt mitään muuta mieleen kuin pelkkää mustaa ahdistusta. Aika kallis hinta siitä, että on hoikka. Ihmiset alkoivat kartella ja itse elin jatkuvassa kieltämisen tilassa ja kuoleman partaalla. Sen jälkeen lihoin normaaliksi, mistä sain muistoksi hemmetinmoiset raskausarvet joka paikkaan ja jatkuvan liian alhaisen verenpaineen. Pelkään, että en jaksa tällä kärsineellä kropalla elää edes viisikymppiseksi. Miettikää nyt ihmiset vähän, ennen kuin toivotte tulevanne anorektikoiksi....

mutta tapa jolla kuvailet ruokaa, syömistä ja kehoasi sekä ennenkaikkea se, että koet tarpeelliseksi täällä kertoa, paljonko painat (anorektisen vähän muuten, turha väittää muuta!), valitettavasti kielii siitä, ettet edelleenkään ole parantunut.



t. ex-syömishäiriöinen

Tahallani en tätä tee, ja odotusaikana söin todella paljon, ja terveellistä, mutta sen jälkeen en mitään. Suhtauduin raskaana ollessani, että syötän vauvaa, en niinkään itseäni. Hyötyliikun myös tosi paljon, eli juoksen lapsen kanssa ja kannan ihan jatkuasti.



Olen jutellut monien bulimiaa tai jonkin asteista anoreksiaa sairastavien kanssa, ja kaikkia on yhdistäneet kunnianhimo, ja sellainen kiltteyssyndrooma muita kohtaan.



Ja kyllä sitä jaksaa, en mä ole tuntenut vielä kertaakaan väsymystä, mielelläni ulkoilen ja olen menossa lapsen kanssa jatkuvasti, etten erehdy edes ajattelemaan omaa nälkääni, ja siihenkin tunteeseen tottuu niin, ettei se häiritse, eikä sitä edes huomaa.



Enemmänkin väsyttäisi varmasti jos söisi vastakohtaisesti raskaasti, ja menisi ns " ruoka jäseniin"



Voihan se olla, ettei tää anoreksiaa ole, ja kun olen tyytyväinen painooni, alan taas syödä enemmän. Tällä hetkellä kskityn vain lapsen j miehen + ympäristön ravintoon, en omaani.



No te, joille tää diagnoosi on tehty. Pystynkö alkaa syömään jossain vaiheessa, vailla lihomisen pelkoa ?

Lapset kärsivät äidin sairastamisesta. Hankkikaa apua!





Miksi lihominen on ajatuksissasi niin iso peikko?

Saatat uskotella itsellesi, että olet normaali, hallitset tilanteen eikä kukaan huomaa mitään, mutta olet väärässä. Ihmiset kyllä huomaavat, kun toinen alkaa muistuttaa luurankoa, syöttää toisia eikä itse syö. Kunpa joku uskaltaisi myös sanoa huomionsa sinulle ääneen, se varmaan tehoaisi paremmin kuin anonyymit nettipalstailijat.

Mielummin siihen kuin tähän ylensyömiseen ja jatkuvaan mässäilyyn. En pysty hillitsemään syömishalujani. Paino nousee koko ajan, tällä hetkellä mitat 168/74.

10 vuotta sitten olin vielä noissa lukemissa (ja tyytyväinen itseeni), nyt olen 168/93

Vierailija:

Mielummin siihen kuin tähän ylensyömiseen ja jatkuvaan mässäilyyn. En pysty hillitsemään syömishalujani. Paino nousee koko ajan, tällä hetkellä mitat 168/74.

Teille jotka haluatte sairastua?! Itse teini-iässä sairastin ja se ei tosiaan ole mikään leikin asia. Häpeän koko sairausaikaani, enkä suostu siitä puhumaan, saatika muistelemaan mielellään.



Nyt olen kuitenkin terve aikuinen kahden tyttölapsen äiti. Tottakai on taustalla pelko siitä, että kuinka saan tyttäreni kasvatettua tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa siten, ettei kumpikaan vaan koskaan tulisi sairastumaan ko. sairauteen.



