Miten tiesit lähteä opiskelemaan yliopistoon lukion jälkeen ja oliko suuntautuminen opinnoissa selvä jos siinä vaiheessa? *etenkin te, jotka ette ole akateemisesta perheestä*

En koskaan ajatellut AMKia saati amista vaihtoehtona vaan olen aina halunnut eliittilukion kautta yliopistoon. Onneksi näin myös kävi.

Itselleni yliopistoon meneminen oli jostakin syystä ainoa vaihtoehto ihan lapsesta asti. Muu ei edes käynyt mielessä.

Olen kyllä sinua vanhempi, eikä minun lähtiessäni opiskelemaan ammattikorkeakouluja ollut. Vaihtoehdot olivat yliopisto tai sitten jokin opisto (kauppaopisto, teknillinen opisto jne).

Opintoala selkeni lukion ensimmäisellä. Hyvän valinnan onnistuin pienin tiedoin tekemään; olen viihtynyt oikein hyvin.

Minulla sama, että yrittäjäperheen lapsena en osannut edes ajatella yliopisto koulutusta itselle. Minulla oli akateemisesta työstä todella pölyttynyt kuva, ja se ei siksi tuntunut yhtään jännältä ja omalta jutulta. Aikuisena sitten huomasin olevani kiinnostunut laajasti eri tieteistä ja pitkätystyväni suorittavassa vähemmän ajattelua vaativassa työssä. Olen nyt 33 vuotias ja menossa yliopistoon toivottavasti jo tulevana syksynä pääsykokeiden kautta tai viimeistään ensi vuonna todistuksella kirjoitettuani loput tarvittavat aineet aikuislukiossa. Toistaiseksi mennyt ihan hyvin, toinen aine lähti L ja toinen E koulusta sensoreille, jos samaan tahtiin jatkan pääsen todennäköisesti opiskelemaan 34 vuotiaana todelliselle unelmatyöhöni ja valmistuminen sit jotain 40 v. Sitä kerkeää vielä 25 vuotta sitten olla työelämässä. Kannustan myös sinua AP toteuttamaan unelmansa, useana vuonna jopa päälle 50 vuotiaat aloittavat vielä lääkärinkin opintoja. Sinäkin kerkeisit siis vielä 10-20 vuotta valmistumisen jälkeen tekemään sitä työtä, mikä unelmasi nyt onkaan.

Unelma-ammatti vaati yliopistokoulutuksen. Panostaminen kouluun ja lukioon ei ole helppoa, kun perhe ei arvosta sitä tai tue opiskelua, vaan pikemminkin pitää turhana. Omilla lapsillani on sitten paljon helpompaa, kun arvostan koulutusta. Omia unelmia kannattaa toteuttaa vaikka aikuisena, jos ei nuorena uskaltanut valita yliopisto-opintoja.

Yliopisto oli itselleni selvä valinta vaikka katsoinkin myös AMK-vaihtoehtoja. Sen oman alan löysin vasta, kun pääsin yliopistoon sisään ja päädyin vaihtamaan pääainetta.

Et todellakaan ole vielä liian myöhässä aloittaa yliopisto-opintoja. Sinulla on vielä työvuosia jäljellä.

Aloitin lukion jälkeen AMK opinnot mutta huomasin nopeasti että oli väärä valinta. Tuntui kuin olisi palannut yläasteelle matikassa/fysiikassa lukion pitkän matikan/fysiikan jälkeen. Muutenkin tuntui ihan väärältä valinnalta hyvin pärjätyn lukion jälkeen, mielestäni turhan helppoa ja leikiten läpäisi kurssit. AMK tuntui kuin olisi suunnattu amiksen käyneille.

Vuoden jälkeen vaihdoin yliopistoon ja se oli oikea valinta. En ole akateemisesta perheestä joten siksi oli vaikea tietää mitä odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Unelma-ammatti vaati yliopistokoulutuksen. Panostaminen kouluun ja lukioon ei ole helppoa, kun perhe ei arvosta sitä tai tue opiskelua, vaan pikemminkin pitää turhana. Omilla lapsillani on sitten paljon helpompaa, kun arvostan koulutusta. Omia unelmia kannattaa toteuttaa vaikka aikuisena, jos ei nuorena uskaltanut valita yliopisto-opintoja.

