Puolison omainen kuoli- ei puhu minulle MITÄÄN

Ap ja "puoliso" ovat tekstistä päätellen noin 17-vuotiaita.

Ja "puolisolta" on kuollut isoäiti tai isoisä tai kenties isomummo tai isovaari, jos ei ollut "läheisemmästä päästä sukulainen" [sic!].

Jos et saa sanoa kivuista edes hänelle jos tarvisi, eroa, hänellä ei ole empatiaa silloin, ei osaa auttaa. Haluat suhteen jossa voi puhua jollain tavalla. Hän järkyttyi ehkä läheisen kuolemasta, eikä halua puhua siitä, haluaa miettiä itsekseen - hän ei halua lohduttavia sanoja koska, koska siihen ei ole olemassa lohdutusta tai kokee lohdutuksesi lässytykseksi vain (ei koe sitä samoin kuin sinä). Ainoastaan voitaisi todeta että taivaassa on. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt ei kyllä ap ihan aukene, mitä tarkoitat. Siis miehesi ei halua puhua tunteistaan ja ajatuksistaan liittyen kuolleeseen omaiseensa? Vai ei halus puhua edes siitä, hakeeko kaupasta töistä tullessa maitoa ja aikooko lämmittää saunan?

Mitä?

Ihmiset reagoivat todella eri lailla vastoinkäymisiin. Sinä ilmeisesti haluaisit vatvoa niitä puolisosi kanssa, omiasi ja hänen asioitaan. Hänet taas on kasvatettu pitämään tunteet sisällään ja ilmaisemaan niitä kenties enemmän tekojen kautta, esimerkiksi tankkaamalla vaimolleen auton tms. Onhan se vaikeaa tottua noihin eroihin, mutta oikeastiko tuo tulee sulle yllätyksenä? Oliko hän suulas tommytaberman nuorena vai onko kenties niin, että kyse on hänen perusluonteestaan, jota kuvittelit voivasi muuttaa?

Paha sanoa, miten teillä tuo toimii, koska et kerro oikeastaan mitään. Mutta jos olet tyytymätön keskusteluyhteyteenne, parisuhdeterapiasta voisi olla apua. Sitä saa kuntien perheneuvoloista ja seurakunnilla ilmaiseksi, voit ilmoittaa teidät sinne ja mennä aluksi yksinkin, miehesi tulee sitten mukaan kun on valmis siihen. Ulkopuolisista neuvoista voisi olla teilld molemmille apua.

Anteeksi sekavuus.

Siis ei halua puhua minulle mistään. Ei tapahtuneesta eikä muutenkaan kerro missä on ja millä mielentilalla. En ole vaatimassa kauppareissuja tai askareita. Haluaisin vain lähes 40v käyttäytyvän sen mukaisesti.

Osut aika nappiin vatvomisessa. Minulla on kyllä siihen tapa, kaipaan tukea läheisiltä ja annan sitä myös takaisin. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen joten tapa on minulle tuttu lapsuudesta. Puolisoni on eri kulttuurista. On parisuhteemme myötä avautunut paitsi nyt yllättäen tuppisuu.

Meillä on ainakin ennen keskustelu pelannut, tosin aika yksipuolisesti. Minä jaksan kuunnella aina, ihan sama mikä kellonaika. Mutta minä en loppupeleissä saa samaa takaisin vaan usein jopa hän suuttuu minulle että miksi valitat kun töissäkin raskasta. Ihan samanlaista raskasta raatamista se on minullakin, en vain silti kehtaa lytätä toista jos tukeani ja luottamusta kaipaa.

Siis ymmärsinkö oikein, että kuolema on tahtunut tänään tai eilen?

Anna hyvä ihminen aikaa. Voi olla shokissa, tai muuten vain käsittelee asiaa. Ehkä selvittelee, mitä on tapahtunut. Selvittelee käytännön juttuja ja suree.

Ilmaise,että olet tukena, mutta anna muuten aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Siis tänään kuollut! Ja pitäisi puhua sun kanssa arkipäivän asioista. Olet aivan uskomattoman itsekeskeinen ap.