Sen verran voin avautua sairaudestani teille tuntemattomille, että pahimmillani painoin vain 39kg (pituus 162cm) Sairaalaan en joutunut missään vaiheessa, kävin vain kerran ravitsemusterapeutin juttusilla. Kuntoni lähti nousuun, kun vain eräänä päivänä päätin, että jos haluan vielä elää, niin mun on pakko ruveta syömään. Näin sitten kävi ja paino alkoi hiljalleen nousta ja yo-juhlissa olinkin jo aivan ns. normaalin näköinen.

Sairauden jälkeen painoni on pysynyt 50kg tietämillä koko ajan (paitsi raskausaikoina 60kg)



JA SE VIELÄ, ETTÄ MONI EI VARMAAN TULE AJATELLEEKSI ASIAA, MUTTA TUO SAIRAUS TEKEE HIUKSILLE TODELLA HALLAA. MINÄ ONNETON MENETIN VARMAAN 1/3 HIUKSISTANI PYSYVÄSTI TUON SYÖMÄTTÖMYYDELLÄ PELLEILYN TAKIA. HIUKSET VAIN LÄHTIVÄT TUPPOINA, EIKÄ KOSKAAN PALANNEET ENTISELLEEN. SE ITKETTÄÄ ENITEN.

Ap mene ihmeessä hakemaan itsellesi apua, jos lapsesi ovat sinulle vähänkään tärkeitä. Ajattele edes lapsiasi.

Ap ensinnäkin on selvä sairaustapaus ja vastoin kuin itse vääristyneessä ajatusmaailmassaan tajuaa, hän aika pian tuhoaa oman terveytensä ja ennen kaikkea lapsensa (mielen)terveyden. Toivottavasti lapsesi ei ole tyttö, sillä nyt jo olet antanut hänelle ruuan ja vartalon suhteen sellaisen ajattelu-ja toimintamallin, että hän on todella korkealla riskiryhmässä sairastua kroonisiin syömishäiriöihin. Ja tämä juttu on tutkittu ja tilastoissa todettu. Äidin vartalokuvahäiriöillä on mitä suurin todennäköisyys kertautua lasten (varsinkin tyttärien) toiminnassa.



Ja niille, jotka haluavat sairastua anoreksiaan en voi suutuspäissäni sanoa mitään muuta kuin että jos niin kauheasti ne omat kilot vaivaa, niin jättäkää ne pullat väliin läskit ja käykää lenkillä! Ei siinä psyykettä ja terveyttä tuhoavaa sairautta tarvita vaan tahdonvoimaa ja ajattelu- ja toimintatapojen TERVEITÄ muutoksia. Älkää ainakaan tulko huutelemaan tuollaisia sairaalloista laihuutta ja mielenterveyshäiriötä ihannoivia idioottimaisuuksia tällaiseen ketjuun, jossa ap:n todellisuudentaju selvästi järkkyy ja pahasti. Ottakaa selvää asioista, jos ymmärrätte mitä anoreksia oikeasti on, millainen kaikennielevä helvetti siitä laihuudenihannoinnista voi salakavalasti muodostua, ette varmasti toivo sitä kenellekään! Keksikää aikuiset ihmiset järkevämpi tapa muokata ajatusmaailmaanne.



Ja ap, kyllä olet ANOREKTIKKO. Ja ei, se ei ole hyvä asia. Ole kiltti ja harkitse avun hakemista.



terv: ex-syömishäiriöinen, joka kärsii tautinsa seuraamuksista koko loppu ikänsä

Itse en asiaa noin ajattele, mutta vaaka puhuu puolestaan. Itse väitän, että syömättömyys on vain yksi oire masennuksesta. Siis omalla kohdalla. Jos saan selvitettyä omat mörköni, niin tämäkin ongelma varmaan väistyy.



Selvittäminen ei vain ole kovin helppoa.



