Puolison omainen kuoli- ei puhu minulle MITÄÄN

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin tämä tapahtui? Jos on vielä ihan shokissa tilanteesta. Eikä aina tarvitse puhua - voit vaan olla hiljaa lähellä ja vaikka koskettaa. Mutta anna tilaa jos toinen sitä kaipaa.

Olemme tällä hetkellä etänä työtilanteen takia joten koskettaminen ei onnistu. Tämän takia kommunikointi, viestein tai soittamisen kautta on meille henkireikä ja sitä tehdään paljon. Yllättävä radiohiljaisuus kun toinen on aina ennen nojannut sinuun tuntuu pahalta. Varsinkin kun olen herkkä ja empaattinen ihminen joka nimenomaan haluaisin nyt vain kuunnella toista.

Kuolema tapahtui ilmeisesti tänään päivällä tai aamulla. En tiedä tarkalleen.

Tämän minäminä-avautumisen myötä et kyllä vaikuta lainkaan empaattiselta. Empaattinen ajattelee niitä toisen tunteita ja toimii niiden pohjalta, laittaen omansa syrjään siksi aikaa kun tarvitsee.

Anna sille ukollesi rauha hoitaa asia miten haluaa.

Olette ansainneet toisenne.

Itsehän sen sanoit: Puolisoni on eri kulttuurista.

Tiedän ap täsmälleen mitä tarkoitat. Omassa suhteessani tämä oli yksi eroon johtavista seikoista. Sitä tulee todella arvoton olo, kun jokaisessa pienemmässä tai suuremmassa vastoinkäymisessä, jolloin haluaisi tukea edes jollain tavalla rakastamaansa ihmistä, saa kohdata vain suuttumusta ja torjuntaa. Ihan kuin olisi pelkkää ilmaa. Siinä ei enää mitkään selostukset luonteenpiirteiden eroista auta. Ihan kuin olisi täysin merkityksetön ihminen suhteessa eikä pienimmänkään luottamuksen arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Suuttuisin jos mieheni ei puhuisi noin isosta tapahtumasta mulle. Kuitenkin parisuhteeseen kuuluu ne ilot ja surut- ei voi olla niin että toisen kohdatessa elämässä vastoinkäymisiä niin toinen sulkeutuu tai pahimmillaan jopa suuttuu että toinen edes otti puheeksi. Kuulostaa todella kohtuuttomalta.

En itse jaksaisi.

Minusta ainoa loukkaantumisen sauma olisi, jos mies puhuisi muille, muttei minulle.

Ihmiset ovat hyvin erilaisia perheen surun kanssa. Osa puhuu kaikille, jotka vaan saa pysähtymään sen verran. Osa ei puhu kenellekään. Eikä se tarkoita, että hekin eivät surisi tai arvostaisi, jos puoliso ymmärtää ja on vain läsnä, ilman että vaatii sanottamaan asiaa.

Minulla kuoli viime kesänä rakas äiti, sairastettuaan monta vuotta Alzheimerin tautia. Moni ikäänkuin tenttasi minulta tunnereaktiota aiheesta ja koin sen ahdistavaksi. Mieheni ymmärsi ja antoi minun olla. Prosessoin surua hitaasti ja itsekseni, en halunnut puhua siitä kenenkään kanssa. Pitkälti olin myös ehtinyt jo jättää äidille jäähyväiset ennen kuolemaansa, koska dementia ehti viedä hänet jo kauas siitä, millainen hän lapsuudessani oli. Arvostan suuresti mieheni viisautta, toki meillä nyt onkin jo yhteistä parishdetta takana 33 vuotta, joten aika outoa olisikin, jos hän ei vaimoaan olisi siinä ajassa oppinut tuntemaan.

Toki me monessa asiassa keskustelemme paljonkin, mutta tunnepuhe on meille molemmille vähän vierasta. Minulle vielä vieraampaa kuin miehelleni.

Oikeaa rakkautta on hyväksyå puolison erilaisuus. Tai jos siihen ei kykene, päättää suhde. Toista ei voi muuttaa, ei ainakaan nelikymppistä aikuista miestä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap täsmälleen mitä tarkoitat. Omassa suhteessani tämä oli yksi eroon johtavista seikoista. Sitä tulee todella arvoton olo, kun jokaisessa pienemmässä tai suuremmassa vastoinkäymisessä, jolloin haluaisi tukea edes jollain tavalla rakastamaansa ihmistä, saa kohdata vain suuttumusta ja torjuntaa. Ihan kuin olisi pelkkää ilmaa. Siinä ei enää mitkään selostukset luonteenpiirteiden eroista auta. Ihan kuin olisi täysin merkityksetön ihminen suhteessa eikä pienimmänkään luottamuksen arvoinen.

