Periytyykö taipumus ainaiseen valittamiseen vanhemmilta lapsille?
Periytyykö taipumus ainaiseen valittamiseen vanhemmilta lapsille? Onko sinulla tästä omakohtaista kokemusta? Oletko jatkuvasti kaikesta valittava henkilö, jonka toinen vanhemmista tai molemmat vanhemmat ovat tai olivat kovia valittamaan kaikesta? Oletko vanhempi, joka on siirtänyt ainaisen kaikesta valittamisen taidon lapsilleen? Tunnetko jonkun, joka vaikuttaisi oppineen omilta vanhemmiltaan tavan valittaa jatkuvasti kaikesta? Mitä mieltä olet: oppivatko lapset omilta vanhemmiltaan tavan valittaa aina kaikesta?
Kommentit (45)
Olen valitettavasti perinyt isäni pessimistisyyden. Se on jotenkin niin sisäänajettu ominaisuus, etten edes huomaa valittavani ja murehtivani ennen kuin siitä huomautetaan minulle.
Yritän toimia toisin, mutta automaation ja piintyneen tavan vuoksi huomaan vasta jälkikäteen, että negailin jälleen. Yleensä sanon esimerkiksi kaikille uusille jutuille automaattisesti ei, ja vasta sen jälkeen alan pohtia, voisinko suhtautua muilla tavoin.
Huomiota en negailullani kerjää. Päin vastoin, minusta olisi mukavaa, jos negailuuni ei kiinnitettäisi mitään huomiota.
Valittamisessa ja pessimistisyydessä on jotakin kovin turvallista. Mikään paha ei pääse yllättämään, kun olen läpikäynyt kaikki kauhuskenaariot jo valmiiksi. Turhaa ja raskasta, mutta en ole toistaiseksi oppinut toimimaan toisinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isältä pojalle.
Katso äitiä, näet tyttären.
Tämä on ainoa ohjeeni, jonka olen isältä saanut.
Mielettömän hyvä ohje!!! Annan tämä pojalleni.
Jopa naisen ulkonäön voi ennekoida!
Tunnen tällaisen rasittavan valittajaparivaljakon: tytär on ala-asteikäinen kopio äidistään. Kumpaakaan en kestä silmissäni.
Jos periytyykin, niin äidiltä.