Periytyykö taipumus ainaiseen valittamiseen vanhemmilta lapsille?

Ei ainakaan meillä. Me kumpikaan vanhemmista ei valiteta, ollaan hyvin jalat maassa tyyppejä joten ei hehkuteta oikein kumpaankaan suuntaan. En myöskään koskaan arvostele ketään, puhu rumasti tai kerro mielipiteitäni. Yritän nähdä kaikessa ja kaikissa jotain hyvää. Poika valittaa kaikesta koko ajan, mikään ei ole ikinä hyvin ja arvostelee muita. Nuo piirteet on välillä sietämättömiä. Toivottavasti kuuluu vain ikään.

Puolisollani on taipumusta suhtautua usein elämään "hiukan" negatiivisesti. Sekä  sanoa harmitus ääneen. Toivon, että tapa ei periydy lapsillemme.

Ei aina. Hyväluonteisilla vanhemmilla on usein ällistyttävän kamalia aikuisia lapsia. Esim. Mieheni mummo oli aivan muru ja tyytyväinen elämäänsä ja hänen tyttärensä mankuu päivät pääksytysten elämänsä kurjuutta. Toisaalta isäni äiti oli kauhea nalkuttaja ja isäni jatkoi samalla linjalla. Eli ei taida olla syy-seuraus-suhdetta tässä.

Näyttää periytyvän tässä suvussa, johon olen avioliiton kautta päätynyt. Kaikilla se ei ole yhtä selvää, mutta neljästä sisaruksesta ainakin kaksi on perinyt tuon äidiltään, eli minun anopiltani.

Minua pidetään yltiöpositiivisena ihmisenä, mutta tyttäreni on pienestä pitäen nähnyt taivaalla tummia pilviä ja ollut tyytymätön elämäänsä. Isänsä tosin on samanlainen raivostunut vesisateesta ja kaikesta muustakin sellaisesta mille ei mitään mahda.

Olen tätä miettinyt kun sukulaiseni on todellinen ammattivalittaja, mikään ei koskaan ole hyvin ja tuohtuu ihan joka asiasta. Hänellä on 13-vuotias lapsi, joka ainakin tällä erää tuntuu jotenkin nujertuneen sen jatkuvan valitustulvan alle, lapsensa on yltiöneutraali, ei tunnu oikein reagoivan mihinkään mitenkään, on vain. Joskus on tullut mieleen, että kuoriutuuko hänestä lopulta äitinsä kaltainen...

On periytynyt ainakin itselleni. Tiedostan sen ja yritän sitä välttää, mutta aina välillä saan itseni kiinni turhan ruikuttamisesta.

Jos vanhemmilla on taipumusta valittamiseen, niin tapa ei välttämättä aina periydy lapsille. Mutta voi kuitenkin olla, että jos on lapsuudessa tottunut tietynlaiseen tapaan kommunikoida, niin se voi periytyä ilman tietoista työskentelyä tavan muuttamiseksi. Positiivisessa ilmapiirissä kasvaneilla lapsilla on aikuisena tällä osa-alueella luultavasti helpompaa, koska ei tarvitse työskennellä jatkuvasti itsensä kanssa muuttaakseen lapsuudessa opittuja haitallisia tapoja.

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan meillä. Me kumpikaan vanhemmista ei valiteta, ollaan hyvin jalat maassa tyyppejä joten ei hehkuteta oikein kumpaankaan suuntaan. En myöskään koskaan arvostele ketään, puhu rumasti tai kerro mielipiteitäni. Yritän nähdä kaikessa ja kaikissa jotain hyvää. Poika valittaa kaikesta koko ajan, mikään ei ole ikinä hyvin ja arvostelee muita. Nuo piirteet on välillä sietämättömiä. Toivottavasti kuuluu vain ikään.