Saiko ap kohdata tuossa nyt suuttumusta? Ymmärtääkeni hän sanoo, että mies ei aina jaksa keskustella hänen haluamassaan mitassa, kun hän haluaa kertoa omista mielenharmeistaan.

Ja tällä kertaa mies ei ole siis ollut tänään yhteydessä, mistä ap kokee, että hänet on suljettu sivuun. Mies siis on ilmeisesti vanhempiensa luona ja yrittää lohduttaa oman vanhempansa menettänyttä isäänsä/äitiään. Kenties jopa hoitaa kaikenlaisia hautajaisjärjestelyjä (monessa muussa kulttuurissa hautajaiset pyritään järjestämään saman tien).

Missä hän siis kertoo miehen suuttuneen nyt hänelle? Kyllä se mahdollista on, mutten huomannut ap:n kertoneen moisesta.

Oiskohan kumminkin nyt niin, että mies oikeasti on erilainen tuossa suhteessa kuin ap ja ilmeisesti sinä. Luottamuksesta siinä ei ole kyse, vaan halusta prosessoida asioita oman päänsä sisällä, kenties oman, isovanhemman menettäneen vanhempansa kanssa.

Voi jum a lau ta. Kaikessa ei ole aina kyse vain teistä. Ehkä mies on kiireinen, ehkä surullinen, ehkä haluaa keskittyä isovanhemman menettäneisiin perheenjäseniinsä. Voisitteko kenties antaa hänelle edes sen vuorokauden, kerjäämättä itsellenne huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuttuisin jos mieheni ei puhuisi noin isosta tapahtumasta mulle. Kuitenkin parisuhteeseen kuuluu ne ilot ja surut- ei voi olla niin että toisen kohdatessa elämässä vastoinkäymisiä niin toinen sulkeutuu tai pahimmillaan jopa suuttuu että toinen edes otti puheeksi. Kuulostaa todella kohtuuttomalta.

En itse jaksaisi.

Minusta ainoa loukkaantumisen sauma olisi, jos mies puhuisi muille, muttei minulle.

Ihmiset ovat hyvin erilaisia perheen surun kanssa. Osa puhuu kaikille, jotka vaan saa pysähtymään sen verran. Osa ei puhu kenellekään. Eikä se tarkoita, että hekin eivät surisi tai arvostaisi, jos puoliso ymmärtää ja on vain läsnä, ilman että vaatii sanottamaan asiaa.

Minulla kuoli viime kesänä rakas äiti, sairastettuaan monta vuotta Alzheimerin tautia. Moni ikäänkuin tenttasi minulta tunnereaktiota aiheesta ja koin sen ahdistavaksi. Mieheni ymmärsi ja antoi minun olla. Prosessoin surua hitaasti ja itsekseni, en halunnut puhua siitä kenenkään kanssa. Pitkälti olin myös ehtinyt jo jättää äidille jäähyväiset ennen kuolemaansa, koska dementia ehti viedä hänet jo kauas siitä, millainen hän lapsuudessani oli. Arvostan suuresti mieheni viisautta, toki meillä nyt onkin jo yhteistä parishdetta takana 33 vuotta, joten aika outoa olisikin, jos hän ei vaimoaan olisi siinä ajassa oppinut tuntemaan.

Toki me monessa asiassa keskustelemme paljonkin, mutta tunnepuhe on meille molemmille vähän vierasta. Minulle vielä vieraampaa kuin miehelleni.

Oikeaa rakkautta on hyväksyå puolison erilaisuus. Tai jos siihen ei kykene, päättää suhde. Toista ei voi muuttaa, ei ainakaan nelikymppistä aikuista miestä.

Sinäpäs sen sanoit. Puhuu muille mutta ei minulle, johtuen varmaan että olen heidän silmissään ulkomaalainen aina.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ap täsmälleen mitä tarkoitat. Omassa suhteessani tämä oli yksi eroon johtavista seikoista. Sitä tulee todella arvoton olo, kun jokaisessa pienemmässä tai suuremmassa vastoinkäymisessä, jolloin haluaisi tukea edes jollain tavalla rakastamaansa ihmistä, saa kohdata vain suuttumusta ja torjuntaa. Ihan kuin olisi pelkkää ilmaa. Siinä ei enää mitkään selostukset luonteenpiirteiden eroista auta. Ihan kuin olisi täysin merkityksetön ihminen suhteessa eikä pienimmänkään luottamuksen arvoinen.

Saiko ap kohdata tuossa nyt suuttumusta? Ymmärtääkeni hän sanoo, että mies ei aina jaksa keskustella hänen haluamassaan mitassa, kun hän haluaa kertoa omista mielenharmeistaan.