Meillä kyllä tuettiin ja kannustettiin opiskelemaan, lukioon meno peruskoulun jälkeen oli itsestäänselvyys. Mutta ei meillä koskaan edes puhuttu yliopisto-opiskelusta. Oli jotenkin selvää, että jatkaisin AMK:ssa.

Menestyin etenkin saksan kielessä hyvin lukiossa ja kirjoitinkin siitä L:n. Mietin lukion jälkeen, että lähtisinkö sitä lukemaan, mutta sen ikäisen tiedoilla, mitä ajattelin voivani ko. kieltä opiskelleena tehdä työkseni, kaatui se ajatus aika nopeasti. Ehkä myös siihen, etten osannut ajatellakaan hakeutuvani yliopistoon...

Nykyisin se harmittaa, koska tuo kieli ei ole enää hallussa. Tosin "unelma-ammattini" ei olisikaan enää tuohon liittyvä, mutta yliopistopohjaisen koulutuksen vaativa kuitenkin.

Ap

Johtuisivatko sun valinnat kuitenkin kotitaustasta? Poliisi ja hoitaja suorittavia ammatteja? Aika keskiluokkaista kuitenkin, ja molempiin on vaadittu alan koulutus.

Mun vanhemmilla on maalaistausta, eikä mitään varsinaista koulutusta. Jotain ammattikursseja ehkä. Duunariammateissa koko ikänsä. Itselläni ei yhtään houkutellut esim. kolmivuorotyö tehtaassa. Kai se sitten tuli lukiosta se ajatus, että sieltä jatketaan tai ainakin haetaan yliopistoon. Olen suunnilleen saman ikäinen kuin sinä ja tosiaan ammattikorkeakoulua ei sillä nimellä ollut. Kuka nyt lukiosta olisi enää amikseen halunnut?

Mikä se unelma-ammatti sitten olisi? Oletko varma, ettei enää kannata? Viimeiset hetket nyt alkaa olla, mutta tuttavapiirissä on monta jotka on päälle nelikymppisinä vaihtaneet alaa.

Olin hyvä koulussa. Ei mielessäkään käynyt, etten olisi mennyt yliopistoon, vaikka en olekaan akateemisesta perheestä. Eri asia, jos olisi ollut joku ammattikoulussa opetettava ala, joka olisi kiinnostanut. Jos olisi ollut, niin sitten olisin mennyt sinne.

Duunarivanhemmat minullakin, mutta lukio sujui minulla miltei kympin keskiarvolla. Minua kiinnostanutta ainetta ei opeteta kuin yliopistossa. Pari kertaa pyrin ja sitten pääsin sisään.

Keksin alan oikeastaan jo ennen lukiota omien mielenkiinnonkohteiden mukaan. Enkä välittänyt ulkopuolisten mielipiteistä, en antanut niiden lannistaa tai vaikuttaa minuun. Perhe tai kaverit ei olleet akateemisia.

Vierailija kirjoitti:

Mikä se unelma-ammatti sitten olisi? Oletko varma, ettei enää kannata? Viimeiset hetket nyt alkaa olla, mutta tuttavapiirissä on monta jotka on päälle nelikymppisinä vaihtaneet alaa.

Sosiologiaa haluaisin opiskella, ihmistutkimus kiinnostaa. Oikeastaan se on ala, joka on kiinnostanut aina siitä lähtien, kun olen "ymmärtänyt" tällaisen tieteenalan olevan olemassa. Ei vaan ollut tietoa sillon aikoinaan, kun olisi pitänyt tietää.

Yliopistoon hakeminen oli minulle ainoa vaihtoehto lukion jälkeen, ei tullut mieleenkään hakea AMK:hon tai mennä vain töihin. Vaihdoin tosin alaa yliopistossa kolmesti ennen kuin se "lopullinen" oma ala vihdoin löytyi ja joka kerta hain pääsykokeilla ja pääsin. Olen duunariperheestä ja vain toisella puolella sukua on yliopiston käyneitä. Silti perheessäni on aina kannustettu pyrkimään kohti unelmia ja tekemään sitä mitä haluaa, oli se sitten duunarihommia tai yliopistossa opiskelua. 

Omat vanhemmat oli ihan duunareita valinnat eivät tulleet kotoa. Kotona mulle lähinnä tehtiin selväksi, että mitä tahansa haluan, se on hyvää. Kukaan ei sanonut, mitä sen pitäisi olla - luulen, että vanhempani suojelivatkin minua tässä, eivät halunneet asettaa paineita.

