Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa tapailua olisi hyvä kertoa skitsofreniasta?
22.04.2021 |
Olen siis pian 30-vuotias nainen, ja muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin skitsofrenia. Omasta mielestäni olen hieman jähmeämpi ja hitaampi kuin ennen sairautta, myös paino on noussut muutaman kilon, mutta ainakin läheiseni ovat sanoneet etteivät huomaa "eroa".
Siinä mielessä olen todella onnekas, että oireet pysyvät lääkityksellä hyvin kurissa, eikä lääkitys aiheuta pahoja sivuoireita - pystyin opiskelemaan tutkintoni loppuun ja käymään kokopäivätöissä, vaikka moni samasta sairaudesta kärsivä on joutunut luopumaan unelmistaan.
Hiljaittain olen alkanut tapailla miestä, jonka tapasin harrastuksen ohessa. Virallisesti emme vielä seurustele, mutta ainakin minä alan olla ihastunut. Mietinkin, missä vaiheessa olisi hyvä kertoa diagnoosista.
Monella on skitsofreniasta todella raju mielikuva, joten haluaisin odottaa, että mies tuntee minut hieman paremmin ja ymmärtää, etten ole vaarallinen tms. Muutenkin sairaus on minulle henkilökohtainen asia ja kipukohta, jota en omalla nimelläni ja kasvoillani halua paljastaa kenelle tahansa. Toisaalta sekään ei tunnu reilulta, että tällainen asia "paljastetaan" vasta sitten, kun/jos tunteet ovat voimistuneet. Onko täällä ketään, jolla olisi asiasta kokemusta tai mielipide?
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä oikein kannata erehtyä skitsoon ne on ihan hulluja seksiin käyvät, mutta lapsia ei tietenkään voi tehdä.
Parempi milä tahansa sairaus, kuin luonnehäiriö jossa käytetään muita ihmisiä seksiin.
Kyllä hulluillakin on oikeus saada namiskutarallaleita hömpsäntöntteröönsä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pitäisi kertoa heti. Ikävä tietenkin sinulle tuo sairaus, mutta tapailukumppanilla on oikeus tietää.
Pitääkö ihmisten kertoa heti seurustelun alussa kaikki muutkin sairaudet mitä heillä on?
Kyllä. Myös mahdolliset periytyvät sairaudet.
Ei todellakaan tarvitse kertoa. Puolitutuille ei edes kannata. Ensin kannattaa tutustua paremmin ja miettiä, onko siinäkään vaiheessa tarpeen mainita asioista. Esim. jostain 15 vuotta sitten sairastetusta lievästä masennuskaudesta ei ole tarpeen kertoa. Tai jos vaikka joskus on ollut klamydia ja se on hoidettu pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pitäisi kertoa heti. Ikävä tietenkin sinulle tuo sairaus, mutta tapailukumppanilla on oikeus tietää.
Pitääkö ihmisten kertoa heti seurustelun alussa kaikki muutkin sairaudet mitä heillä on?
Tietysti? Tai vaihtoehtoisesti udella miten kumppani suhtautuu ko. asioihin ja olisiko halukas sitoutumaan niistä huolimatta ja jos ei niin voi itse päättää tapailun ilman että tarvitsee paljastaa niitä huippusalaisia sairauksiaan. Aivan kuten rikoshistoriasta yms. pitäisi olla avoin kuta kuinkin heti.
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni, jolla oli skitsofrenia, saattoi lääkityksen unohtuessa alkaa jahtaamaan kirveen kanssa. Kyllä mies ansaitsee tietää mihin kulliaan laittaa.
Serkkuni sulhanen ei kertonut sairaudestaan ja hääyö olikin sitten melko kohtalokas. Miehen äiti itki, ettei hänkään kertonut siksi koska luuli serkkuni ja rakkauden parantavan poikansa.
