Muita, joille vanhemmat eivät opettaneet lapsena tunnetaitoja, sosiaalisia taitoja jne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInun vanhempani eivät tunnistaneet tai osanneet sanoittaa tunteita. Kun esim. surullisena kerroin äidilleni isäni pudottaneen tavarani, joka meni rikki, niin äiti alkoi karjumaan, ettei isän vahingolle tarvitse olla noin vahingoniloinen. Meillä oli myös lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sitten kun hakattuna itkin, en suinkaan itkenyt kuulemma pelkoa ja kipua, vaan itkin kuulemma, kun tiedän olevani paha ja itken ja suren omaa pahuuttani. Sitten nuorella aikuisiällä tapasin lapsuuteni johdattamana tunnevammaisen miehen, jolle kaikki tunteeni olivat suuttumista, eli pettymys, suru jne. Nyt pitkän ajan kuluttua käyn terapiassa ja yritän elää päivän kerrallaan. 

Mä ensimmäisessä suhteessa aina luulin, että mies on suuttunut, ja hän oli tuskastunut, että ei, hän ei ole suuttunut, vaan surullinen/masentunut/ärtynyt. Hän antoi ymmärtää, että vika on yksin minun ongelmissa, etten tunnista tunteita.

Osin oli näinkin, mutta myöhemmässä suhteessa opin, että tuo eksä itse myös ilmaisi kaikkia tunteita samalla lailla, murjottamalla ja vetäytymällä ja sulkeutumalla ja olemalla äreä. Esim suru näytti samalta kuin ärtymys. Hän oli perinteisestä perheestä jossa "miehet ei itke". Joten minä en osannut lukea tunteita, ja hän ei osannut ilmaista niitä.

Kyse ei ollut siitä, etten olisi osannut parisuhteessa näyttää tunteitani, vaan mies välillä jopa tahallaan tulkitsi niitä väärin, mutta pääosin siksi, ettei kyennyt tunnistamaan eikä tulkitsemaan esim. ilmeitä oikein.

Minulle ei opetettu. Itse piti oppia. Opin kyllä sen, että aikuisia piti kunnioittaa, ikävä vain, että se johti pelokkuuteen ja arkuuteen. Tästä johtuen suunnilleen kaikki ihmissuhteeni ovat hataralla pohjalla.

Siis hä, opettanut.. ? Tunnetaitoja ja käytöstä? Mut käskettiin vaan aina pois silmistä ja selkään sai jos teki väärin. Opin ainakin sen mitä ei saa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin pieni ja 0jostain syystä pahalla mielellä ja ilme sen mukainen, minut valokuvattiin ja kuva kaivettiin esiin äitini ja sisarusteni toimesta usein ja naurettiin sille. Ja tyrkytettiin sitä myös minun nähtäväkseni. Inhoan edelleen valokuvissa olemista, liekö tuolla osasyynsä. Sen ymmärrän jotenkin paremmin, että perheen muita lapsia kuva saattoikin huvittaa, mutta että vanhemmalla on halua ivata lapsensa pahaa mieltä..

Mun äiti teki tuota myös.

Todella outoa toimintaa. Musta on olemassa kuvia joissa itken lohduttomasti tai olen kiukkuinen tai silmät punaisina itkemisen jälkeen.

Luulisi että vanhempi lohduttaisi itkevää lasta tai että pientä kiukkuajaa rauhoitellaan, mutta ei, otanpa puoli filmirullaa kuvia.

En voi enää aikuisena katsoa kuvia lapsuudestani, enkä mielellään myöskään ole kuvattavana.

Kurjaa, että sielläkin samoja kokemuksia, tsemppiä. Avasin ilmeisesti itseltäni jonkin tulpan paskojen valokuvamuistojen tieltä, mutta onhan minusta muitakin oudoissa tilanteissa otettuja kuvia. Yksi oikein useamman kuvan sarjaotos käsittelee tilannetta, jossa leikin hymyillen lelulla ja lelu otetaan pois, vikassa kuvassa itken lohduttomasti. Ja yksi kuva on kun olen jossakin pihalla kyykyssä maha kipeänä tuskaisen näköisenä. Oikeasti, mitä vittua 😂😢

Kysy joskus asiasta.

Olen eri mutta myös minusta on otettu tällaisia itkemiskuvia ja kokemukseni on, ettei kannata ottaa asiaa puheeksi. Vastaukseksi sain ainoastaan puolustelua malliin "niin mutta kun enhän minä pahalla tarkoittanut" ja "mutta kun sinä olit niin söpön näköinen". Olen seurauksena kieltäytynyt ottamasta vastaan nimenomaan minua varten koottua valokuva-albumia lapsuusvuosiltani, koska sen sisällöstä tulee vain hämmentynyt ja paha olo. Siellä on niitä iloisia hetkiä mutta myös näitä käsittämättömiä älynväläyksiä siellä välissä. Kyllähän sitä on ihmetelty ja "ennustettu", että kyllä sitten vanhempana sinäkin tykkäät muistella lapsuuttasi valokuvien kautta ja haluaisit taas olla lapsi. Olen kohta neljänkymmenen, joten en tiedä, kuinka pitkään pitäisi vielä odotella.