Raskausaika meni mulla hyvin. Söin hyvin (oikeaa ruokaa, en niinkään mässäillyt herkkuja) ja nautin iiiiiisosta mahasta. Painoa tuli 25 kiloa, mikä kyllä oli mun tilanteessa täysin sopiva määrä.



Itse en usko, että syömishäiriö parantuisi ikinä. Toki oireet voi pysyä poissa, mutta muuten on hieman sama juttu kuin alkoholismissa. Kerran alkoholisti, aina alkoholisti.



Näläntunnetta en ole tuntenut aikoihin. Syön välttääkseni pahaa oloa. Tai joskus olen syömättä saadakseni pahan olon, jotta se ahdistus muuttuu fyysiseksi. Hankala selittää. Kun pää on sekaisin, eikä osaa kontrolloida ajatuksia, tuo oman kehon kontrollointi/rääkkäys jonkinlaista helpotusta.

Hallinnastahan koko sairaudessa on kyse ja valitettavasti se on tuossa vaiheessa jo kadonnut sinulta itseltäsi täysin. Tiedät sen itsekin, tiedät, että homma ei ole ok, muuten et olisi kirjoittanut tätä avausta. Itsesi ja lapsesi tähden, hae apua. saatat muuten tuhota lapsesi terveyden omastasi puhumattakaan. Anoreksiaan voi kuolla. Vielä suurempi riski on saada osteoporoosi tai tuhota mahdollisuutesi saada lisää lapsia. Sisäelimensäkin voi käyttää loppuun jo vuosi kymmeniä ennen vanhuusikää. Sinun lapsesi tarvitsee tervettä äitiä, sinun velvollisuutesi on tehdä kaikkesi, että voit sellainen hänelle olla.



Mitä tulee näihin, jotka toivovat sairastuvansa: teini-ikäisiäkö te olette? toivotteko myös sairastuvanne skitsofreniaan, jotta teistä tulisi taiteellisia ja alkoholismiin, että " ymmärtäisitte elämää?" Tuossa joku jo vertasikin anorksiaan alkoholismiin ja tiettyjä yhtymäkohtia on. En tiedä, voiko anoreksiasta täysin parantua, tiedän ihmisiä, joilla se on ainakin lähellä. Mutta hirveän iso osa ei koskaan todella parannu. Repsahtaa voi uudelleen, vaikka välillä olisi jo ollut parempi ja " terve" ja kokemuksesta voin sanoa, että jos sitä teininä tunsi itsensä hölmöksi nenämahaletkussa, niin tunnelmat eivät ole yhtään paremmat samassa tilanteessa 10 vuotta myöhemminkään. Itsestäni myös tiedän, että terveeksi en tule koskaan. Kohtalaisen oireeton voin olla, mutta ensinnäkin olen menettänyt täysin luontaisen nälän- ja kylläisyyden tunteeni, joudun edelleen syömään kellon mukaan, luontainen sääntely ei pelaa. Ja kun elämässä tulee tiukempia paikkoja eteen ja kontrolli tuntuu olevan hukassa, väikkyy aina mielessä houkuttelevana se tie, jossa edes oma ruumis pidetään kurissa. Toisaalta olen onnekas. Luustoni ei ole haurastunut, sisäelimeni eivät ole sököt ja lapsen saantikin sujui. Kiitollinen pitää olla siitäkin.

Mulla tuli myös jonkinlainen ongelmasuhde ruokaan,kun sain ensimmäisen lapseni.

Olin lihava ja mua ällötti. Mieheni ei halunnut mua seksuaalisesti ja oli erittäin ilkeä ja loukkaava välillä.

Nyt sitten huimasti laihempana oloni on parempi. Ei enää itketä, kun katson peiliin ja mesennuskin hävisi, mutta olin tuhon tiellä.

Onneksi heräsin ajoissa ja tajusin laittaa stopin laihduttamiselle.

En nyt kerkiä kirjoittaa koko stooria, mutta mun tapauksessa oli onnellinen loppu.

Minun syömisiin puututtiin ja apua haettiin ajoissa.

