Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa terveet: mille tuntuu kun ei ole masentunut?
28.04.2021 |
Olen masentunut, diagnoosi seilaa vakavan ja keskivaikean masennuksen välillä.
Aloin pohtia tänään millaista olisi, jos ei sairastaisi tätä kamalaa tautia. Itsestäni tuntuu, että olen saanut kokea sellaista normaalia mielialaa ainoastaan lapsuudessa.
Siispä; mille tuntuu olla terve päästään?
Kommentit (37)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä kanssa just keskivaikea - vakavamasennus ja en kyllä oikein edes muista miltä tuntuu se, että ei ole masennusta. Koko ajan tuntuu kuin aivoissani olisi jotain sumua jonka läpi joudun maailmaa katselemaan. Tiedostan, esim. miten kauniilta luonto näyttää, mutta jotenkin en vain osaa ravistaa sitä masennuksen tunnetta ja ihan vaan nauttia siitä upeasta luonnosta. Silloinkin kun olen hetkellisesti paremmalla tuulella, koko ajan taka alalla on ne ahdistavat ajatukset kuinka kamalaa elämä on. Mitenköhän tota ajatusmaailmaa sais muutettua...
Kerro sinä minulle, miksi elät tuskan kanssa? Elämä on turhaa. Kukaan ei kiellä jo luovuttamasta.
ihan samalta tuntuu, ei vaan itketä kuin pikku vauvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerro sinä minulle, miksi elät tuskan kanssa? Elämä on turhaa. Kukaan ei kiellä jo luovuttamasta.
Synkimmillä hetkillä en ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Olen siis yrittänyt itsemurhaa. Muutamankin kerran.
Ja se on aina mielessä ns vaihtoehtona jos ei mikään auta. Se miksi olen vielä tässä - en osaa sanoa.
Haluaisin voida paremmin, vaan Voinko enää koskaan saavuttaa sellaista olotilaa että on tasainen ja hyvä olo. Rehellisesti en usko.
Jaksan vielä vähän toivoa sitä, mutta en uskalla luottaa siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro sinä minulle, miksi elät tuskan kanssa? Elämä on turhaa. Kukaan ei kiellä jo luovuttamasta.
Synkimmillä hetkillä en ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Olen siis yrittänyt itsemurhaa. Muutamankin kerran.
Ja se on aina mielessä ns vaihtoehtona jos ei mikään auta. Se miksi olen vielä tässä - en osaa sanoa.
Haluaisin voida paremmin, vaan Voinko enää koskaan saavuttaa sellaista olotilaa että on tasainen ja hyvä olo. Rehellisesti en usko.
Jaksan vielä vähän toivoa sitä, mutta en uskalla luottaa siihen.Olet yrittänyt, mutta et onnistunut? Mahtaa olla vaikea toimenpide.
Miksi olet tyhmä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro sinä minulle, miksi elät tuskan kanssa? Elämä on turhaa. Kukaan ei kiellä jo luovuttamasta.
Synkimmillä hetkillä en ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Olen siis yrittänyt itsemurhaa. Muutamankin kerran.
Ja se on aina mielessä ns vaihtoehtona jos ei mikään auta. Se miksi olen vielä tässä - en osaa sanoa.
Haluaisin voida paremmin, vaan Voinko enää koskaan saavuttaa sellaista olotilaa että on tasainen ja hyvä olo. Rehellisesti en usko.
Jaksan vielä vähän toivoa sitä, mutta en uskalla luottaa siihen.Olet yrittänyt, mutta et onnistunut? Mahtaa olla vaikea toimenpide.
Miksi olet tyhmä?
Peruskoulu on vielä käymättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaan iloita jonkun mielestä naurettavan pienistä asioista: kiva ulkoilla, kun aurinko paistaa, kaupassa oli ihan tuoreita sämpylöitä, on asunto jossa viihdyn... Onhan noita vaikka kuinka paljon ja vielä sellaisia, jotka ovat useimmille realistisesti saavutettavissa. Isommista asioista tietysti hyvä terveys on suuri tyytyväisyyden aihe. Myös mielekäs työ tai harrastus nostaa mielialaa.