Jokin palikkahan näiltä suurilta ikäluokilta ja vielä heitä jonkin verran nuoremmilta ikäluokilta puuttuu, kun heidän mielestään tällainen on hauskaa ja viatonta. Mikä saa heidät ajattelemaan, että kukaan haluaisi muistella lapsuuttaan katselemalla valokuvia, joissa itkee, on vihainen, kiukkuinen, hädissään tai hämmentynyt?

Kun minä itkin lapsena, äitini nauroi. Aikuisena on sanottu, että minua on vaikea lukea, kun tunteet eivät juuri näy kasvoilta, ainakaan suru tai loukkaantuminen. Jännä.

Ei äitini sitä ilkeyttään tehnyt, mutta täytyy kyllä sanoa, että ei näiden lastensa tuskan naurajien päässä paljon tuulta kummempaa ole viheltänyt. Ovat kuitenkin pääsääntöisesti olleet ikänsä puolesta ihan aikuisia ihmisiä.

Onpa kiinnostava lukea näitä kommentteja. Olen itsekin havainnut itsessäni tunnekylmyyttä tai tuntenut oloni tunnevammaiseksi. Jos on ns. jokin tilanne päällä, konflikti, onnettomuus, hautajaiset yms. en tunne mitään. Ihmiset tunteilevat lapsistaan, elokuvista yms, se on minulle jotenkin ihan vierasta ja tunnen oloni ulkopuoliseksi.

Toki välillä tunteet tulee myöhemmin, usein tilanteessa jossa olen yksin, mutta en osaa ilmaista niitä kenellekkään.

Tämän takia minua myös pidetään henkisesti vahvana ihmisenä ja usein ihmiset haluavat tukeutus minuun ja avautua minulle murheistaan, kun minä olen niin vahva ja tasapainoinen ja kestän.

Vierailija kirjoitti:

Mun isä on henkisesti aivan sairas, narsistinen, väkivaltainen, alistava, epäluuloinen/vainoharhainen, todella äkkipikainen... Kun olin pieni ja pelästyin jotain hänen yhtäkkistä raivokohtaustaan ja rupesin itkemään, niin hän alkoi pilkkaamaan minua siitä ja itse vääntämään sellaista liioteltua ja näyteltyä tekoitkua. Luojan kiitos äidillä oli tarpeeksi voimia erota, vaikka se pitikin tehdä salaa ja siitä alkoi vainoaminen. Nyt aikuisena olen tajunnut että oltaisiin ihan hyvin voitu päätyä otsikoihin.

Olen ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut ja aina henkisesti muita ikäisiäni jäljessä. Olen tajunnut, että elän varmaan lapsuuttani uudestaan kun minulla ei ikinä ollut turvallista sellaista.

Mulla on ihan samanlainen isä. Sanoi myös aina että pojat ei itke jos itkin ja haukkui nynnyksi. Löi myös usein. Lapsena luulin että mulla oli normaali perhe ja että tätä tapahtuu muissakin perheissä. 

Nyt aikuisena kun katson välillä isääni kun olen hänen luonaan käymässä ja kuuntelen hänen juttuja niin ajattelen päässäni ''vttu sä olet säälittävä äijä'' ja tekisi mieli vaan hypätä päälle ja alkaa mättää trpaan. Kuitenkin päässä on joku sellainen ajatus ettei omaa vanhempaa voi satuttaa.

Mun isä on samanlainen mulkvisti kuin siinä american beuty elokuvassa se pojan isä.

Mulla molemmat vanhemmat luonnostaan rauhallisia ja vähän ujoja uusia ihmisiä kohtaan, hyvin sisäänpäinlämpiäviä kyräilijöitä. Toinen on lisäksi itsekeskeinen, ylimielinen ja kuvittelee olevansa muita - myös lapsiaan - parempi, ja samalla on todella kateellinen kaikille. Koskaan ei neuvottu miten missään tilanteissa käyttäydytään, muuten kuin käskemällä olemaan hiljaa ja kaikella käytöksellä painotettiin meidän huonommuutta muita kohtaan.

Itse omaksuin pienestä pitäen sellaisen seinäruusu-käytöksen, koitin olla mahdollisimman huomaamaton. Uusiin tilanteisiin oli älyttömän vaikea mennä, ja uusille ihmisille puhuminen aiheutti ja aiheuttaa edelleen ahdistusta. Olin myös leikki-ikäisenä ylimielinen muita kohtaan ja naureskelin muille, koska luulin sellaisen olevan normaalia. Onneksi hoksasin jossain vaiheessa ihmisten olevan yleensä ystävällisiä toisia kohtaan, ja omakin olo tuntui sen jälkeen luontevammalta, kun "sai" olla ystävällinen. Olen myös pohjimmiltani sosiaalinen ja hyväntahtoinen, mutta syvään juurtunut kasvatus aiheuttaa sisäisiä ristiriitoja.