Paranemisen käsitän sillä tavalla, että suhtautuminen ruokaan ja syömiseen on normaali. Pelkkä oireiden pysyminen poissa tarkoittaa sitä, että tietää ja ymmärtää mikä on oikein ja hyvää syömistä ja toimii sen mukaan. Monet tuntemani " ex-anorektikot" kuuluvat jälkimmäisiin, samoin kuuluin itse niihin parantumiseni alkuaikoina.



Eli kun oireet poistuvat ajatusmaailma on siinä määrin palautunut normaaliksi, että haluaa olla terve, ei enää edes ihannoi sitä sairaan laihaa (aina vaan laihempaa ja laihempaa) kuvaa, ymmärtää mikä on oikeaa toimintaa ja toimii sen mukaisesti, eli siis syö säännöllisesti ja hyvin. Monet kuitenkin yhä edelleen tällöin elävät " ruuan ympärillä" . Aikaa ja energiaa kuluu yhä edelleen kohtuuttomasti ruuan miettimiseen. Siihen, että syö oikein voi mennä ihan yhtä paljon energiaa kuin siihen anorektiseen ruuattomuuden vaiheeseen. Eli ruokaa, ruokamääriä ym. miettii edelleen jatkuvasti ja syöminen on aina tietoista, laskettua toimintaa. Paino nousee normaaliksi, terveys palautuu, mutta mieli on vielä vangittuna.



Parantuminen puolestaan on sitä, ettei enää tarvitse miettiä ruokaa alati. Ruokaa tehdään silloin kun on ruoka-aika, sitä syödään kun on nälkä ja sen verran kun on nälkä. Joskus herkutellaan, eikä siitä tarvitse stressata.

Itse sekä anorektisista että bulimisista kausista kärsineenä ymmärrän, että niin ruuattomuus kuin ahmimisvimmakin ovat oikeasti ihan samanlaisia helvettejä! Yhteinen tekijä on se, että ruokaa ja sen määrää pitää koko ajan miettiä. Ja teit niin tai näin koko ajan on syyllisyys ja itseinho.



Nykyään minä RAKASTAN ruokaa. Arkkivihollisestani on oikeasti tullut ystävä ja nautinto. Kokkaamme mieheni kanssa joka viikonloppu vähän hienomman illallisen (arkena tulee syötyä helppoja ruokia, eineksiä tai pakkasesta lämmitettyjä ruokia), omistamme monia eri keittokirjoja ja tykkäämme kokeilla mitä erilaisempia ja eksoottisempia ruokalajeja. Katetaan pöytä hienoksi, avataan myös ruokaan sopiva, huolella valkattu viini. Keittiöstä on tullut kodin sydän, jossa vkonloppuisin seurustellaan, johon hankitaan eksoottisia mausteita ja hienoja ruuanlaittovälineitä. Maistelemme, haistelemme, kokoonnumme koko perhe pöydän ääreen puhumaan viikon asiat.

Huolella valmistettu, rauhassa nautittu ateria on kuin hyvä seksi. Ja entäs sitten tumma suklaa höyryävän maitokahvin kanssa. Aaah! Tai raikas fetasalaatti kesällä takapihan auringissa nautittuna...Ruoka on arkisesti nälän viejä, parhaimmillaan kulinaristinen nautinto, osa kulttuuria. Ja sitä suklaata voi oikeasti ottaa ihan vain pari palaa kahvin kylkeen, samoin kuin italialaista herkullista pastakastiketta voi syödä sopivan, juuri nälän kattavan annoksen illallispöydässä. Ei kuulu tulla ähky, ei kuulu tulla huono-omatunto vaan hyvä ja kylläinen olo. Se on ruuan tarkoitus ja hienous.



Voi kuinka monta vuotta minulla menikään hukkaan ruuasta stressatessani. Ja miten en tajunnut kuinka ahmimiskohtaus, jossa vedin pari suklaalevyä putkeen vei kaiken nautinnon suklaan mausta. Miten paljon paremmalta nyt maistuukaan ne pari konvehtia iltapäiväkahvin kanssa. Niiden syömättömien aikojen helvetistä nyt puhumattakaan.

