Onko ylihuolehtimista, jos lukiolaiselta kysyy, onko läksyt tehty?

Up

SIlllonhan se on ihan aiheellista.

Niin itsekin koen aiheellisena, mutta pelkään että huolehdin liikaa ja nuori ei koskaan opi huolehtimaan itse asioistaan.

Olin lukiossa patalaiska haaveilija. Jos vanhempani eivät olisi kysyneet tuollaisia kysymyksiä, kuulustelleet ruotsin sanoja ja kärsivällisesti käyneet matikkaa iltaisin kanssani läpi, en olisi ylioppilas, saati maisteri. Kysy ihmeessä lapseltasi läksyistä ja tenteistä ja patista opiskelemaan. Hän ei ehkä arvosta sitä nyt, mutta kymmenen vuoden päästä kyllä.

Vaikea sanoa. Lukioiässä minulla oli toiseen kertaan keskivaikea masennus, joten ilmoitin vanhemmille, että käyn lukion neljässä vuodessa. Se oli vain ilmoitusasia, tuskin edes kohauttivat olkapäitään siinä kohtaa. Silloin minua olisikin ärsyttänyt ihan suunnattomasti asioihini puuttuminen, sillä halusin mahdollisimman pitkälle salata sen, miten mulla todellisuudessa menee. Mutta olen jälkeenpäin miettinyt, että olisiko kuitenkin ollut parempi, jos olisivat jollain tavalla edes vähän osoittaneet, että mun asiat kiinnostavat ja että välittävät minusta. Siitä huolimatta, etten olisi silloin arvostanut tai halunnut sitä yhtään tippaa.

Vaikea sanoa edes nyt, että olisiko se puuttuminen sitten ollut parempi. Mutta jos päätät puuttua, ja lapsesi tilanne on samankaltainen kuin minun silloin, niin varaudu siihen, ettet välttämättä saa kiitosta osaksesi.

Ei ole ylihuolehtimista, vaan aitoa välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Olin lukiossa patalaiska haaveilija. Jos vanhempani eivät olisi kysyneet tuollaisia kysymyksiä, kuulustelleet ruotsin sanoja ja kärsivällisesti käyneet matikkaa iltaisin kanssani läpi, en olisi ylioppilas, saati maisteri. Kysy ihmeessä lapseltasi läksyistä ja tenteistä ja patista opiskelemaan. Hän ei ehkä arvosta sitä nyt, mutta kymmenen vuoden päästä kyllä.

Kiitos tästä! Toivottavasti olisi näin meilläkin. Tuntuu vain, että ihan hullua huolehtia että kohta täysi-ikäinen herää kouluun. Läksyjä en kyllä ole enää pitkään aikaan kuulustellut, mutta patistelen tekemään. Joka paikassa vaan toitotetaan että tekee lapselle karhunpalveluksen jos ylihuolehtii niin siksi tämmöistä pohdin että pitäisikö vaan antaa olla.

Eikö ole hyvä että vanhemmat eivät puutu asiaan. Sillä tavalla ihminen päätyy luonnolliselle polulleen, eikä tule paineita olla jotain mitä ei ole, ja tavoitella elämää johon ei sovellu tai kykene.

Vierailija kirjoitti:

Niin itsekin koen aiheellisena, mutta pelkään että huolehdin liikaa ja nuori ei koskaan opi huolehtimaan itse asioistaan.

Pelkääät siis että hänestä tulee humanisti. Eli muiden asioita osaa hoitaaa muttei omia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin itsekin koen aiheellisena, mutta pelkään että huolehdin liikaa ja nuori ei koskaan opi huolehtimaan itse asioistaan.

Pelkääät siis että hänestä tulee humanisti. Eli muiden asioita osaa hoitaaa muttei omia.

Taii sanotaan paremminkin että osaa sekaantua muiden asioihin.

Itse olisin tykännyt varmaan. Vanhemmat luottivat minuun 100 %, eivätkä kyselleet. Ehkä olisi ollut kuitenkin hyväksi, jotta olisin tuntenut itseni enemmän näkyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin itsekin koen aiheellisena, mutta pelkään että huolehdin liikaa ja nuori ei koskaan opi huolehtimaan itse asioistaan.

Pelkääät siis että hänestä tulee humanisti. Eli muiden asioita osaa hoitaaa muttei omia.

Taii sanotaan paremminkin että osaa sekaantua muiden asioihin.

Nyt en ymmärtänyt.

On. Lukiolainen on viittä vaille aikuinen. Kauanko meinaat häntä patistaa ja kytätä kuin pikkulasta?

No ei ole. - On hieman harmillista, että on omaksuttu suunta, jossa lukiot (ja ammattikoulut) halutaan keskittää yhä isompiin komplekseihin jatai erikoistuvat, milloin minkäkin alan lukioiksi (/ammattikouluiksi). Ja kun vielä ylppäreiden arvosanoille on annettu huomattava rooli korkeakoulu ja yliopisto opiskeijavalinnoissa, niin  aiempiin vuosiin verrattuna yhä useampi nuori muuttanee omilleen jatkaakaseen opintojaan paikassa, jonka uskovat parhaiten vastaavan ja ukevan heidän "omaa juttuaan" .