Edelleen ihailen ihmisiä jotka osaavat luontevasti jutella kenelle vain, ja osaavat kysyä neuvoa ja pyytää apua. Itselle se on todella hankalaa.

Koska tämä tunteiden sanoittaminen keksittiin?

Aiemmin ehkä ehkä kerrottiin miltä tuntuu mutta nyt pitää sanoittaa. Onko tämä sitä että laitetaan toiselle sanat suuhun.

Vierailija kirjoitti:

Koska tämä tunteiden sanoittaminen keksittiin?

Aiemmin ehkä ehkä kerrottiin miltä tuntuu mutta nyt pitää sanoittaa. Onko tämä sitä että laitetaan toiselle sanat suuhun.

Nimenomaan ei osaa kertoa miltä tuntuu. Siihen tarvitaan se tunteen tunnistaminen, ja että löytää sitä tunnetta kuvaavan sanan.

Onko se sinun epämukava olo surua, ahdistusta, kiukkua, syyllisyyttä, häpeää, kateutta, vihaa, väsymystä, nälkää?

Monella naisella aggressio ja viha verhoutuu syyllisyydeksi ja häpeäksi.

Pelko jäi listasta. Esim äitini pelkää paljon elämää ja kaikkia asioita, ja se purkautuu häneltä mm. Haukkumisena.

Ei meillä ole ollut tunnetaitoja ennen 2010-lukua, siihen asti puhuttiin kasvatuksesta ja tunteita piti jokaisen ihan itse ymmärtää. Kukaan ei tullut sanoittamaan, että kas, sinä itket, sinä olet siis surullinen. Tai ahaa, hakkaat kaveria lapiolla, olet siis vihainen. Vasta nykylapsille pitää kertoa, miltä heistä tuntuu. Siksi 1940-luvulla mentiin rintamalle, koska kukaan ei tullut opettamanaan tunnetaitoja sanoen, että nyt varmaan pelottaa, eikös pelotakin.

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä ole ollut tunnetaitoja ennen 2010-lukua, siihen asti puhuttiin kasvatuksesta ja tunteita piti jokaisen ihan itse ymmärtää. Kukaan ei tullut sanoittamaan, että kas, sinä itket, sinä olet siis surullinen. Tai ahaa, hakkaat kaveria lapiolla, olet siis vihainen. Vasta nykylapsille pitää kertoa, miltä heistä tuntuu. Siksi 1940-luvulla mentiin rintamalle, koska kukaan ei tullut opettamanaan tunnetaitoja sanoen, että nyt varmaan pelottaa, eikös pelotakin.

Niin, "mitä siinä vollotat, sulla on kaikki hyvin" ja että "ai pekka otti pirjoo tissistä, olisit tyytyväinen kun pojat tykkää". Siinäpä tavoite. Saako kokea surua jos ei ole saanut toista lasta, kun sai jo yhden? Jos joku sellainen taputtaa takapuolelle johon ei tunne vetoa, pitääkö olla imarreltu, vai saako tuntea itsensä loukatuksi ja hyväksikäytetyksi? Jos mies sanoo että EU siinäkään mikään ole, pitääkö tuntea häpeää, vai saako tuntea kiukkua ja vihaa?

*et sinäkään mitään ole

Meillä kotona ei koskaan puhuttu vaikeista aiheista, tunteista tai pyydetty anteeksi jos teki jotain pahaa. Lisäksi ei voinut yrittää ja opetella ellei osannut täydellisesti. Esim. oli hirmu vakava juttu jos teki pikkuvirheen opetellessa jotain uutta.

Tämän takia välit vanhempiini ovat kylmät ja jutellaan lähinnä säästä. Jos isukki räyhäsi eli purki huonosti käsiteltyjä tunteitaan ympärillä oleviin, äiti tuli selittelemään hänen käytöstään lapsille jälkeenpäin. Olenkin aina ollut sellainen etten ottanut puheeksi jos jokin vaivasi, ajattelin vaan että no ei se varmaan pahaa tarkoittanut tuolla. Nykyään ajattelen, että jokainen ansaitsee saada muiden palautetta käytöksestään, jotta tajuaa miten voisin olla parempi ihminen. En myöskään itse katkeroidu kun puhun tunteistani muita syyttämättä.

Ensimmäisessä suhteessa oli pakko opetella anteeksipyytäminen, ja seuraavat kolme suhdetta kaatuivat siihen etten osannut ottaa vaikeita yhteensopivuuskysymyksiä puheeksi enkä vaatinut kumppania tähän epämukavaan keskusteluun. Nyt en anna enää periksi ja päästä muita helpolla tässä suhteessa.

Muutin ulkomaille, ja täällä ihmiset vaivatta pyytävät anteeksi, juttelevat niitä näitä, kysyvät neuvoa, tyhmiä kysymyksiä ja antavat palautetta. Se tarttui myös minuun esimerkin kautta, ja sosiaaliset taitoni paranivat huimasti! :) Ihminen on sosiaalinen eläin ja kärsii siitä, jos tunne- ja sosiaaliset taidot eivät ole riittävällä tasolla ihmissuhteiden muodostamiseksi.