Osta isoääninen ja huudatat siitä tulemaan kaikkialla kaikenaikaa ja kaikille!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni, jolla oli skitsofrenia, saattoi lääkityksen unohtuessa alkaa jahtaamaan kirveen kanssa. Kyllä mies ansaitsee tietää mihin kulliaan laittaa.
Serkkuni sulhanen ei kertonut sairaudestaan ja hääyö olikin sitten melko kohtalokas. Miehen äiti itki, ettei hänkään kertonut siksi koska luuli serkkuni ja rakkauden parantavan poikansa.
Kiva tarina, mutta vähän mautonta trollata tällaisen aiheen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni, jolla oli skitsofrenia, saattoi lääkityksen unohtuessa alkaa jahtaamaan kirveen kanssa. Kyllä mies ansaitsee tietää mihin kulliaan laittaa.
Jep. Helposti nää jättävät lääkityksen syömättä kun ovat "parantuneet", tai ei tykätä sivuoireista kun "tuntuu hitaalta". Joillakin lääkitys lakkaa toimimasta ja sitten on helvetti irti.
Sanon kokemuksesta, olin niiin rakastunut kun menin skitsofreenikon kanssa yhteen, mies oli musta kiltti ja ihana, ainakin katsottuna ruusunpunaisten lasien läpi. Jos joku varoitteli niin sehän oli vaan suvaitsematon ja ennakkoluuloinen, kyllä mä tunsin rakkaani paremmin. Vakuutteli ettei ole mitään oireita ja että lääkityksenkin voi kohta lopettaa.
No, kului jonkin aikaa ja vainoharhaisuus alkoi kasvaa, en tiedä vähensikö herra lääkkeitä omin päin vai mitä siinä tapahtui. Kohta oli salakuuntelulaitteita seinäpaperissa ja mä yksi "niistä", kun yritin saada hakemaan hoitoa. Ei se koskaan ollut väkivaltainen, mutta välillä sain henkeni puolesta pelätä kun tuntui että toinen koko ajan kyräilee ja selittää olevansa valmis "puolustamaan itseään" joitakin salaliittoja vastaan.
Jos se olisi tehnyt mulle jotain, niin ois päässyt syyntakeettomana kuin koira veräjästä. Vähän aikaa laitoshoitoa ja sit pois kun lääkkeet toimivat vähän aikaa, ennen kuin ne lakkaavat toimimasta. Siihen hommaan en lähde enää ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen vinkki, että kannattaa kuvailla mielummin kokonaistilannetta kuin diagnoosia. Voit vaikka kuvailla minkälaisia oireita sinulla on ollut ja toisaalta minkälaisin keinoin oireet pysyvät pois. Tottakai on ok mainita, että diagnostisesti sairaus on nimeltään skitsofrenia, mutta tärkeintä olisi että kumppaniehdokas näkisi sinun yksilöllisen tilanteen eikä mikään leimaava käsitys skitsofreniasta pääsisi vaikuttamaan siihen, kuinka hän sinut näkee. Ajattelen että kertomalla ja kuvailemalla teet myös tärkeää työtä skitsofreniaan liittyvien väärien käsitysten purkamiseksi. Tsemppiä!
1/5. Vähän yritystä mutta tiedusteleminen ei tuota tulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehillä on keskimäärin huonompi empatiakyky kuin naisilla, joten en lähtisi kertomaan kovin varhaisessa vaiheessa. Se voi säikäyttää pois muuten ihan hyvän tyypin. Skitsofrenialla on lisäksi vähän liiankin huono maine (pitkälti populäärikulttuurin takia), joten odottaisin tilanteessasi, että miehen luonne tulee paremmin tutuksi, ja kertoisin vasta sitten.
