Lapsen isä ei koskaan pidä lasta sylissä. Ei koskaan.

Kosketus on tehokkain tapa tuottaa oksitosiinia, mielihyvähormonia. Oksitosiini lievittää stressiä ja kipua, alentaa verenpainetta ja vahvistaa vastustuskykyä. Se edistää myös kasvua.

Siksi vauvan kasvu pysähtyy, jos häntä ei kosketeta. Hyväksyvä kosketus opettaa lapsen luottamaan itseensä ja toisiin.

Jos aikuista ei kukaan halaa, itsetunto on koetuksella: olenko vastenmielinen?

Kosketusinhosta ei välttämättä tarvitse pyrkiä eroon. Jokaisella on oikeus piirtää omat rajansa.

"Mutta jos kosketuskammo vaivaa, kannattaa selvittää, mistä se johtuu."

Tutkimuksissa on havaittu, että kosketuksen puute lisää vanhusten masennusta, ahdistusta ja harhaisuutta. Se voi myös altistaa alkoholiongelmille ja olla syynä väkivaltaisuuteen, Tarja Santalahti kertoo.

"Hoitotyössä pitäisi muistaa kosketuksen tärkeys. Me dumppaamme sen, annamme lääkkeitä. Läheisyyttä pitäisi melkein määrätä reseptillä."

onko sinulla tämän isän kanssa ollut seksisuhde lapsen syntymätä asti vai erositteko jo silloin

Jotain joku sanoi hänelle... teet väärin! Loukkaantui. Sellaiset muistaa kauan, kun on herkkä aihe.

Psykologille.

Kyllä toi pitää saada puhuttua auki.

Valehtelet ap.

Lapsiperheessä ei voi elää niin, etteikö isä joutuisi ottamaan ainakin tietyissä lapsen syliinsä.

Ja taas mammat uskoivat jonkun keksityn, sekopään tekemän aloituksen.

Vierailija kirjoitti:

Osa miehistä saa yhteyden/vuorovaikutuksen lapseensa vasta kun tämä kommunikoi sanoilla eli oppii puhumaan.

Mutta autistien ei kannata hankkia lapsia, koska autismi periytyy.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni ei pitänyt minua koskaan sylissä. Minusta tuli epävakaa epäonnistuja.

Minun äitinikään ei pitänyt minua sylissä vauva-ajan jälkeen.

Veljeni, kuopus ja poikalapsi, syntyi liian pian.

Minusta ei sen jälkeen ollut äidille kuin vaivaa.

-toinen epävakaa luuseri

Haluaako lapsi itse isänsä syliin ja jos niin miten tilanne etenee?

Vai pitääkö isäänsä vieraana 'vuokralaisena'.

Jos, niin pidä sinä itsekin. Niin se tarina loppuu.

Vierailija kirjoitti:

Valehtelet ap.

Lapsiperheessä ei voi elää niin, etteikö isä joutuisi ottamaan ainakin tietyissä lapsen syliinsä.

Ja taas mammat uskoivat jonkun keksityn, sekopään tekemän aloituksen.

Tuo että isä ei pidä koskaan lapsia sylissään on melkeinpä sääntö kuin poikkeus suomalaisessa kulttuurissa. Ole onnekas jos oma ja/tai lapsesi isä on päinvastainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti persoonallisuushäiriöt alkavat näkyä kunnolla vasta sitten, kun lapsi syntyy. Avuton vauva tuo pintaan omat, koteloituneet traumat. AP:ta kehottaisin juoksemaan. Persoonaltaan vaurioitunut aikuinen ei voi enää parantua ja on täten haitallinen lapselleen, joka sitten itse siirtää tätä eteenpäin. Sukupolvien kierrettä on todella vaikea katkaista.

