Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten toimisitte tällaisen nuoren vanhempana? Apuja kaivataan.
28.04.2021 |
Täällä asuu vielä muutaman kuukauden kotona nuori, joka syksyllä aloittaa opiskelut ja muuttaa omaan kämppään. Ongelmana on, että kyseinen nuori on erittäin varauksellinen, vetäytynyt ja ujo. Välillä mun mielestä jopa ahdistunut. On liki aina itsekseen. Ei kuitenkaan koskaan myönnä, että mikään olisi pielessä. Tällaista ollut jo vuosia. Väittää viihtyvänsä yksin eikä mikään paina mieltä.
Suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, sai opiskelupaikan, kävi intin ja nyt on töissä. On jännittänyt lapsesta asti uusia tilanteita, ihmisiä ja menee monesti ns lukkoon.
Olen ehdottanut joskus terapeutille menemistä mutta on naurahtanut koko ajatukselle.
Nyt pääsin näkemään hänen Netflixin katseluhistoriaansa ja on katsonut mm meditaatiovideoita, asiaohjelmia ahdistuksesta jne. Tiedän, että häntä mietityttää ja jännittää syksyllä odottava uusi elämänvaihe. Mutta ei halua puhua mistään.
Voinko tehdä äitinä enää mitään helpottaakseen hänen oloaan? Kokisin, että jos hän kävisi edes muutaman kerran puhumassa jossain, voisi lukot ehkä aueta jollain tasolla ja uusi elämänvaihe olisi helpompi aloittaa. Pelkään, että hän jää opiskeluissaan yksin, jos ei hieman avaudu kuorestaan. Koskaan ei ole myöntänyt esim mahdollista kiusaamista mutta äidin vaisto sanoo, että sitäkin on saattanut olla. Sen verran epävarma hän on...
Mielipiteitä?
Kommentit (73)
Opiskelupaikoissa on yleensä samanhenkistä seuraa, jonkinlaiset tutustumisriehat jään murtamista varten ja monenlaisia instituutioita sosiaaliseen toimintaan. Kyllä se siitä lähtee kunhan pääsee äidin helmoista pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli, sitä mieltä olette, että mun ei kannata avata keskustelua? Ilmaista, että se ei ole häpeä vaikka ahdistaisikin ja jännittäisi vaan fiksua olisi hankkia apua, jotta olisi helpompi kohdata uudet tilanteet? Nuori nimittäin jännittää niin paljon, että vieraskin ihminen huomaa hänestä sen. Koko kroppa, silmät, elekieli kertoo jännityksestä. Haluaa kuitenkin suoriutua elämässä normaalisti (opiskelut, intti, työnhaku) mutta selvästi tilanteet ovat vaikeita. Eikä ystäviäkään liiemmilti ole.
Haluaisin äitinä vaan niin paljon auttaa 😔
Eka sen sanoikin, anna olla. Ette ilmeisesti ole tottuneet keskustelemaan tällaisista asioista, joten voit vain antaa tilaa ja sen tiedon, ett' halutessaan voi sullekin avautua, jos haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Opiskelupaikoissa on yleensä samanhenkistä seuraa, jonkinlaiset tutustumisriehat jään murtamista varten ja monenlaisia instituutioita sosiaaliseen toimintaan. Kyllä se siitä lähtee kunhan pääsee äidin helmoista pois.
Olen vähän eri mieltä. Toiset vaan eivät viihdy porukoissa.
Jos on tarpeeksi ahdistunut, ei mikään auta.
Jos avaat keskusteluyhteyden, se riittää. Loppu on kiinni hänestä itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ala viettämään aikaa sen lapsesi kanssa eikä mitenkään niin että istut vieressä tai jossain lähistöllä kännykkä kädessä tai puuhailet omiasi jossain ja kuvittelet, että tässä vietetään yhteistä aikaa, vaan oikeasti vietät aikaa lapsesi kanssa. Jossain vaiheessa sitten lapsi alkaa luottamaan sinuun ja tajuaa, että sinulle voi puhua ja alkaa puhua.
Aloitus on provo.
