Alemmuus ja itsensä häpeäminen ihmiskontakteissa

Häpeän vuosikausia keskusteluja, jossa möläytin omasta mielestäni jotain tyhmää. Voi olla, että vastapuoli ei edes huomannut tai unohti asian samantien. Itse soimaan itseäni omasta käytöksestäni. 

Joskus typerä käytökseni on johtunut siitä, että yritin olla hauska, joskus vain ajattelemattomuudestani. 

Joskus vain puhun miettimättä etukäteen ja sitten samantien huomaan, että olipa tyhmästi sanottu. 

Viestitellessä tämä harmittaa vielä enemmän, koska siitähän jää iäksi näkyviin mitä kirjoitin.

Minullakin ajoittaisia häpeän tunteita. Joskus sitä ei vaan osaa varoa sanomisiaan ja toinen loukkaantuu.

oli aikoinaan itsellä tätä samaa fiilistä,sit huomasin opetella pois tollaisesta liiasta itse kritiikistä. kaikki sanoo jotain tyhmää päivittäin ja viikottain, ei niitä ketään muista.

kannattaa seuras keskittyä seuraan muita ihmisiä ,eli älä keskity liikaa oman itsesi tarkkailuun, vaan keskity toisten puheen kuunteluun ja mielummin keskityt keskusteluun. myös lukeminen auttaa keksiin hyviä keskustelu aiheita ja uutisten seurailu. 

puhelimessa voit kirjoittaa paperille esim.työpuheluis ja virallisis jonkinlainen muistilappu eli asiat jotka tärkeä sanoo et menet asiallisesti itsesi esittely,puhelun syy ,erityisesti muistettavat asiat.niin se auttaa puhelin pelkoon.

Oletteko yrittäneet opetella hyväksymään omat (ja muiden) erikoisuudet? Itse ajattelen, ettei esimerkiksi änkyttämisessä ole mitään hävettävää, kaikilla on oikeus olla oma itsensä juuri sellaisenaan. Katson välillä youtubesta esimerkiksi kehitysvammaisia, jotka puhuvat hitaasti, jotta opin pitämään heidän käytöstä täysin normaalina.

Tässä hyvä video esimerkiksi : )

Minulla sama. Koen ankaria huonommuuden ja häpeän tunteita. Tunnen olevani turha ja ylimääräinen ihminen. Olin koulukiusattu ja jouduin kiusatuksi yhdellä työpaikallanikin. Häpeä ja alemmuus seuraavat joka paikkaan. Olen ollut masentunut yli 20 vuotta ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama. Koen ankaria huonommuuden ja häpeän tunteita. Tunnen olevani turha ja ylimääräinen ihminen. Olin koulukiusattu ja jouduin kiusatuksi yhdellä työpaikallanikin. Häpeä ja alemmuus seuraavat joka paikkaan. Olen ollut masentunut yli 20 vuotta ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Yksikään lapsi ei synny maailmaan alemmuudentuntoisena. Lapsi alkaa imeä ympäristön reaktioita itseensä. Sitten alkaa muokata omaa käytöstään ympäristön toiveiden mukaiseksi. Miksi? Saadakseen hyväksyntää ja ansaitakseen rakkautta. Siitä kehittyy vähitellen tapa. Ristiriita syntyy siitä, kun ihminen ei ole koskaan "aito" oma itsensä. Rakkautta ei saa sillä, että odottaa toisten hyväksyntää. Ihmisen pitää olla oma itsensä sanoi ympäristö mitä tahansa. Olemme persoonia.

Tuttua on. Siksi en käy missään eikä ole ystäviä kuin pari. En ole puhunut heille tästä ongelmasta. Nytkin on akuutti ahdistus. Nämä etätyöajan Teams kamerapalaverit ovat painajainen. Sanojen lisäksi pitää hallita ilmeet ja eleet. Ilmehdin puhuessa ja heilutan käsiäni. Videoruudulla se korostuu, ja yritän sitten hillitä itseäni. Eipä jää paljon mieleen itse asiasta, jää vain kauhea ahdistus omasta surkeasta esiintymisestä, typerästä ulosannista ja ulkomuodosta. Koen, että tämä alkoi jo lapsuudessa, kun verrattiin päivittäin reippaampiin ja kauniimpiin isosisaruksiin. Opettajat, vanhemmat, koulukaverit, terkkarit, tädit jne. vertailivat. Itse olin surkea pahnanpohjimmainen, laiska, hiljainen ja ruma. Sisarukset myös aika rankasti kiusasivat.

Tämä juurikin on kiusaajien ongelma.

Kyllä on ja tiedän, että syynä on lapsuus alkoholisti-isän kanssa ja peruskoulussa tapahtunut koulukiusaaminen. Olen tottunut siihen, että aina tein jonkun mielestä jotain väärin, vaikka en oikeasti olisikaan tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Tämä juurikin on kiusaajien ongelma.