Minun vanhempani ovat samanlaisia kuin te. Eivät eroa huonekaluista mielestäni. Aika tehokkaasti saivat minut koulutettua yhtä ilmeettömäksi, mutta nyt vanhempana positiivisuus ja can do- asenne alkaa nousta pintaan.

Vierailija kirjoitti:

No jaa, mielestäni minä ja mies ollaan ihan peruspositiivisia, tai minä ainakin. Mies saattaa olla vähän teatraalinen, kun asiat menee huonosti, mutta tyttärellä tuntuu olevan vähän pessimistinen luonne. Uudet asiat pelottaa ja kritiikkiä kuuluu, olisi pitänyt tehdä näin, miksi et äiti ottanut huomioon tätä, pitäisi olla noin, mutkun mutkun. Hän on vasta viisivuotias, toivottavasti ei pahene teini-ikään mennessä.

Taapero on paljon aurinkoisemman oloinen, vaikka ihan pieni vielä onkin.

Meillä vastaava juttu lasten kanssa. Pidin ennen valittamista opittuna tapana, mutta toinen lapsi on selkeästi perinyt yhden isovanhemman pessimistisen luonteen. Hirveä stressaamaan, ettei mikään onnistu ja kaikki menee pieleen. Ei ole todellakaan oppinut kotoa. Toisina hetkinä sitten toista ääripäätä, eli kaikki ihanaa ja on yhtä auringonpaistetta. Ja hänkin siis vasta 6 v, temperamentti ollut pienestä saakka samanlainen. Ensimmäinen lapsi on taas ihan erilainen.

Ei se periydy vaan lapsi omaksuu sen tarkkailemalla ja matkimalla äitiä.

Voi periytyä vanhemmilta opittuna tapana, mutta myös lapsen temperamentti vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapset oppii esimerkistä ja kun lapsi avaa suunsa hän puhuu kodistaan.

Totta. Lapsi on vanhempiensa käyntikortti. 

Aloituksessa kysytään: Oppivatko lapset omilta vanhemmiltaan tavan valittaa aina kaikesta?

Lapset oppivat kaikilta ympäriltään olevilta ihmisiltä. Mallia otetaan omista vanhemmista, mutta myös muista aikuisista. Eniten luonnollisesti opitaan heiltä, joiden kanssa vietetään eniten aikaa. Jos lapsi on kotona toisen vanhemman kanssa, perustukset elämälle rakentuvat vuorovaikutussuhteessa hoitavan vanhemman kanssa. Jos lapsi on jo pienestä asti päivähoidossa, niin hän oppii myös kommunikointitapoja ammatikseen lapsia hoitavilta henkilöiltä. Lapsethan eivät tietenkään vielä osaa arvioida kriittisesti vanhempiensa tai muiden aikuisten kommunikointitapaa, ja päättää itsenäisesti omaksuisivatko äidin, isän vai jonkun muun tavan kommunikoida. Lapsi omaksuu sen tavan mikä hänelle on mahdollista omaksua ympäristöä tarkkailemalla sekä mikä soveltuu hänen omalle temperamentille.

Jos joku täällä palstailevista on vahingossa tiedostamattaaan opettanut valittamisen ikävän taidon omille lapsille, niin ei hän sitä myönnä, vaan hän tulee tähän ketjuun valittamaan siitä, että hänen lapsesa on kaikesta valittaja, eikä hän näe mitään syytä itsessä.

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä ns. "valittajaperheitä" olemassa.

Pienellä paikkakunnalla ovat kaikkien tiedossa.

"Valittamista jo neljännessä sukupolvessa."

Näin päiväkodissa työskentelevänä tunnistan tuon. Jos molemmat vanhemmat ovat kovia valittamaan kaikesta (näitäkin löytyy!), niin kyllä se lapsikin on sellainen marisija sitten.