Turha vastailla tuollaisiin väkisin tehtyihin juttuhin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eka sen sanoikin, anna olla. Ette ilmeisesti ole tottuneet keskustelemaan tällaisista asioista, joten voit vain antaa tilaa ja sen tiedon, ett' halutessaan voi sullekin avautua, jos haluaa.
Minä olen tottunut mutta nuori ei. Sanomattakin on selvää, että olemme tässä asiassa kovin erilaisia. Minä avoin, hän ei. Olen pyrkinyt pitämään perheessämme keskustelukulttuuria yllä mutta en tietenkään väkisin voi saada toista avautumaan. Yrittänyt sitten vaan valaa toiseen uskoa itseensä ja siihen, että on pärjää ja on rakas. Mutta ei se näköjään ole auttanut itsetuntoon ja jännittämiseen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Eli, sitä mieltä olette, että mun ei kannata avata keskustelua? Ilmaista, että se ei ole häpeä vaikka ahdistaisikin ja jännittäisi vaan fiksua olisi hankkia apua, jotta olisi helpompi kohdata uudet tilanteet? Nuori nimittäin jännittää niin paljon, että vieraskin ihminen huomaa hänestä sen. Koko kroppa, silmät, elekieli kertoo jännityksestä. Haluaa kuitenkin suoriutua elämässä normaalisti (opiskelut, intti, työnhaku) mutta selvästi tilanteet ovat vaikeita. Eikä ystäviäkään liiemmilti ole.
Haluaisin äitinä vaan niin paljon auttaa 😔
Ymmärrän, että haluat auttaa, mutta avun hakeminen on hyvä lähteä sieltä pojasta itsestä.
Musta kuulostaa itseasiassa positiiviselta, että poikasi aktiivisesti hakee tietoa ahdistuksesta ja sillä tavoin työstää tunteitaan. Ahdistuksen fysiologisten reaktioiden tunnistaminen ja itselle toimivien selviytymiskeinojen löytäminen on tärkeä osa ahdistuksen hallintaa, ja poikasi selkeästi tekee töitä sen eteen.
Tee vain selväksi, että olet läsnä, jos hän haluaakin puhua ja autat vaikka avun hakemisessa jos siltä tuntuu, mutta älä painosta. Jännittäminenkin on ihan ok ja ei se haittaa vaikka näkyisikin muille. Se on vain inhimillistä.
T. Ahdistushäiriöinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin nuorena tosi ahdistunut ja vetäytynyt ja yhä aikuisenakin hyvin ujo, mut itselläni kyllä ahdistus helpotti hurjasti kun muutin kotoa ja aloitin opiskelut. Pääsi ikäänkuin aloittamaan elämän uudestaan.
Usein opiskelijaporukoista löytyy helpommin samanhenkisiä ihmisiä ja loppuelämän ystäviä kuin peruskoulusta/lukiosta. Tutustuminen on etenkin ensimmäisenä vuonna helppoa tällaiselle varautuneemmallekin, jos vain uskaltaa lähteä mukaan.
Rohkaise ja kannusta, älä painosta äläkä anna nuoren tuntea, että hänessä sinänsä olisi mitään vikaa. Hän kelpaa sellaisena kuin on. Ja että kotiin saa aina tulla ja mahdollisista huolistansa saa ja kannattaa puhua.
Meneekö hän yliopistoon? Niiden opiskelijoille lienee olemassa hyvinvointipalveluita ja tukea opintoihin. Voi olla vertaistukea sun muuta. Niitä kannattaa käyttää hyväkseen.
Hyvä, että nuori on kiinnostunut auttamaan itseään! Jotenkin hyvin hienotunteisesti noita mahdollisuuksia voi hänelle esitellä, jotain sellaista että "kappas tällaisia juttuja opiskelijat nykyään tekevät, onpa hienoa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna aikuisen ihmisen olla!
Tuollainen painostaminen tekee varmasti ahdistuneeksi.
Vierailija kirjoitti:
ala viettämään aikaa sen lapsesi kanssa eikä mitenkään niin että istut vieressä tai jossain lähistöllä kännykkä kädessä tai puuhailet omiasi jossain ja kuvittelet, että tässä vietetään yhteistä aikaa, vaan oikeasti vietät aikaa lapsesi kanssa. Jossain vaiheessa sitten lapsi alkaa luottamaan sinuun ja tajuaa, että sinulle voi puhua ja alkaa puhua.