Ap mainitsi etäsuhteen. Ihan kohtuullinen toive musta toivoa kommunikointia jos se heidän tapansa on. Miksei sitten ilmoita että hei nyt en jaksa? Ei ole vaikeaa eihän?

Mun mies meni aivan lukkoon, kun äitinsä kuoli. Ei itkua, ei puhetta, ei mitään. Kuukauden seurasin tilannetta ja sanoin miehelle, että nyt riitti haamuilu näytä tunteesi ja surusi. 2h mies itki sylissäni ja mä silittelin hänen selkäänsä. Miesten on välillä vaikea näyttää tunteitaan.

Tuntuu siltä, että se puoliso ei kyllä pidä sinua varsinaisena puolisona, jonkinlaisena säätönä korkeintaan.

Vaikka kuinka sinulla olisi tarjota hänelle lohtua ja "viisaita sanoja".

Vierailija kirjoitti:

Siis ymmärsinkö oikein, että kuolema on tahtunut tänään tai eilen?

Anna hyvä ihminen aikaa. Voi olla shokissa, tai muuten vain käsittelee asiaa. Ehkä selvittelee, mitä on tapahtunut. Selvittelee käytännön juttuja ja suree.

Ilmaise,että olet tukena, mutta anna muuten aikaa.

Ilmaisin mutta ei sitä halua. Ainakaan minulta, koska en ole perheenjäsen.

Ja en tiedä itsekään milloin on kuollut koska ei kertonut :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu siltä, että se puoliso ei kyllä pidä sinua varsinaisena puolisona, jonkinlaisena säätönä korkeintaan.

Vaikka kuinka sinulla olisi tarjota hänelle lohtua ja "viisaita sanoja".

Niin minäkin vähän ajattelen nyt.

Ap

Että "eri kulttuurista". Aivan.

Teillä kahdella taitaa olla hyvin erilainen käsitys suhteenne laadusta.

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä "puoliso" poikaystäväsi? Vai oikeasti aviomiehesi?

Ja kuka häneltä kuoli? Otsikossa kirjoitat "omainen", mikä viittaa hänen vanhempiinsa, sisaruksiinsa tai omiin lapsiinsa.

Myöhemmin kuitenkin selität, että kyseessä oli "ei kovin läheinen sukulainen". Serkku, pikkuserkku?

Olemme kihloissa toistaiseksi. Kuollut on isovanhempi mutta eivät olleet läheisissä väleissä mitä on minulle aiemmin kertonut.

Ap

Suuttuisin jos mieheni ei puhuisi noin isosta tapahtumasta mulle. Kuitenkin parisuhteeseen kuuluu ne ilot ja surut- ei voi olla niin että toisen kohdatessa elämässä vastoinkäymisiä niin toinen sulkeutuu tai pahimmillaan jopa suuttuu että toinen edes otti puheeksi. Kuulostaa todella kohtuuttomalta.

En itse jaksaisi.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies meni aivan lukkoon, kun äitinsä kuoli. Ei itkua, ei puhetta, ei mitään. Kuukauden seurasin tilannetta ja sanoin miehelle, että nyt riitti haamuilu näytä tunteesi ja surusi. 2h mies itki sylissäni ja mä silittelin hänen selkäänsä. Miesten on välillä vaikea näyttää tunteitaan.

Oot ihana puoliso. 

Kaikella kunnioituksella: kun 40-vuotiaalta kuolee isovanhempi, kyseessä on yleensä melkoisen iäkäs ihminen, jonka kuolema ei ole varsinainen yllätys tai järkytys (verrattuna esimerkiksi lapsen menehtymiseen).

Mies on sitä paitsi kertonut, ettei edes ollut läheinen tämän nimenomaisen isovanhempansa kanssa.

Joten hänellä ei varmaankaan ole polttavaa tarvetta ryhtyä syvällisesti puimaan asiaa (melkoisen vaativalta kuulostavan) morsmaikkonsa kanssa. Halunnee nyt vain olla ihan rauhassa.

