Muita, joille vanhemmat eivät opettaneet lapsena tunnetaitoja, sosiaalisia taitoja jne?

Kun olin pieni ja jostain syystä pahalla mielellä ja ilme sen mukainen, minut valokuvattiin ja kuva kaivettiin esiin äitini ja sisarusteni toimesta usein ja naurettiin sille. Ja tyrkytettiin sitä myös minun nähtäväkseni. Inhoan edelleen valokuvissa olemista, liekö tuolla osasyynsä. Sen ymmärrän jotenkin paremmin, että perheen muita lapsia kuva saattoikin huvittaa, mutta että vanhemmalla on halua ivata lapsensa pahaa mieltä..

Vierailija kirjoitti:

About kaikki 80- ja 90 luvulla kasvaneet lapset. 

Ei lasten kasvatus ole sen kummempaa nykyisin kuin on ollut aiemminkaan, vaikka kuinka puhutaan tunteiden sanoittamisesta ym. Ongelmaksi alkaa pian tulla se, että nykyisin ei uskalleta enää luottaa omaan vaistoon lastenkasvatuksessa, vaan kaikelle toiminnalle pitää saada jostain ohjeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunneksä huonoa omatuntoa siitä vai? Kyllä se tänäpäivänä tuppaa tilenne olemaan vähän sekin että sellainen liika päällepäsmäröinti voi enemmän myös lukittaa lasta niin että kynnys tavallaan tunnustaa kolttosensa kasvaa jos antaa aihetta liaalle tuomitsemiselle siinä määrin ettei enää uskalla luottaa vaan ajatelee että odotettavissa lähinnä satikutia vasstassa.

Mutta se tietysti mikä kasvatuksessa muodostuu niin on koodisto eli juuri se tunteiden sanoittamisessa varmaan juuri ilmenevä todiste siitä että mitä koodikieltä edustaa.

Taii ylipäätään missä tahansa käsitten hahmottamisessa että sen kykenee perustelemaan.

Muttta eihän sitten ihmisen toiminnassa nämä ole samalla tavalla sellaista optimaallista siinä kuin esim linnuilla vaikka.

Tai onko se ero siinä että linnuilla se on vaistonvaraista ja ihhmisillä taas järjen filttereiden läpi kulkevaa.

Kunn se on vähän siinäkin kun aletaan puhumaan moraalista ja itse en ole vielä lukenut esiim dostojevskin rikos ja rangaistus -kirjaa mutta ajattelin sen kyllä lukaista.

Katsoin esim yhdessä rikosdokkarissa yksi psykologi arvioi poliisin ja rikollisen käytöstä ja niiden eroja. Että tavallaan niissä oli paljon yhteistä miten rikollinen ja poliisi skannaa maailmaa jotta poliisi löytää rikollisen eli täytyy päästä samalle aaltopituudelle mutta se mikä erotttaa poliisin ja rikollisen sanoi että moraalikoodisto.

Moraalikoodisto ja tunteet. Jos ajatellaan että on tunteita niiin vaatii esim paineensietokykyä hallita tunteet. ALkoholihan on suomessa suurilta osin se mikä aiheutttaa niitä väkivaltaisia tilanteita. Mietiin esiim monissa puukotustilanteissa jos äijä olisi vetänyt 10 sekuntia happea ulos ja sisään niin olisiko sillä monet esim puukotukset vältetty.

Meillä kotona ei saanut ilmaista mitään tunteita voimakkaasti, ei iloa tai surua. Piti olla mahdollisimman neutraali. Aina piti olla hyvin asiallinen eikä esimerkiksi saanut telkkarista katsoa ”hömppäviihdettä”. Tunteista ei puhuttu ja opin liiankin hyvin salaamaan ne.

Surullista oli kun isäni sairastui vakavasti ollessani parikymppinen. Kun sitten selvisi että hän tulee kuolemaan niin silloin isäni, joka ei koskaan avautunut mistään niin puhui tunteistaan. Se tuntui oudolta mutta ymmärsin että kovia kokenut sodankäynyt mies riisui vihdoin haarniskansa. Ei se puhuminen tunteista helppoa ollut mutta saimme käytyä asoita läpi ennen kuin isäni sitten menehtyi.