Arvaas vaan, kuinka monesti olen yrittänyt? Ei vaan avaudu. Pienestä asti ollut varauksellinen ja "minä itse" -tyylinen. Ei halua apua keneltäkään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi ei halua ylpeyttään että hänen vanhempansa näkevät/huomaavat hänen jännittävän. Älkää siis olko huomaavinanne edes hänen jännityksiään. Osoita hänelle, että uskot hänen pärjäävän hyvin elämässään. Anna hänelle rohkeutta omalla uskollasi häneen. Olen ollut poikani kanssa samanlaisessa tilanteessa. Ymmärrän hyvin äidin huolen lapsestaan. Mutta älä missään nimessä anna hänen aistia sitä sinusta. Toivon kaikkea hyvää teille.
Onko pojalla ollut tyttöystäviä? Tuo huolettaisi minua ehkä eniten, koska ikävä tosiasia on, että hyvin ujot ja vetäytyvät pojat jäävät usein ilman naiskokemuksia ja vaikka asia on tuossa iässä vielä täysin normaalia eikä sinänsä ole mitään kiirettä niin 25-vuotiaana se voi olla miehelle jo tosi iso mörkö, jos ei vieläkään ole onnistunut saamaan mitään kokemuksia naisista.
En tosin tiedä mitä sinä äitinä voisit tehdä, mutta mielestäni et ole turhaan huolissasi. Ylil*uta on täynnä nuorten miesten kertomuksia siitä, miten on tippunut kaikista jutuista opiskeluaikoina, jäänyt yksin ja katsonut vierestä kun kaverit kaatavat naisia. Ehkä isä olisi parempi tällaisissa asioissa juttelussa, jos sellainen on elämässä mukana? Tai isoveli, jos on sellainen.
Nuoresi on jo suoriutunut läpi lukion ja intin ja on nyt töissä, joten ei kuulosta siltä, että olisi syrjäytymisvaaraa tms. Kuten joku jo sanoikin, ehkä hän opiskeluistaan löytää samanhenkisiä kavereita tai sitten hän vaan yksinkertaisesti viihtyy yksin. Minusta sinun ei kannata ottaa asiaa puheeksi, ettei hän vaan kuvittele olevansa jotenkin vääränlainen olemalla vain oma itsensä. Tee hänelle kuitenkin selväksi, että sinä olet häntä varten, sinulle voi aina puhua kaikesta ja sinä olet hänen tukenaan.
Hän ei halua avautua sulle, joten anna olla. Hän kyllä tietää, miten voi halutessaan edetä ja sitähän hän jo tekeekin. Muistuta, että rakastat ja se riittää. Ja että sulta voi aina pyytää apua. Sit vaan normaalia eloa ja jutustelua.
Olet kysellyt häneltä niin paljon tuosta ahdistuksesta yms. joten hän on kiinnostunut aiheesta sitä kautta. Ei välttämättä itse koe olevansa ahdistunut, paitsi ehkä siitä, kun sinä painostat häntä olemaan jotain muuta kuin hän oikeasti on.
Joskus ahdistuneellekin nuorelle voi tehdä hyvää päästä irtautumaan lapsuudenkodistaan. Esim. liika huolehtiminen ja hössöttäminen vanhempien taholta voi ahdistaa nuorta, jolla on jo luonnollinen tarve itsenäistyä.
Minä olin yksinäinen nuori. Kun muutin pois kotoani, toiselle paikkakunnalle ja lähdin opiskelemaan alaa, josta olin oikeasti kiinnostunut, ystävystyin opiskelukavereideni kanssa.
Kiitos tähän astisista kommenteista ja kokemusten jakamisesta. Antaa hyvin perspektiiviä ja pohdittavaa ja siksi niitä mielipiteitä hainkin, kun itse vähän jumissa asian kanssa. Luen ja pohdin kaikkia näkökulmia huolella 😊
Ap
Alue: Aihe vapaa
Helpotat hänen oloaan antamalla hänen olla. Se että alat väkisin tuputtamaan jotain terapeuttua tms jutustelua varten varmaan vasta ahdistaisikin ja vaan pahentaisi tilannetta