Ja tällä kertaa mies ei ole siis ollut tänään yhteydessä, mistä ap kokee, että hänet on suljettu sivuun. Mies siis on ilmeisesti vanhempiensa luona ja yrittää lohduttaa oman vanhempansa menettänyttä isäänsä/äitiään. Kenties jopa hoitaa kaikenlaisia hautajaisjärjestelyjä (monessa muussa kulttuurissa hautajaiset pyritään järjestämään saman tien).

Missä hän siis kertoo miehen suuttuneen nyt hänelle? Kyllä se mahdollista on, mutten huomannut ap:n kertoneen moisesta.

Oiskohan kumminkin nyt niin, että mies oikeasti on erilainen tuossa suhteessa kuin ap ja ilmeisesti sinä. Luottamuksesta siinä ei ole kyse, vaan halusta prosessoida asioita oman päänsä sisällä, kenties oman, isovanhemman menettäneen vanhempansa kanssa.

Voin sanoa ettei jaksa ikinä keskustella minun ongelmistani. Nyt tässä on pilkattu haluani auttaa ja jakaa neuvoja mm.stressin kanssa pärjäämiseen josta puoliso kärsii kiitos työkulttuurin. Kun olemme jutelleet tai kun minä olen lohduttanut on jälkeenpäin kertonut kuinka paljon se hänelle merkkaa.

Itselläni on kivulias krooninen sairaus ja myönnän että kun tulee ns "flare" niin saatan puhua asiasta enemmän koska en yksinkertaisesti voi hyvin ja joudun silti tasapainottelemaan töissä. Minulla ei myöskään ole perhettä joka kuuntelisi, ystäviä on mutta en halua jakaa heille intiimejä terveysasioita, ainakaan niitä syvimpiä. Nykyään pienikin maininta johtaa suuttumukseen ja gaslight:iin kuinka hän ei voi hyvin, kuinka hän ei jaksa. En minä ikinä vaikka olisin missä tuskissa sanoisi hänen ongelmilleen noin. En ymmärrä miten on näin yllättäen kääntänyt kelkan.

En ymmärrä puhetta jossa en muka antaisi tilaa surra. Nimenomaan hoitakoot itse tapansa mukaan mutta ei kyllä ole hänelle tyypillistä käytöstä ja kyllä, on loukkaavaa ettei puhu juuri minulle. Koska meidän piti olla toisillemme kivi, hyvässä ja pahassa.

Minusta alkaa tuntumaan että minä taivun ja suostun aina olemaan läsnä. Minä en samaa saa.

Ap

Haluaa todennäköisesti erota tai olet tosiaan se toinen nainen hänelle, ulkopuolinen semmoinen jota ei perheelle esitellä.

Ap on päästänyt jonkun aivopierun vainaaseen liittyen

Perheessämme tapahtui tänään lähiomaisen poismeno ja jos saisin osakseni samanlaista kohtelua kuin sinä vaadit puolisoltasi olisin tyrmistynyt. Parasta mitä puoliso voi antaa on tilaa ja aikaa surra sekä antaa tukea sen verran kuin toinen on valmis vastaanottamaan.

Nyt ei todellakaan ole aika sinun vaatia omien tunteittesi huomioimista ja nostaa esiin parisuhde-ongelmia.

Läheisen menettämiselle ei ole toimintamallia ja ihminen ei silloin toimi rationaalisesti tai ”tapojensa mukaan”. Moni menee aluksi lukkoon ja tunteet voivat vyöryä päälle vasta paljon myöhemmin, kun asian on sisäistänyt.

Vierailija kirjoitti:

Perheessämme tapahtui tänään lähiomaisen poismeno ja jos saisin osakseni samanlaista kohtelua kuin sinä vaadit puolisoltasi olisin tyrmistynyt. Parasta mitä puoliso voi antaa on tilaa ja aikaa surra sekä antaa tukea sen verran kuin toinen on valmis vastaanottamaan.

Nyt ei todellakaan ole aika sinun vaatia omien tunteittesi huomioimista ja nostaa esiin parisuhde-ongelmia.

Läheisen menettämiselle ei ole toimintamallia ja ihminen ei silloin toimi rationaalisesti tai ”tapojensa mukaan”. Moni menee aluksi lukkoon ja tunteet voivat vyöryä päälle vasta paljon myöhemmin, kun asian on sisäistänyt.

Aikuisuutta on sanoa kumppanille, miten haluaa asiansa kanssa olla. Jos ei halua keskustella asiasta ja haluaa vetäytyä omiin oloihin, niin järkevintä se on sanoa ääneen. Mykkäkoulut, katoamistemput ja toisen ignooraaminen on henkistä väkivaltaa. Mikään suru ei oikeuta kuspäisyyteen omaa puolisoa kohtaan.  Tässä ap:n tapauksessa mies ei muutenkaan toimi vastavuoroisesti - hän haluaa kyllä ap:lta tukea omiin vaikeuksiin, mutta ei ole puolestaan valmis kuuntelemaan ap:ta.