Varmasti moni lukion (/ ammattikoulun) aloittanut 16 kessäinen pärjää ihan hyvin  mutta moni pärjäisi vieläkin paremmin, jos saisi jatkaa asumistaan kotona, jossa vanhemmat huolehtivat arjen järjestämisestä, kuten vaikka vain siitä, että ruokaa ja wessa paperia on tarjolla.

Mutta myös siitä, etä nuorella on lähellä joku jolle purkaa tunteitaan avoimesti ja ilman pelkoa seurauksista.

 Totta kai on heitäkin nuoria, joille lapsuuden kodista muutto ja oman itsenäisemmän elämän aloittaminen on iso helpotus. (Sanoin isenäisemmän koska vaikka nuori asuisi erillään huoltajistaan alaikisenä, niin vanhemmat ovat hänestä edelleen paljossa vastuussa).

Se vähän yksinkertaisempi mies   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lukiossa patalaiska haaveilija. Jos vanhempani eivät olisi kysyneet tuollaisia kysymyksiä, kuulustelleet ruotsin sanoja ja kärsivällisesti käyneet matikkaa iltaisin kanssani läpi, en olisi ylioppilas, saati maisteri. Kysy ihmeessä lapseltasi läksyistä ja tenteistä ja patista opiskelemaan. Hän ei ehkä arvosta sitä nyt, mutta kymmenen vuoden päästä kyllä.

Kiitos tästä! Toivottavasti olisi näin meilläkin. Tuntuu vain, että ihan hullua huolehtia että kohta täysi-ikäinen herää kouluun. Läksyjä en kyllä ole enää pitkään aikaan kuulustellut, mutta patistelen tekemään. Joka paikassa vaan toitotetaan että tekee lapselle karhunpalveluksen jos ylihuolehtii niin siksi tämmöistä pohdin että pitäisikö vaan antaa olla.

Ihan samanlaista se meilläkin on. Joka päivä kysyn onko läksyt tehty ja joskus jopa istun vieressä ja autan, jos tarvitsee apua. Hänellä on tosin add. Koen, että hän tarvitsee tukea ja että tekisin todella väärin, jos jättäisin pärjäämään täysin yksin. Lukioon ei tietenkään pakoteta. Se on hänen oma valintansa, että haluaa sen käydä.

Järkytän palstalaisia kertomalla, että saatan kysyä lukiolaiselta, onko hän jo syönyt. Olen superpaapova äiti, joka tullessaan töistä kotiin voi todellakin kysyä siltä lähes aikuiselta tämän syömisistä! Ettäs kehtaan!

Tuo kuuluu vanhemmuuteen, oli lapsi lukioikäinen tai viisikymppinen.

Olen viisikymppinen ja juuri tänään isäni kysyi, olenhan muistanut katsastaa autoni.

Ja minusta se osoittaa vain rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole hyvä että vanhemmat eivät puutu asiaan. Sillä tavalla ihminen päätyy luonnolliselle polulleen, eikä tule paineita olla jotain mitä ei ole, ja tavoitella elämää johon ei sovellu tai kykene.

Jotkut eivät vain näe sitä polkuaan vielä lukiovaiheessa, ja joutuvat siksi ehkä eri polulle ilman tukea. Mistä onkin sitten hankalampi ponnistaa jos haluaakin myöhemmin tavoitella sitä toista polkua. Lukiolainen on vielä keskenkasvuinen.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole hyvä että vanhemmat eivät puutu asiaan. Sillä tavalla ihminen päätyy luonnolliselle polulleen, eikä tule paineita olla jotain mitä ei ole, ja tavoitella elämää johon ei sovellu tai kykene.

En ole ikinä osannut ajatella, että tavanomainen huomaavaisuus voisi vaarnataa nuoren tulevaisuuden, niin että hän saattaisi tavoitella, jotain johon ei sovellu tai kykene. - Ehkä enemmänkin  saattaa käydä päinvasoin; Jollei nuori saa "hyvällä" huomiota niin hän saattaa hakea sitä "pahalla" kun mitä väljä on millään, jos kukaan ei ole kiinnostunut.  Moni alaikäinen (lukiolainen) kaipaa veilä huomiota ja nähdyksi ja kohdatuksi tulemista, myös huoltajien taholta. - Vaikka ei sitä vältämättä itse myönnä, koska samanaikaisesti omien vanhempien (mahd.) asettamat rajat saattavat tuntua henkilökohaiselta loukkaukselta.

Se vähän yksinkertaisempi mies 

Tottakait pitää kysyä lapseltaan, oli minkä ikäinen tahansa, kun ajatukseen kätkeytee rakkautta ja huolenpitoa, eikä pelkästään lapsen suoritus läksyjen teosta.

Se tuntuu niin hyvältä meistä aikuisistakin, kun joku antaa huomiota ja huolenpitoa, niin miksi lapsi ei siitä saisi iloa, mielihyvää ja turvaa.

Itse ainakin tykkään, kun mies kysyy, onko nälkä, pakottaako kahvihammasta tai haluanko saunoa.

Rakkautta ja huolenpitoa ei ole koskaan liikaa.