Tämä on niin totta! Valitettavasti opin asian kantapään kautta. Ennen lasta on helppo puhua ruusunpunaisten lasien läpi millaiseksi vanhemmaksi aikoo. Kuitenkin vasta lapsen syntymä aktivoi ne luutuneet käsitykset, joiden ratkaisemiseksi täytyy tehdä todella paljon töitä. Ex ei nähnyt mitään erikoista omassa vanhemmuudessaan, mikä lopulta ajoi meidät eroon. Olen edelleen hämmentynyt mitä tapahtui lasten syntymän jälkeen. Kaikki kauniit puheet hävisivät taivaan tuuliin.

Millainen isä hän oli eron jälkeen?

Todella itsekäs. Ei osannut koskaan laittaa muiden tarpeita omiensa edelle. Jos joutui jostakin omasta asiasta joustamaan, alkoi kiukuttelu. Hänestä oli ihan luonnollista, että minä vaihdan työpaikkaa yms perheen edun nimissä, mutta hänen työnsä ei voinut koskaan joustaa. Tajusin, että näytin todella myrkyllistä parisuhdemallia lapsille. Eron jälkeen mies elää kuin poikamies ja kiukuttelee elatusmaksuista. Ei ymmärrä miten paljon kasvavat lapset kuluttavat. Edelleen työ ja omat asiat menevät lasten edelle. Jaettu vanhemmuus on ihan tuntematon käsite.

Kuvasit ihan mun exän. Mitään ei tehnyt lapsen kanssa, vaikka miten yritin luoda tilanteita. Minä sitten lopulta lopetin ajamaan pyörällä, luistelemaan, hiihtämään, tein lumilinnoja ja painittiin lumessa, pelattiin pallopelejä... Hänen isänsä oli aina liian väsynyt/kiireinen/puhelimella/tietokoneella/harrastamassa/kavereiden kanssa.

Lopulta erosin. Sanoin että saa olla lapsen kanssa enemmän kuin on virallisesti sovittu, esim voivat harrastaa yhdessä jotain, käydä elokuvissa, mitä nyt vanhemmat lasten kanssa tekevät. Ex ei vuoteen ottanut lasta luokseen ollenkaan ja kolme vuotta meni ekaan kesälomaan, oli niin kiire pitää vapaita festarikesiä.

Minun kanssa ei ollut tarvinnut luopua kaikesta tuollaisesta, koska olin liian joustava, ja mahdollistin ne hänelle. Lapsen tultua minun jousto tuli käytetyksi lapsen hoitoon, ja mieheltä ei sitä joustoa löytynyt edelleenkään. Itsekäs mikä itsekäs, siinä se vain tuli lopulta niin korostetun näkyväksi.

Se mikä on ennen ollut täysin normaalia, nähdään nykyään huonona, koska on kertynyt lisää tutkimustietoa ja muutenkin kulttuuri on muuttunut. Noinhan meistä suuri osa kasvanut, isä on ollut kaukainen ja pelottavakin hahmo, ei todellakaan mikään lämmin ja turvallinen vanhempi.

Ehkä apn mies ei ole kehittynyt samaan tahtiin maailman kanssa. Ehkä se ei vain ole yhtään samaa mieltä miehen roolista perheessä.

Tunnen tällaisen tyypin. Sanoi ettei äitinsä pitänyt häntä ja sisaruksiaan sylissä juurikaan lapsena, joten osaa itsekkään tehdä sitä. Vaikuttaa opitulta käytökseltä. Luokittelisin tämmöiset "Tunnevammaisiin".

Näyttää siltä, että keskustelu ja inttäminen eivät ainakaan ole vaihtoehtoja enää. Todennäköisesti miehesi häpeää sitä, ettei jostain syystä pysty pitämään lapsiaan sylissä. Tämä häpeä pahentaa tilannetta entisestään. Hän myös vaistoaa sinun pelkosi ja pettymyksesi. Jollain keinolla tilanteesta pitäisi selvitä puhumatta :) Koeta unohtaa tilanne hetkeksi ja etsi miehesi isyydestä jotain positiivista, jonka voit sanoa hänelle esim. ohimennen, miten tahansa pientä. Tilanne saattaa alkaa purkautua sitä kautta.