Aikuisena mun on ollut tosi vaikea puhua mistään tunteista. Se ei tule luonnostaan. Pystyn hyvin salaamaan kaikki tunteeni. Tämä on yksi syy miksi monet lähipiirissäni pitävät minua henkisesti hyvin vahvana. Minuun usein myös turvaudutaan kriisitilanteissa koska oletetaan että pystyn auttamaan missä vain. Joskus tuntuu että olen oikeastikin tunnevammainen koska en reagoi sellaiseen mihin muut reagoivat. Olen jopa oppinut ikään kuin näyttelemään erilaisia tunnetiloja jos on tarvis. Tämä ei ole hyvä, kuullostaa jotenkin psykopaattiselta.

Vierailija kirjoitti:

MInun vanhempani eivät tunnistaneet tai osanneet sanoittaa tunteita. Kun esim. surullisena kerroin äidilleni isäni pudottaneen tavarani, joka meni rikki, niin äiti alkoi karjumaan, ettei isän vahingolle tarvitse olla noin vahingoniloinen. Meillä oli myös lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sitten kun hakattuna itkin, en suinkaan itkenyt kuulemma pelkoa ja kipua, vaan itkin kuulemma, kun tiedän olevani paha ja itken ja suren omaa pahuuttani. Sitten nuorella aikuisiällä tapasin lapsuuteni johdattamana tunnevammaisen miehen, jolle kaikki tunteeni olivat suuttumista, eli pettymys, suru jne. Nyt pitkän ajan kuluttua käyn terapiassa ja yritän elää päivän kerrallaan. 

Mä ensimmäisessä suhteessa aina luulin, että mies on suuttunut, ja hän oli tuskastunut, että ei, hän ei ole suuttunut, vaan surullinen/masentunut/ärtynyt. Hän antoi ymmärtää, että vika on yksin minun ongelmissa, etten tunnista tunteita.

Osin oli näinkin, mutta myöhemmässä suhteessa opin, että tuo eksä itse myös ilmaisi kaikkia tunteita samalla lailla, murjottamalla ja vetäytymällä ja sulkeutumalla ja olemalla äreä. Esim suru näytti samalta kuin ärtymys. Hän oli perinteisestä perheestä jossa "miehet ei itke". Joten minä en osannut lukea tunteita, ja hän ei osannut ilmaista niitä.

Vierailija kirjoitti:

About kaikki 80- ja 90 luvulla kasvaneet lapset. 

Ja kaikki sitä ennen.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin pieni ja 0jostain syystä pahalla mielellä ja ilme sen mukainen, minut valokuvattiin ja kuva kaivettiin esiin äitini ja sisarusteni toimesta usein ja naurettiin sille. Ja tyrkytettiin sitä myös minun nähtäväkseni. Inhoan edelleen valokuvissa olemista, liekö tuolla osasyynsä. Sen ymmärrän jotenkin paremmin, että perheen muita lapsia kuva saattoikin huvittaa, mutta että vanhemmalla on halua ivata lapsensa pahaa mieltä..

Mun äiti teki tuota myös.

Todella outoa toimintaa. Musta on olemassa kuvia joissa itken lohduttomasti tai olen kiukkuinen tai silmät punaisina itkemisen jälkeen.

Luulisi että vanhempi lohduttaisi itkevää lasta tai että pientä kiukkuajaa rauhoitellaan, mutta ei, otanpa puoli filmirullaa kuvia.

En voi enää aikuisena katsoa kuvia lapsuudestani, enkä mielellään myöskään ole kuvattavana.

Vierailija kirjoitti:

Noh, sosiaalisten taitojen opetus oli sitä että pitää olla reipas ja puhua kuuluvalla äänellä. Ujona lapsena minulla oli tässä suuria vaikeuksia ja sain paljon moitteita. Häpeä ja huonommuudentunne siitä jäi. Toisaalta ymmärrän vanhempiani, kun he eivät itse olleet saaneet niin eivät osanneet lapsillekaan antaa. Aikuisena olen käsitellyt asioita ja tavallaan päässyt asiassa eteenpäin. Selvä merkki kylmästä kasvatuksesta tänäkin päivänä on se, etten kehtaa itkeä vanhempieni edessä, tyyliin edes hautajaisissa.