Tavallista, mutta minusta onnellista :)
Toivon päivittäin kuolemaani, kun en jaksa töissä, mutta vapaalla on mukavaa katsella telkkaria ja levätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan tavalliselta tuntuu, mutta joka päivässä on paljon pieniä ilonaiheita. Huomaan myös ajattelevani paljon tulevaa iloisella mielellä, suunnittelen kaikkea mitä teen sitten kun koronarajoitukset poistuu.
Minulla on erittäin positiivinen perusluonne, enkä koskaan ole ollut masentunut. Voitte uskoa, että syitä olisi kyllä löytynyt yli viisikymmenvuotisen elämäni aikana...! Riippuu varmaan paljon geeneistä, että toiset ihmiset vain ovat taipuvaisempia masentumaan, en keksi muuta syytä. Itse rakastan pieniä, hyviä hetkiä (kuten esim. auringonpaiste, saunanlämpö, töissä tehtävien valmiiksi saaminen...), ne vain auttavat jaksamaan huonoina hetkinä. Ja rakas tyttäreni -tosin teiniangstinen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä nämä ilkeät I Di ootit eksyvät joka ketjuun.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on erittäin positiivinen perusluonne, enkä koskaan ole ollut masentunut. Voitte uskoa, että syitä olisi kyllä löytynyt yli viisikymmenvuotisen elämäni aikana...! Riippuu varmaan paljon geeneistä, että toiset ihmiset vain ovat taipuvaisempia masentumaan, en keksi muuta syytä. Itse rakastan pieniä, hyviä hetkiä (kuten esim. auringonpaiste, saunanlämpö, töissä tehtävien valmiiksi saaminen...), ne vain auttavat jaksamaan huonoina hetkinä. Ja rakas tyttäreni -tosin teiniangstinen...
Kuulostaa minulta, jopa tuo angstinen teinitytär 😊 Minunkaan elämäni ei todellakaan ole ollut helppoa eroineen, rahahuolineen ja kammottavine exineen. Moni onkin sanonut että sijassani masentuisivat. Kyllä itsekin olen välillä todella maissa, mutta aina sieltä noustaan. Itseä ilahduttaa kaunis koti, hyvä kirja, lemmikkieläimet ja tietenkin lapset (myös se teini ❤️) ja maailman ihanin lapsenlapsi.
Sitä on vähän vaikea sanoa, koska eihän siihen kiinnitä huomiota. Olen ollut lievästi masentunut vuosia sitten, joten mulla on kalpea aavistus siitä, millaista se voi olla. Masennukselleni oli selkeä syy, ja kun se oli poissa, masennuskin hävisi eikä ole palannut.
Elämäni on varsin hyvää, ei helppoa, mutta hyvää. Vastoinkäymiset eivät nujerra minua. Mulla on sellainen hyvä tunne itsestäni koko ajan, että tulkoon mitä tulee, pärjään aina jotenkin. Ja sitten minulta puuttuu tuo masentuneille tyypillinen tunne, etten olisi minkään arvoinen. Sitä en ole koskaan kokenut ja soisin, ettei kukaan kokisi, sillä ei siihen ole mitään järkisyytä. Olemme periaatteessa kaikki yhtä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Sanon "periaatteessa", sillä oman ihmisarvonsahan voi alentaa syyllistymällä vakaviin rikoksiin toisia kohtaan.
Masennus tai sen puuttuminen on pohjimmiltaan aivokemiaa. Siihen voi vaikuttaa itsekin, mutta se vaatii hieman ponnistelua, ja masennus on juuri siitä niin pirullinen, että se vie voimat ja mielekkyyden tehdä niitä asioita, jotka veisivät pois masennuksesta.