Kehoittaisin ihan tosi, käsi sydämellä kaikkia (etenkin sinua ap), joiden elämä pyörii tavalla tai toisella ruuan ympärillä, hakemaan apua. Ensimmäinen askel on soittaa paikkakuntansa, työpaikkansa tai koululaitoksensa mielenterveyspalveluihin, sieltä ohjataan eteenpäin. Joskus tarvitaan terapiaa, joskus vain pientä elämäntapaohjausta esim. ravitoterapeutilta. Ruokaan liittyy tänä päivänä niin monenlaisia häiriöitä ja se pilaa niin monen nuoren naisen elämää, ettei sitä edes enää tajuta sairaudeksi. " Kaikkihan nyt kiloista stressaa" -ajatellaan. Ei tarvitse stressata. Terveenä on paljon paljon kivempaa, uskokaa minua!!



Ja rohkaisevimpana tietona tähän loppuun sanottakoon, että vartaloni ei koskaan ole ollut yhtä kaunis kuin tänä päivänä. Sairausvuosinani painoni vaihteli 42-58 kg välillä (riippuen siis siitä olinko anorektinen vai buliminen), olin joko luuranko tai pyörylä. Ja aina huonossa kunnossa ja liian poikki liikkuakseni. Nykyään painan 48kg (aika vähän kiloina edelleen, mutta minulle selvästi " ominaispaino" , jossa kroppani voi hyvin. Olen pienirakenteinen, pituus 163). Harrastan pilatesta 5krt/vko. Vartaloni on nyt 31-vuotiaana äitinä kiinteä ja terveesti hoikka. Olen energinen, nautin syömisestä, liikkumisesta, seksistä ja itsestäni. Voin kyllä sanoa olevani PARANTUNUT (on koettu rankempiakin jaksoja elämässä viime vuosina, eikä ole tullut mieleen oireilla ruuan suhteen), joten kyllä sekin on mahdollista.

EI anorektikko välttämättä ihannoi laihuutta. Ei hyvä ruoka ole menettänyt välttämättä merkitystä. jne.



Itse en pidä omaa laihuuttani kauniina, häpeän sitä ja kroppaani. En ihaile langanlaihoja naisia, en ole koskaan ihaillut. En nauti einesruuista vaan esimerkiksi kunnon pihvi on herkkuani. En pode huonoa omaatuntoa syömisistä, herkuttelen välillä ja nautin suklaasta/jäätelöstä/mistä ikinä aivan hyvällä omallatunnolla.



Bulimiaan nuo ehkä aikanaan kuuluivat, mutta se on taaksejäänyttä elämää.



En tarkoituksellaan näännytä itseäni. Yritän koko ajan saada lisää painoa, mutta näläntunteen puuttuessa saatan vain unohtaa syödä. Toisten seurassa syön normaalisti. Jopa paljon. Kotona lasten kanssa en vain muista tuota.



Mutta kuten jo aiemmin sanoin, olen kai (?) anorektikko. Mulla ongelmat eivät johdu painosta, laihduttamisesta, ihanteista ym. vaan muista ongelmista, joiden yhtenä oireena on tämä anoreksia.



Askel parempaan oli, kun itse tajusin ongelman. Tämä kuitenkin tapahtui jo vuosi sitten ja edelleen painoindeksi on 16 ja jotain. Vältän vaakaa, en halua tietää painostani mitään. En myöskään halua kuulla painostani sanaakaan.



Alhainen paino on vienyt itsetunnon ja nykyään, jos joku kehuu kauniiksi, vaivaudun, enkä tiedä miten päin olisin. Se ei ole hyvä olo, ei todellakaan.



*21*

VALAS *kade*

sanoi että on ihan kamalaa koska ei todennäköisesti voi koskaan saada lapsia kun hormoonitoiminta on lakannut. kaverilla on tosi rankkaa kun kaikki ympärillä alkaa saada vauvoja

Kasvoiko vauva mahassa hyvin?