Mitä tarkoitat?

Lapsuudenkokemukset sekä lukuisat epäonnistumiset elämässä ovat aiheuttaneet minullekin tätä häpeän tunnetta. Häpeän siis itseäni fyysisenä ja henkisenä kokonaisuutena. Olen työpaikassa, jossa muut ovat alansa asiantuntijoita, varakkaan oloisia, kypsiä ja aikuisia ihmisiä. Minä siellä heidän keskellään pienipalkkaisena, lihavana, tyhmänä, epäonnistujana. Joka päivä on minulle muistutus huonoudestani. Lienee sanomattakin selvää, että häpeän puheitani ja erilaisia viestejä, joita joudun paljon lähettämään. Pakko opetella tulemaan tämän tunteen kanssa toimeen, sillä se ei ole menossa minnekään.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko yrittäneet opetella hyväksymään omat (ja muiden) erikoisuudet? Itse ajattelen, ettei esimerkiksi änkyttämisessä ole mitään hävettävää, kaikilla on oikeus olla oma itsensä juuri sellaisenaan. Katson välillä youtubesta esimerkiksi kehitysvammaisia, jotka puhuvat hitaasti, jotta opin pitämään heidän käytöstä täysin normaalina.

Tietoinen hyväksyntä ei poista mieleen ehdollistunutta(?) huonommuudentunnetta.

Voi toki auttaa.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko yrittäneet opetella hyväksymään omat (ja muiden) erikoisuudet? Itse ajattelen, ettei esimerkiksi änkyttämisessä ole mitään hävettävää, kaikilla on oikeus olla oma itsensä juuri sellaisenaan. Katson välillä youtubesta esimerkiksi kehitysvammaisia, jotka puhuvat hitaasti, jotta opin pitämään heidän käytöstä täysin normaalina.

Tietoinen hyväksyntä ei poista mieleen ehdollistunutta(?) huonommuudentunnetta.

Voi toki auttaa.

Voi myös ehdollistua pois. Ei helppoa, mutta mahdollista.

Todellakin on samaa, monesti tulee vielä vuosia jälkikäteen flash backina joku tilanne mieleen missä tein itsestäni täyden pellen ja häpeä iskee uudelleen ja uudelleen päin naamaa kuin märkä rätti.

Masennusdg on, epäilen myös jotain lievää aspergerin tyyppistä tai persoonallisuushäiriötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän vuoksi en ole juuri kenenkään kanssa tekemisissä. Aina hävettää, kun tuntuu, että mokasin.

Sitten en saa yöllä unta, kun mietin miten noloa. Ahdistun.

Minulla on ihan sama. Tunnen itseni paljon huonommaksi kuin muut.

Kerran vuosi sitten istuin Prisman pihassa autossa, kun mieheni oli kaupassa. Katselin kaikkia ohikäveleviä ihmisiä. En tiedä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä tunsin, että eivät nuo ihmiset ole yhtään sen parempia tai kummempia kuin minäkään, että olen ihan samanlainen ja yhtä hyvä kuin muutkin. Tuli valtavan rauhallinen ja hyvä olo, joka ylti sisimpään asti. Levollisena katselin 10 minuuttia ihmisiä tasavertaisena heidän kanssaan. 

Tunne meni ohi ja ei ole palannut sen jälkeen. Se oli tosi hieno kokemus, ja mietin, että tältäkö muista ihmisistä pääasiassa tuntuu? Että heidän täytyy olla hyvin onnellisia sisältä. 

Oi miten ihana kokemus vaikka tunne ei olekaan vielä palannut. Tuntui todella hyvältä lukea se illalla viimeiseksi kun usein vauvapalstalta tai netistä jää pelkkää kuraa käteen.

Oikeasti voi olla niin että joskus vielä se hyvä tunne muuttuu pysyväksi. Siinä vaiheessa olet tämän kokemuksen verran rikkaampi kuin moni muu. Monista muista poiketen ymmärrät hyvin niitä muita, joilla on henkisesti heikko tai lytätty olo. Se tekee sinusta täysin ainutlaatuisen. Sama koskee tietysti muitakin jotka ovat kokeneet kovia mutta jaksavat sinnitellä tilanteista yli ottamalla selvän suunnan kohti parempaa.

Kannattaa keskittää huomio niihin asioihin joita kohti tahtoo mennä. Jokin sellainen tavoite joka on jollain lailla realistinen, mahdollisuuksien rajoilla jo nyt. Voi myös käydä niin että itsetunto nousee siitä kun saa tilaisuuden olla itse kannustava jotakuta muuta tai muita kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan sama, häpeän koko ajan kaikkia sanomisiani ja tekemisiäni ja oikeastaan ylipäätään itseäni. Minua on kiusattu sekä peruskoulussa että myös aikuisiällä, joten sillä on todennäköisesti ollut vaikutusta asiaan. 