Masennus on siitä ikävä sairaus että yhteys mielihyvään katkeaa kokonaan. Minullakin on ihana perhe, kaunis velaton talo, mökki, ei rahahuolia. Ja silti mikään näistä sen paremmin kuin pienemmistäkään asioista ei tee iloiseksi tai tunnu yhtään miltään. (Ja ei, en ole "lääkityksen turruttama".)
Jumala antoi minulle mielenrauhan. Ei pyöri aina päässä oikein mitään. Välillä tuntuu, kuin puolet painostani olisi otettu pois ja jopa fyysinen askel tuntuu keveämmältä. Ihmettelen nykyään pientenkin asioiden ihanuutta. (Ei olo ole tietenkään ihan koko ajan tuollainen, mutta suurimman osan ajasta.)
Kannattaa kokeilla rukoilemista! Voi tuntua jostakin oudolta, mutta siinä ei ole mitään menetettävää. Polvistut vaikka sängynviereen ja ristit kädet, kerrot Jumalalle huolesi ja hän kyllä vastaa sinulle, jos todella sydämestäsi haluat tietää onko hän olemassa ja uskot hänen pystyvän hoitamaan kaikki ongelmasi. :)
Mulla on ollut keskivaikea/vaikea masennus yli 20 vuotta, muutama vuosi sitten oli parin vuoden melkein oireeton vaihe, jolloin pystyin aloittamaan opiskelun (masennuksen palattua tipuin sitten sieltäkin) ekan kerran lukion jälkeen ja ihmettelin kuin Arman että tälleenkö normaalit ihmiset elää joka päivä. Aamuruuhkaisessa junassakaan ei ärsyttänyt kun oli kivaa mennä kouluun oppimaan asioita jotka kiinnosti. Aamulla herätessä tuntui joko ihan neutraalilta tai kivalta ja oli motivaatiota nousta ylös (eikä niin että v olen edelleen hengissä kuten nykyään). Työharjoittelussa suorastaan loistin, odotin niin innolla että pääsen tekemään sitä hommaa joskus oikeasti, ja huomasin että mähän oikeasti opin asioita, kun olin pitänyt itseäni tyhmänä ja kyvyttömänä oppimaan mitään uutta. Huomasin nauttivani pienistä asioista ja esim. katsellessani ensilumen satamista tunsin melkein pakahtuvani kun se oli niin kaunista. Nautin harrastuksista ja halusin kokeilla uusia asioita. En vihannut enkä haukkunut itseäni, ja osasin suhtautua aiempiin epäonnistumisiin myötätunnolla ja nähdä niissäkin tarkoituksen. Huonoinakin päivinä pystyin ajattelemaan että tää on vain huono päivä, ei huono elämä, jokaisella on joskus tällaisia päiviä.
Sitten tuli takapakki ja putosin vielä syvempään masennuskuoppaan kuin koskaan aiemmin, ja tuon ajan facepostausten lukeminen tuntuu kuin lukisi noloja kännitekstareita. En tiedä pääsenkö siihen enää koskaan takaisin, tai haluanko edes, kun on tottunut olemaan pohjalla niin ei halua pudota enää uudestaan.
Helpottavalta. Suurimman osan ajasta on neutraali olo, usein jopa positiivinen tai toiveikas. En kiinnitä kovin paljon huomiota itseeni tai esim. kehooni, enkä ajattele itsestäni jatkuvasti negatiivisesti. Kykenen hallitsemaan ajatuksiani jonkin verran, esim. jos jokin ajatus tai tunne vaivaa niin pystyn jollain tavalla irtautumaan siitä ja rauhoittelemaan itseäni "normaalioloon". Masentuneena tuntui aina, että murskautuu jonkun taakan alle, tai ei saa henkeä. Nykyään olo on todella kevyempi, vapaampi ja kirkkaampi.
Parantuminen on mahdollista, ja kaiken sen vaivan ja tuskan arvoista. Tsemppiä!