Alakoulussa olin vielä aika huonokin. Yläkoulussa numrot yhtäkkiå nousi sinne päälle ysin ja kaikille oli selvä, että lukioon mennään. Lukiossa päädyin luokalle, jossa kaikilla oli samanlainen ysipuolen keskiarvo, pitkä matematiikka, fysiikka ja vähintään kolme kieltä: tällä luokalla yliopisto/teknillinien yliopisto oli lähtökohtaoletus, mutta siitä, ei juuri puhuttu, mihin yliopistoon ja mitä opiskelemaan kukin päätyisi.

Yliopistossa lähdin siis opiskelemaan sitä, mikä kiinnosti, ja tuntui ”moraalisesti” oikealta. Olin aika pihalla, mutta pari ekaa vuotta seurailin ihmisiä, jotka tuntuivat tietävän, miten valintoja pitäisi tehdä, mitä sivuaineita ja pätevyyksiä hankkia sellaista ja tällaista tulevaisuutta silmällä pitäen. Lopulta en päätynyt niistä mihinkään, koska siinä toisen ja kolmannen vuoden kohdalla löysin sen vaihtoehdon, joka itseäni kiinnosti, ja jota lähdin -täysin ilman mitään takeita tai järsikyitä, puhtaasta kiinnostuksesta - tavoittelemaan. Sille tielle olen päätynyt ja jäänyt, vaikka toki olen pitänyt vaihtoehtojakin avoinna.

Oon sukuni ensimmäinen, joka tulee valmistumaan yliopistosta. Koko muu suku sisaruksiani myöten on korkeintaan AMK-tasoisia, omat 60-vuotiaat vanhempani ovat amistasoisia duunareita.

Olen aina ollut kirjaviisas ja viihtynyt kirjastossa, tykännyt äidinkielestä sekä taideaineista ja mielelläni oppinut uusia asioita. Kirjastoalalla työskentely on ollut ala-astelaisesta saakka mielessä (vankkana haaveena ollut suorittaa informaatiotutkimuksen opinnot, jotka pätevöittävät kirjastoalalle). Kävin pikkukylämme lukion, kirjoitin hyvähköt paperit ja hain yliopistoon humanistiselle puolelle ja pääsin sisään pääsykokeilla, joissa oli itselle mieluisia tehtäviä, mm. kuva-analyysiessee. Toki hain myös medianomiksi AMK:uun, mutta hakujärjestelmä antoi vain ylimmän hyväksytyn valinnan. Noin puolet ystäväpiiristäni hakeutui pedagogiselle alalle yliopistoon ja puolet sairaanhoitajaksi AMK:uun.

Alkuun oli hankalaa sopeutua akateemiseen elämään ja jatkuvaan suvun hämmästelyyn, että miksi valmistun ja mitä töitä voin valmistumisen jälkeen tehdä. Lisäksi kohtaan paljon perheeni jatkuvaa vertailua minun ja sukuni AMK-taustaisen ihmisen kesken: miksi koulutukseni kestää 5 vuotta enkä saa pätevyyttä mihinkään. AMK:ta pidetään täysin samanarvoisena ellei jopa parempana kuin omaa maisterintutkintoani.

Opiskelen pääaineenani generalistialaa, mediatutkimusta ja viestintää ja valmistun pian. Plussana duunarisuvun taustalla on se, että arvostan "duunaritöitä" siinä missä "korkeakoulutettujakin" töitä, enkä ole ottanut kauheaa paniikkia omalle alalle työllistymisestä, sillä teen mielelläni muitakin hommia. En ole urakeskeinen henkilö, vaan laitan perheen ja lapset työn edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä se unelma-ammatti sitten olisi? Oletko varma, ettei enää kannata? Viimeiset hetket nyt alkaa olla, mutta tuttavapiirissä on monta jotka on päälle nelikymppisinä vaihtaneet alaa.

Sosiologiaa haluaisin opiskella, ihmistutkimus kiinnostaa. Oikeastaan se on ala, joka on kiinnostanut aina siitä lähtien, kun olen "ymmärtänyt" tällaisen tieteenalan olevan olemassa. Ei vaan ollut tietoa sillon aikoinaan, kun olisi pitänyt tietää.