Ai hitto, tulipas flashback kun luin tätä kommenttia. Meilläkin tämä kuuluvalla äänellä puhuminen oli jostain syystä tärkeää, puheääntäni äiti kuvaili ystävällisesti kimitykseksi. Häpeä oli tuttu tunne lapsena. Nyt aikuisena olen erittäin epävarma ihminen. Ja toi itkeminen, häpeän sitäkin. Muistan kun jos vaikka telkkarissa tuli surullinen kohtaus, niin missään nimessä ei voinut itkeä, siitä kun pilkattiin.

No, heillä ei ole kummoisia sosiaalisia taitoja ja toisella on varmaan alhainen älykkyys, sillä raivoaa paljon tyhjästä ja on suoraan sanottuna narsistinen ja yksinkertainen. Toinen oli ihan hyvä vanhempi mutta tietysti se on huonoa että mahdollisti narsistin käytöksen. Sisarukseni on syrjäytynyt. Minulla menee tavallaan hyvin, mutta tavallaan ei, elämä on hyvin vaikeaa näillä korteilla ja olen katkera. Jos saan joskus omia lapsia teen ihan kaiken toisin, enkä vie lapsia heille käymään etteivät altistu samalle. 

Miten niitä olisi pitänyt opettaa? Elin vanhempieni mukana, koin, miten he kohtelivat minua, toisiaan ja muita. Ystävällisesti, huomaavaisesti, empaattisesti, avoimesti tervehtien ja jutellen, kanssakäymisissä ikävätkin asiat hyvin perustellen.

Isäni on piinkova yritysjohtaja, mutta luonteeltaan varsinainen kanaemo, johon työntekijät ja suku tukeutuvat. Äitini opettaja, jämäkkä mutta lempeä.

Mallioppimista toki tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

About kaikki 80- ja 90 luvulla kasvaneet lapset. 

Taisi unohtua 70-luvulla ja sitä aiemmin syntyneet myös:)

Mutta tosiaan ei lapsuudessani osattu puhua tunteista tai sanoittaa tunteita. Menin joskus teini-ikäisenä ihan lukkoon, kun en osannut käsitellä silloisia tunteitani. Minusta tuli yhden menetyksen myötä täysin tunnevammainen ja kärsin muutaman vuoden ajan asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Miten niitä olisi pitänyt opettaa? Elin vanhempieni mukana, koin, miten he kohtelivat minua, toisiaan ja muita. Ystävällisesti, huomaavaisesti, empaattisesti, avoimesti tervehtien ja jutellen, kanssakäymisissä ikävätkin asiat hyvin perustellen.

Isäni on piinkova yritysjohtaja, mutta luonteeltaan varsinainen kanaemo, johon työntekijät ja suku tukeutuvat. Äitini opettaja, jämäkkä mutta lempeä.

Mallioppimista toki tapahtunut.

Olen syntynyt 1970-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin pieni ja 0jostain syystä pahalla mielellä ja ilme sen mukainen, minut valokuvattiin ja kuva kaivettiin esiin äitini ja sisarusteni toimesta usein ja naurettiin sille. Ja tyrkytettiin sitä myös minun nähtäväkseni. Inhoan edelleen valokuvissa olemista, liekö tuolla osasyynsä. Sen ymmärrän jotenkin paremmin, että perheen muita lapsia kuva saattoikin huvittaa, mutta että vanhemmalla on halua ivata lapsensa pahaa mieltä..

Mun äiti teki tuota myös.

Todella outoa toimintaa. Musta on olemassa kuvia joissa itken lohduttomasti tai olen kiukkuinen tai silmät punaisina itkemisen jälkeen.

Luulisi että vanhempi lohduttaisi itkevää lasta tai että pientä kiukkuajaa rauhoitellaan, mutta ei, otanpa puoli filmirullaa kuvia.

En voi enää aikuisena katsoa kuvia lapsuudestani, enkä mielellään myöskään ole kuvattavana.