Itse en häntä nyt ahdistelisi enkä vaatisi avautumaan, jotta pääsisin itse lausumaan niitä lohduttavia "viisauksiani".

Jos saan sanoa, niin tuo teidän suhteenne ei kuulosta kovin onnistuneelta.

Toinen ei puhu mistään vaan pitää jatkuvaa mykkäkoulua. Sen verran availee suutaan, että mustasukkaisena vaatii naista raportoimaan kaikki menonsa ja olinpaikkansa.

Ja toinen on sitä mieltä, että keskustelu sujuu, mitä nyt on yksipuoleista. Yksipuoleista keskustelua ei kyllä ole olemassakaan, vaan sitä kutsutaan monologiksi.  :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin tämä tapahtui? Jos on vielä ihan shokissa tilanteesta. Eikä aina tarvitse puhua - voit vaan olla hiljaa lähellä ja vaikka koskettaa. Mutta anna tilaa jos toinen sitä kaipaa.

Olemme tällä hetkellä etänä työtilanteen takia joten koskettaminen ei onnistu. Tämän takia kommunikointi, viestein tai soittamisen kautta on meille henkireikä ja sitä tehdään paljon. Yllättävä radiohiljaisuus kun toinen on aina ennen nojannut sinuun tuntuu pahalta. Varsinkin kun olen herkkä ja empaattinen ihminen joka nimenomaan haluaisin nyt vain kuunnella toista.

Kuolema tapahtui ilmeisesti tänään päivällä tai aamulla. En tiedä tarkalleen.

Ei helvetti. Toisella tänään omainen kuollut, ja nyt pitäisi etänä olla sinulle monta kertaa päivässä päivittämässä missä menee tai jutella arkisista asioista?! Ja kuvailet itseäsi empaattiseksi...

Aloituksen perusteella luulin, että kuolemasta on jo hieman aikaa ja mies kieltäytyy puhumasta esim. pakollisista laskuista tai on yhteisestä asunnosta lähtenyt päiviksi jonnekin, kertomatta lainkaan että minne. Silloinkin käyttäytyminen olisi ollut jossakin määrin ymmärrettävää, koska kriisin jälkeen ihminen voi mennä hieman sekaisin.

Olin valmis sanomaan että mies tarvitsee apua kuoleman käsittelyyn, nyt vaikuttaa siltä että hän kaipaa tukea päästäkseen sinusta eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt ei kyllä ap ihan aukene, mitä tarkoitat. Siis miehesi ei halua puhua tunteistaan ja ajatuksistaan liittyen kuolleeseen omaiseensa? Vai ei halus puhua edes siitä, hakeeko kaupasta töistä tullessa maitoa ja aikooko lämmittää saunan?

Mitä?

Ihmiset reagoivat todella eri lailla vastoinkäymisiin. Sinä ilmeisesti haluaisit vatvoa niitä puolisosi kanssa, omiasi ja hänen asioitaan. Hänet taas on kasvatettu pitämään tunteet sisällään ja ilmaisemaan niitä kenties enemmän tekojen kautta, esimerkiksi tankkaamalla vaimolleen auton tms. Onhan se vaikeaa tottua noihin eroihin, mutta oikeastiko tuo tulee sulle yllätyksenä? Oliko hän suulas tommytaberman nuorena vai onko kenties niin, että kyse on hänen perusluonteestaan, jota kuvittelit voivasi muuttaa?

Paha sanoa, miten teillä tuo toimii, koska et kerro oikeastaan mitään. Mutta jos olet tyytymätön keskusteluyhteyteenne, parisuhdeterapiasta voisi olla apua. Sitä saa kuntien perheneuvoloista ja seurakunnilla ilmaiseksi, voit ilmoittaa teidät sinne ja mennä aluksi yksinkin, miehesi tulee sitten mukaan kun on valmis siihen. Ulkopuolisista neuvoista voisi olla teilld molemmille apua.

Anteeksi sekavuus.

Siis ei halua puhua minulle mistään. Ei tapahtuneesta eikä muutenkaan kerro missä on ja millä mielentilalla. En ole vaatimassa kauppareissuja tai askareita. Haluaisin vain lähes 40v käyttäytyvän sen mukaisesti.