Minä lähdin opiskelemaan sosiologiaa sen jälkeen, kun olin ensin käynyt kokeilemassa toista pääainetta. En ollut lukiossa kuullutkaan alasta ja se kolahti heti, kun siitä kuulin.

Opiskele vaikka avoimessa aluksi ja makustele haluatko jatkaa koko tutkinnon.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhemmat oli ihan duunareita valinnat eivät tulleet kotoa. Kotona mulle lähinnä tehtiin selväksi, että mitä tahansa haluan, se on hyvää. Kukaan ei sanonut, mitä sen pitäisi olla - luulen, että vanhempani suojelivatkin minua tässä, eivät halunneet asettaa paineita.

Alakoulussa olin vielä aika huonokin. Yläkoulussa numrot yhtäkkiå nousi sinne päälle ysin ja kaikille oli selvä, että lukioon mennään. Lukiossa päädyin luokalle, jossa kaikilla oli samanlainen ysipuolen keskiarvo, pitkä matematiikka, fysiikka ja vähintään kolme kieltä: tällä luokalla yliopisto/teknillinien yliopisto oli lähtökohtaoletus, mutta siitä, ei juuri puhuttu, mihin yliopistoon ja mitä opiskelemaan kukin päätyisi.

Yliopistossa lähdin siis opiskelemaan sitä, mikä kiinnosti, ja tuntui ”moraalisesti” oikealta. Olin aika pihalla, mutta pari ekaa vuotta seurailin ihmisiä, jotka tuntuivat tietävän, miten valintoja pitäisi tehdä, mitä sivuaineita ja pätevyyksiä hankkia sellaista ja tällaista tulevaisuutta silmällä pitäen. Lopulta en päätynyt niistä mihinkään, koska siinä toisen ja kolmannen vuoden kohdalla löysin sen vaihtoehdon, joka itseäni kiinnosti, ja jota lähdin -täysin ilman mitään takeita tai järsikyitä, puhtaasta kiinnostuksesta - tavoittelemaan. Sille tielle olen päätynyt ja jäänyt, vaikka toki olen pitänyt vaihtoehtojakin avoinna.

Ja aapeelle sanoisin vielä, että se mitä, minulle on näkstä käteen jäänyt, on että ei näiden valintojen välttämättä pidä olla ”järkeviä”. Kysyt itse, että onko järkevää lähteä vielä opiskelemaan, mutta monista tuo ei ole kovin merkityksellinen kysymys. Tärkeämpää on, haluatko sinä lähteä vielä opiskelemaan. Haluatko nähdä vaivaa oppiaksesi uutta? Innostaako se, antaako se mielihyvää? Jos kyllä, se kannattaa iästä riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä se unelma-ammatti sitten olisi? Oletko varma, ettei enää kannata? Viimeiset hetket nyt alkaa olla, mutta tuttavapiirissä on monta jotka on päälle nelikymppisinä vaihtaneet alaa.

Sosiologiaa haluaisin opiskella, ihmistutkimus kiinnostaa. Oikeastaan se on ala, joka on kiinnostanut aina siitä lähtien, kun olen "ymmärtänyt" tällaisen tieteenalan olevan olemassa. Ei vaan ollut tietoa sillon aikoinaan, kun olisi pitänyt tietää.

Itse tulin täysin kouluttamattomasta perheestä ja kauhea hinku oli yliopistoon. Valitsin pari kertaa ihan väärin, lopulta onneksi löysin paikkani. Suosittelen, että tutustut vielä sosiologian sijaan pedagogiaan: sosiologia on melko suppea työllistäjä itsessään, mutta kasvatustieteisiin sisältyy myös sosiologiaa, ja voit lukea sit sivuaineena.

Plus annan vielä neuvon: tee kandi yhdestä ja maisteri toisesta, "kovemmasta" aineesta, nykyään ei meinaa työmarkkinoilla yksi ala. Esim. jos opiskelet sosiologian kandin, niin tee maisteri vaikka yhteiskuntatieteisiin (väyliä näille yhdistelmälle on monia). Surettaa kun vieläkin tulee nuoria yliopistoon, jotka ei ymmärrä, että sinulla on vaikka fonetiikasta kandi että maisteri, niin työmänäkymät ja uramahdollisuudet on heikot. Sen sijaan fonetiikka + kieliteknologi on varma työllisyyskombo.