Kurjaa, että sielläkin samoja kokemuksia, tsemppiä. Avasin ilmeisesti itseltäni jonkin tulpan paskojen valokuvamuistojen tieltä, mutta onhan minusta muitakin oudoissa tilanteissa otettuja kuvia. Yksi oikein useamman kuvan sarjaotos käsittelee tilannetta, jossa leikin hymyillen lelulla ja lelu otetaan pois, vikassa kuvassa itken lohduttomasti. Ja yksi kuva on kun olen jossakin pihalla kyykyssä maha kipeänä tuskaisen näköisenä. Oikeasti, mitä vittua 😂😢

Siitä on seurannut ahdistusta, masennusta, yksinäisyyttä, huonoa itsetuntemusta, huonoa itsehillintää, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja muutenkin pärjäämättömyttä. Olen tehnyt kaiken ikään kuin jäljessä sosiaalisiin ikätovereihin verrattuna. Olen käynyt psykoterapiassa, käsitellyt ongelmiani vuosia ja tietoisesti aikuisena opetellut tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja. Sosiaalisissa taidoissa on vieläkin paljon opeteltavaa. Em. puuttuvat taidot ovat ajaneet surkeisiin parisuhteisiin, joissa minua on kohdeltu kohtuuttoman huonosti. Työelämässä olen ollut liian kiltti, enkä ole aina pitänyt puoliani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunneksä huonoa omatuntoa siitä vai? Kyllä se tänäpäivänä tuppaa tilenne olemaan vähän sekin että sellainen liika päällepäsmäröinti voi enemmän myös lukittaa lasta niin että kynnys tavallaan tunnustaa kolttosensa kasvaa jos antaa aihetta liaalle tuomitsemiselle siinä määrin ettei enää uskalla luottaa vaan ajatelee että odotettavissa lähinnä satikutia vasstassa.

Mutta se tietysti mikä kasvatuksessa muodostuu niin on koodisto eli juuri se tunteiden sanoittamisessa varmaan juuri ilmenevä todiste siitä että mitä koodikieltä edustaa.

Taii ylipäätään missä tahansa käsitten hahmottamisessa että sen kykenee perustelemaan.

Muttta eihän sitten ihmisen toiminnassa nämä ole samalla tavalla sellaista optimaallista siinä kuin esim linnuilla vaikka.

Tai onko se ero siinä että linnuilla se on vaistonvaraista ja ihhmisillä taas järjen filttereiden läpi kulkevaa.

Kunn se on vähän siinäkin kun aletaan puhumaan moraalista ja itse en ole vielä lukenut esiim dostojevskin rikos ja rangaistus -kirjaa mutta ajattelin sen kyllä lukaista.

Katsoin esim yhdessä rikosdokkarissa yksi psykologi arvioi poliisin ja rikollisen käytöstä ja niiden eroja. Että tavallaan niissä oli paljon yhteistä miten rikollinen ja poliisi skannaa maailmaa jotta poliisi löytää rikollisen eli täytyy päästä samalle aaltopituudelle mutta se mikä erotttaa poliisin ja rikollisen sanoi että moraalikoodisto.

Poliisithan ovat käytännössä rikollisia luvan kanssa, koska rikollisia ei voi mitenkään saada vastuuseen ilman kovia keinoja. Vapaudenriisto lienee poliisin yleisin rikos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin pieni ja 0jostain syystä pahalla mielellä ja ilme sen mukainen, minut valokuvattiin ja kuva kaivettiin esiin äitini ja sisarusteni toimesta usein ja naurettiin sille. Ja tyrkytettiin sitä myös minun nähtäväkseni. Inhoan edelleen valokuvissa olemista, liekö tuolla osasyynsä. Sen ymmärrän jotenkin paremmin, että perheen muita lapsia kuva saattoikin huvittaa, mutta että vanhemmalla on halua ivata lapsensa pahaa mieltä..

Mun äiti teki tuota myös.

Todella outoa toimintaa. Musta on olemassa kuvia joissa itken lohduttomasti tai olen kiukkuinen tai silmät punaisina itkemisen jälkeen.

Luulisi että vanhempi lohduttaisi itkevää lasta tai että pientä kiukkuajaa rauhoitellaan, mutta ei, otanpa puoli filmirullaa kuvia.