Miehesi on varmaan hyvä aviomies ja haluaisi olla hyvä isäkin, joten yritä luottaa siihen ajatukseen ja siihen, että asiat selviävät. Puhu lapsille positiivisesti miehestäsi, vaikka niin, että mies itse kuulee. En sotkisi mitään perhetyötä tähän, se varmaan vain pahentaisi tilannetta ja saa miehesi näyttämään epäonnistujalta muidenkin silmissä. Yritä luottaa mieheesi ja jollain tavalla osoittaa luottamuksesi. Voisitte sen kautta löytää jonkinlaisen yhteyden.

Vierailija kirjoitti:

Valehtelet ap.

Lapsiperheessä ei voi elää niin, etteikö isä joutuisi ottamaan ainakin tietyissä lapsen syliinsä.

Ja taas mammat uskoivat jonkun keksityn, sekopään tekemän aloituksen.

Onnistui ainakin minun omalla isällä, joten onnistuu se nykyäänkin.

Tätä juttua en käsitä. Olen ollut suht huono isä vuosien varrella.

Mutta rakastan lapsiani yli kaiken ja kerron sen myös heille eri tavoilla.

Vierailija kirjoitti:

Tunnekylmä. Pelkää lapsen tunteita, eikä osaa ottaa niitä vastaan. Ei varmaan tee kovin hyvää lapsen psyykkeelle tollanen isä

Pelkää omia tunteitaan. Ap:lle, onko miestäsi pidetty lapsena sylissä/hyvänä?

Jos sillä alkaa seisomaan?

Miksi pitäisi ottaa syliin? Nykyään aikuistuvat nuoret täysin pihalla elämästä, kun ovat eläneet lapsuutensa pumpulissa ja vanhempiensa sylissä. Eivät osaa kohdata mitään normaaliin elämään kuuluvia vastoinkäymisiä itsenäisesti.

Huono "isä" , huono "mies" , jätä se silakka .

Minulla on myös sellainen mies joka ei osaa olla lasten kanssa (ei, vaikka on oma tytär). Ei ymmärtänyt vauvoista mitään, ei tiennyt miten vauvan kanssa vietetään aikaa. En nähnyt hänen pitävän pientä vauvaa sylissä kuin silloin kun oli sairaalassa kuvaa varten ja silloin kun vieraita oli meillä kylässä katsomassa vauvaa. Itse höpöttelin vauvalle, mies ei tehnyt sitä kertaakaan. Ajattelin että hän on jotenkin täysin sokea asettumaan vauvan asemaan.

Koko tilanne oli minulle pettymys koska olin sillä kannalla että hänellä olisi edes alkeellisemmat tavat lähestyä vauvaa ja hoitaa sitä, mutta ei... minä vaihdoin vaipat, syötin, seurustelin vauvan kanssa ym. Hoidin yövalvomiset (ja ne olivat rankkoja mutta onneksi äitihormonit hoitivat asian että pysyin suht järjissäni). Olen aina ollut sitä mieltä että haluan kaksi lasta mutta miehen takia en sitä sittenkään halua ja jäämme tähän yhteen.

Nyt kun lapsi on isompi niin tottakai meillä on kokoajan helpompaa kun lapsi puhuu jne. mutta en ole ikinä nähnyt että mies pussaa lasta poskelle tai halaa lämpöisesti (ei hän aikuisiakaan halaa mitenkään pehmeällä tavalla vaan kuin jotain puupökkelöä halaisi). Jos minä näytän lapselle rakkautta niin hän jopa vierastaa sitä kun ei ole oikein tottunut sellaiseen kun ei isäkään näytä.... joo onhan tämä vähän huono tilanne mutta meillä on hyvin luja side keskenämme onneksi ja isä itsekin sanoo että minun ansiosta lapsi on kehittynyt niin hyvin. Ei ole kuitenkaan yhtään sellainen hurraa-tunne.