Vierailija kirjoitti:

Ei aina. Hyväluonteisilla vanhemmilla on usein ällistyttävän kamalia aikuisia lapsia. Esim. Mieheni mummo oli aivan muru ja tyytyväinen elämäänsä ja hänen tyttärensä mankuu päivät pääksytysten elämänsä kurjuutta. Toisaalta isäni äiti oli kauhea nalkuttaja ja isäni jatkoi samalla linjalla. Eli ei taida olla syy-seuraus-suhdetta tässä.

Olen huomannut ja päätellyt että osa hyväluonteisista vanhemmista on vaan yksinkertaisesti liian kilttejä. Tiedän perheen jossa molemmat vanhemmat on tosi mukavia ja sosiaalisia, sellaisia kilttejä, kivoja ihmisiä. Tyttärestä tuli ihan järkky... Valittaa jatkuvasti joka asiasta, ja hyväksikäyttää edelleen aikuisena omia vanhempiaan. Vanhat vanhemmat saattavat tulla aikuisen lapsensa perheeseen siivoamaan, laittamaan ruokaa ja hoitamaan lapsia ja tytär sen kun valittaa.

Toinen perhe jossa vanhemmat ovat sellaisia ystävällisiä ja ”hyviä ihmisiä”, lapset ovat aina enemmän olleet vanhempiensa kavereita. Eli vanhemmat ovat niin kilttejä, että eivät ole osanneet olla omille lapsillekaan auktoriteettina. Nämä lapset ovat aina saaneet kaiken ja odottavatkin sitä, eivätkä osaa olla kiitollisia mistään. Vanhemmat palvelevat, tekevät isoille lapsille ruoan valmiiksi nenän eteen ja he sen kuin valittavat ja yökkivät pöydässä että onpa pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aina. Hyväluonteisilla vanhemmilla on usein ällistyttävän kamalia aikuisia lapsia. Esim. Mieheni mummo oli aivan muru ja tyytyväinen elämäänsä ja hänen tyttärensä mankuu päivät pääksytysten elämänsä kurjuutta. Toisaalta isäni äiti oli kauhea nalkuttaja ja isäni jatkoi samalla linjalla. Eli ei taida olla syy-seuraus-suhdetta tässä.

Olen huomannut ja päätellyt että osa hyväluonteisista vanhemmista on vaan yksinkertaisesti liian kilttejä. Tiedän perheen jossa molemmat vanhemmat on tosi mukavia ja sosiaalisia, sellaisia kilttejä, kivoja ihmisiä. Tyttärestä tuli ihan järkky... Valittaa jatkuvasti joka asiasta, ja hyväksikäyttää edelleen aikuisena omia vanhempiaan. Vanhat vanhemmat saattavat tulla aikuisen lapsensa perheeseen siivoamaan, laittamaan ruokaa ja hoitamaan lapsia ja tytär sen kun valittaa.

Toinen perhe jossa vanhemmat ovat sellaisia ystävällisiä ja ”hyviä ihmisiä”, lapset ovat aina enemmän olleet vanhempiensa kavereita. Eli vanhemmat ovat niin kilttejä, että eivät ole osanneet olla omille lapsillekaan auktoriteettina. Nämä lapset ovat aina saaneet kaiken ja odottavatkin sitä, eivätkä osaa olla kiitollisia mistään. Vanhemmat palvelevat, tekevät isoille lapsille ruoan valmiiksi nenän eteen ja he sen kuin valittavat ja yökkivät pöydässä että onpa pahaa.

Eikös tuo ole ihan perus meininkiä tänä päivänä?

Vanhempien opit periytyvät mutta niistä voi päästä eroon jos haluaa.

Oma äitini heitti roskia ikkunasta ulos kun ajettiin autolla. Jos syötiin jäätelöä niin ikkuna vain auki ja paperit luontoon. Itse nykyään halveksin roskaamista.

Äitini syytti aina muita omista virheistään, mikään ei ollut koskaan oma vika. Itse olen oppinut myöntämään omat virheeni.

Pitää tutkia itseään ja oppia uusille tavoille.

Pojasta polvi paranee, eikun...?