En voi enää aikuisena katsoa kuvia lapsuudestani, enkä mielellään myöskään ole kuvattavana.

Kurjaa, että sielläkin samoja kokemuksia, tsemppiä. Avasin ilmeisesti itseltäni jonkin tulpan paskojen valokuvamuistojen tieltä, mutta onhan minusta muitakin oudoissa tilanteissa otettuja kuvia. Yksi oikein useamman kuvan sarjaotos käsittelee tilannetta, jossa leikin hymyillen lelulla ja lelu otetaan pois, vikassa kuvassa itken lohduttomasti. Ja yksi kuva on kun olen jossakin pihalla kyykyssä maha kipeänä tuskaisen näköisenä. Oikeasti, mitä vittua 😂😢

Kysy joskus asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Miten niitä olisi pitänyt opettaa? Elin vanhempieni mukana, koin, miten he kohtelivat minua, toisiaan ja muita. Ystävällisesti, huomaavaisesti, empaattisesti, avoimesti tervehtien ja jutellen, kanssakäymisissä ikävätkin asiat hyvin perustellen.

Isäni on piinkova yritysjohtaja, mutta luonteeltaan varsinainen kanaemo, johon työntekijät ja suku tukeutuvat. Äitini opettaja, jämäkkä mutta lempeä.

Mallioppimista toki tapahtunut.

Jokainen vuorovaikutus lapsen kanssa on sitä opettamista, ja se voi onnistua riittävän hyvin tai mennä todella pahasti pieleen, jolloin ihminen on omaan elämäänsä lähtiessään kerännyt muistiinpanot joista on vain haittaa. 

Kyllä se vaikeuttaa ystävyyssuhteiden muodostamista, työelämässä pärjäämistä, parisuhdetta, kaikkea.

Jos lapsena itkin, tivattiin ”mitä sinä nyt taas haluat??!” Jos suutuin tai puolustin itseäni, hukuttiin hulluksi. Koskaan en nähnyt vanhempien osoittavan rakkautta toisilleen tai meille lapsille. Tosin havahduin tähän vasta aikuisena, lapsena sitä kuvitteli sen rakkauden vaikkei sitä ehkä koskaan ollutkaan. Ulospäin kulissia piti pitää. Fyysistä väkivaltaa ei onneksi ollut, mutta tunnekylmyyttä kyllä.

Huomaan samaa valitettavasti itsessäni. Jos minulla tulee ongelmia esimerkiksi parisuhteessa, menen totaaliseen lukkoon enkä tunne mitään. Pelkkää harmaata ja tasaista ja turtaa. Tiedän että se on jonkinlainen defenssi enkä pidä tunteitani minkään arvoisina. Kai se tiedostaminen jo auttaa kuitenkin. Onneksi on vielä koko elämä aikaa kehittyä.

Rehellisyyden olen kokenut toimivaksi lääkkeeksi. Vaikka tunteita olisi vaikea tunnistaa ja käsitellä, ihan rehellisesti epäkohtien myöntäminen on jo askel eteenpäin, oli asia mikä tahansa.

Mun isä on henkisesti aivan sairas, narsistinen, väkivaltainen, alistava, epäluuloinen/vainoharhainen, todella äkkipikainen... Kun olin pieni ja pelästyin jotain hänen yhtäkkistä raivokohtaustaan ja rupesin itkemään, niin hän alkoi pilkkaamaan minua siitä ja itse vääntämään sellaista liioteltua ja näyteltyä tekoitkua. Luojan kiitos äidillä oli tarpeeksi voimia erota, vaikka se pitikin tehdä salaa ja siitä alkoi vainoaminen. Nyt aikuisena olen tajunnut että oltaisiin ihan hyvin voitu päätyä otsikoihin.

Olen ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut ja aina henkisesti muita ikäisiäni jäljessä. Olen tajunnut, että elän varmaan lapsuuttani uudestaan kun minulla ei ikinä ollut turvallista sellaista.

Ei 70 luvulla sellaisia opetettu tai varmaan edes tiedetty sellaisista. Lapset olivat paljon yksin, vanhemmat töissä. Ei ollut iltapäiväkerhoja eikä muita. Pihalla oltiin ja leikittiin paljon, se oli sentään hyvä asia.