Tunnen myös kaikkialla olevani muita huonompi ja jos esimerkiksi tapaan uusia ihmisiä niin jotenkin tunnen syyllisyyttä siitä, että kaltaiseni luuseri kehtaa ehdottaa tapaamista tai yrittää tutustua muihin. Tuntuu, etten ansaitse olla muiden seurassa vaan minun kuuluisi vain olla yksin. Olen tosi ujo ja hiljainen ja minulle on joskus sanottu, että parempi etten tule paikalle latistamaan muiden tunnelmaa.

Häpeän jatkuvasti myös kaikkia sanomisiani ja mietin miten tyhmästi sanoin, jopa kumppanini kanssa moitin itseäni kaikista "virheistä". Tuntuu usein että olisi paljon helpompaa elää elämäänsä vain yksin ilman ihmiskontakteja, ettei tarvitsisi jatkuvasti tuntea alemmuutta ja mokanneensa jotenkin. Välillä menetän jopa yöunia tai saan päänsärkyä siitä kun stressaan ja häpeän kaikkea niin paljon. 

Olisin voinut itse kirjoittaa täsmälleen samoin. Ja aikuisena päädyin todella julmasti kiusatuksi ja mustamaalatuksi sitten jälleen. Ja se kiusaaminen ja juoruilu oli ollut vieläpä pahempaa kuin olin osannut edes kuvitella (en siis ollut väärässä, kun aluksi ihmettelin, miksi minuun suhtauduttiin jotenkin oudosti, sillä se pahanpuhuminen selän takana oli jatkunut jo pitkään).

Minusta oli tehty aivan totaalisesti syntipukki ja valehdeltu erilaisia negatiivisia ominaisuuksia minuun liittyviksi sekä hieman väritetty lisää, vaikka olen ihan normaali ja nuhteeton kansalainen, ainoastaan epäsuosittu ja ujo ja ehkä vähän Asperger-piirteinen vain. Lapsuuden koulukiusaamiskokemukset siis toistuivat aikuisuudessakin.

Onneksi aivan toisaalla ja omien läheisteni ja pääsääntöisesti sukulaisteni parissa minuun suhtaudutaan hyvin eli se kiusaaminen rajautuu vain tiettyyn sosiaaliseen ympäristöön. Eli ne, jotka tuntevat minut oikeasti, suhtautuvat mukavasti, ja sellaiset, jotka eivät tunne minua tai läheisiäni, pitävät minua jonain hirviönä, idioottina ja outona, ja tulkitsevat aivan neutraalitkin eleeni jonkun outouden ilmentyminä.

Tunnen muutamankin ihmisen jotka ovat kouliintuneet esiintymään aina hillitysti ja vastaamaan kaikille näennäisen fiksusti. Ei varmasti tarvitse hävetä käytöstä jälkeenpäin mutta ei se välttämättä mitään anna kenellekään jos todelliset tunteet eivät yhtään näy ulospäin. Rempseä tai ujo möläyttelijä on totta puhuen mielestäni paljon kivempaa seuraa, kunhan asenne muita kohtaan on ok.

Asenne ratkaisee, ei se mitään jos rapatessa vähän roiskuu. Mutta ilmiö ahdistuksineen on kyllä tuttu. Silloin kun itsekin puhun vain vähän, tuntuu että ne muutamat harvat lausahdukset joutuvat jonkin kohtuuttoman suurennuslasin alle ja samalla oma persoona.

Itsensä hyväksymisestähän siinä on kyse. Minulla aivot toimivat välillä vähän hitaasti, niin ehkä joskus sitten jännittää, että keksiikö vastauksen toiselle nopeasti. Isäni etenkin aina hoputtaa vastaamaan, mikä aiheuttaa ahdistusta. Muidenkin pitäisi vain hyväksyä se, että ihminen vastaa omalla tahdillaan :D

Vierailija kirjoitti:

Itsensä hyväksymisestähän siinä on kyse. Minulla aivot toimivat välillä vähän hitaasti, niin ehkä joskus sitten jännittää, että keksiikö vastauksen toiselle nopeasti. Isäni etenkin aina hoputtaa vastaamaan, mikä aiheuttaa ahdistusta. Muidenkin pitäisi vain hyväksyä se, että ihminen vastaa omalla tahdillaan :D

Jos isäsi on tehnyt tuota siitä asti kun olit lapsi, hän on voinut aiheuttaa tuon hitauden ja jännityksen.

Itse ainakin joudun lähes paniikkiin, kun minun pitäisi tehdä jotain ja toinen odottaa mykkänä vieressä ja tuijottaa, vain että voisi ärähtää heti jos teen virheen. Isääni voin kiittää tästä, hän minut tuollaiseksi opetti.