Osut aika nappiin vatvomisessa. Minulla on kyllä siihen tapa, kaipaan tukea läheisiltä ja annan sitä myös takaisin. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen joten tapa on minulle tuttu lapsuudesta. Puolisoni on eri kulttuurista. On parisuhteemme myötä avautunut paitsi nyt yllättäen tuppisuu.

Meillä on ainakin ennen keskustelu pelannut, tosin aika yksipuolisesti. Minä jaksan kuunnella aina, ihan sama mikä kellonaika. Mutta minä en loppupeleissä saa samaa takaisin vaan usein jopa hän suuttuu minulle että miksi valitat kun töissäkin raskasta. Ihan samanlaista raskasta raatamista se on minullakin, en vain silti kehtaa lytätä toista jos tukeani ja luottamusta kaipaa.

Se on ero teidä persoonissanne, kenties jopa kulttuuriero.

Kumpikaan tapa ei ole oikea tai väärä, ne ovat vain erilaisia. Mies on sisäänpäinkääntynyt, ja varsinkin nyt ei kerta kaikkiaan halua sanottaa tunteitaan, vaan miettiä niitä rauhassa. Sinä taas tunnet olosi sivuun heitetyksi ja todennäköisesti iso osa tunteestasi johtuu tuosta, että olette etänä. Haluat kompensoida fyysistä etäksyyttä psyykkisellä läsnäololla, mutta mies kokee sen ahdistavaksi ja painostavaksi.

Et sinä hänestä saa toisenlaista soittelemalla ja utelemalla. Sinä joko hyväksyt miehesi perusluonteen tai et hyväksy, mutta muuttamaan et sitä kykene, koeta elää nyt vaan sen kanssa.

Ja tunnut kummasti kuvittelevan, että kyse on ikään kuin kaupankäynnistä. Että kun kuuntelet aina miestä, hänen pitää tehdä samaa sinulle - mutta kas kun se ei vaan mene noin! Sinä pidät tunteista juttelemisesta, hän ei. Ei se sinulle siis edes ole ponnistus kuunnella ja tarjota henkistä olkapäätä, hänelle se on ponnistus ja hän kokee sen epäluontevaksi.

Nyt neuvoisin sinua, että annat miehen olla. Hän soittaa, kun on saanut päänsä järjestykseen. Jos hän joutuu järjestelemään käytännön asioita ja vaikkapa tukemaan äitiään tai sisarustaan, sinun on pakko hyväksyä, että hänellä ei juuri nyt ole ensisijassa aikaa sinulle, sinähån et ole nyt menettänyt läheistä, ja on oikeasti aika itsekästä vaatia huomiota, koska "olet niin herkkä ja empaattinen".

Herkkä ja empaattinen ihminen antaa toiselle tilaa!

Sittenvähän myöhemmin kannattaa jutella vakavasti siitä, mitä toivotte parisuhteeltanne ja voitteko kestää toisissanne erilaiset tavat kommunikoida.

Nyt ei ole oikea hetki kiukutella siitä, että toinen ei soita ja avaudu surustaan. Vastikäänhän hänen omaisensa kuoli, joten hän on todennäköisesti vielä shokissa, Herranen aika!!

Miksi oikein olet hänen kanssaan?! Kuulostaa siltä, että ette jaa mitään tärkeitä asioita keskenänne ettekä luota toisiinne. Outo liitto! Kyllä minä ja kumppanini todellakin jaamme toisemme ongelmat ja surut. Sitä vartenhan yhdessä ollaan.

Kun läheisin omaiseni kuoli, en minäkään halunnut puhua asiasta puolisolleni enkä kenellekään. Kerroin vain, että näin tapahtui.

Vaikutat psyykkisesti sairaalta ihmiseltä ap.

Jokaisella ihmisellä on oma tapansa käsitellä ja kestää surunsa.

Enkä usko sanaakaan koko sun tekstistäsi.

Se on aivan kirkkaasti pelkää proavaa tekstiä, alusta loppuun saakka.