Kannattaa kertoa sen verran aikaisessa vaiheessa, että suhteen päättyminen sairauden vuoksi ei vielä olisi maailmankatastrofi. Sanoisin, että viimeistään siinä kohtaa, kun suhde on syvenemässä seurusteluksi. Faktahan on, että n. 70% todennäköisyydellä kumppanisi hylkää sinut kuultuaan diagnoosisi. Se riski vaan pitää ottaa. Jos hän saa tiedon sairaudestasi joltain muulta kuin sinulta, hän jättää sinut 99% todennäköisyydellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni, jolla oli skitsofrenia, saattoi lääkityksen unohtuessa alkaa jahtaamaan kirveen kanssa. Kyllä mies ansaitsee tietää mihin kulliaan laittaa.
Serkkuni sulhanen ei kertonut sairaudestaan ja hääyö olikin sitten melko kohtalokas. Miehen äiti itki, ettei hänkään kertonut siksi koska luuli serkkuni ja rakkauden parantavan poikansa.
Kiva tarina, mutta vähän mautonta trollata tällaisen aiheen kanssa.
Aloitus oli jo alunperin trollausta. Asiallinen teksti kyllä, mutta motiivi on muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttun8i, jolla oli skitsofrenia, saattoi lääkityksen unohtuessa alkaa jahtaamaan kirveen kanssa. Kyllä mies ansaitsee tietää mihin kulliaan laittaa.
Jep. Helposti nää jättävät lääkityksen syömättä kun ovat "parantuneet", tai ei tykätä sivuoireista kun "tuntuu hitaalta". Joillakin lääkitys lakkaa toimimasta ja sitten on helvetti irti.
Sanon kokemuksesta, olin niiin rakastunut kun menin skitsofreenikon kanssa yhteen, mies oli musta kiltti ja ihana, ainakin katsottuna ruusunpunaisten lasien läpi. Jos joku varoitteli niin sehän oli vaan suvaitsematon ja ennakkoluuloinen, kyllä mä tunsin rakkaani paremmin. Vakuutteli ettei ole mitään oireita ja että lääkityksenkin voi kohta lopettaa.
No, kului jonkin aikaa ja vainoharhaisuus alkoi kasvaa, en tiedä vähensikö herra lääkkeitä omin päin vai mitä siinä tapahtui. Kohta oli salakuuntelulaitteita seinäpaperissa ja mä yksi "niistä", kun yritin saada hakemaan hoitoa. Ei se koskaan ollut väkivaltainen, mutta välillä sain henkeni puolesta pelätä kun tuntui että toinen koko ajan kyräilee ja selittää olevansa valmis "puolustamaan itseään" joitakin salaliittoja vastaan.
Jos se olisi tehnyt mulle jotain, niin ois päässyt syyntakeettomana kuin koira veräjästä. Vähän aikaa laitoshoitoa ja sit pois kun lääkkeet toimivat vähän aikaa, ennen kuin ne lakkaavat toimimasta. Siihen hommaan en lähde enää ikinä.
Ikävä juttu tuo tapahtunut, mutta miksi tulet kertomaan tämän kokemuksen tähän ketjuun? Oletko oikeasti niin yksinkertainen että luulet saman diagnoosin tarkoittavan, että ap:n käytös millään tapaa muistuttaisi ex-kumppanisi käytöstä, vai mihin tämän tarinan jako tässä yhteydessä liittyy? Mieti, onko tämän ikävän kokemuksesi takia oikeasti tarvetta leimata ja alistaa kaikkia skitsofreniaa sairastavia ryhmänä? Eiköhän kyse kuitenkin ole vain ex-kumppanisi valitettavasta relapsista. Onneksi kuitenkaan mitään ei sattunut ja toivottavasti hän oppi lisää sairaudestaan, eikä uudelleen jätä lääkitystä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kertoisi ihan äkkiä tapailuvaiheessa. Voi pelästyttää, kun ette vielä tunne. Mutta ei mitään sitoumuksia kihloja tms ennen kuin olet kertonut. Mulla on ollut kolme skitsofreenikkotuttua ja kaikilla lähti joskus lapasesta. Yhtä salakuunneltiin koko ajan, kahdesta muusta ei olisi aluksi arvannut mitään.
Se riippuu niin paljon ihmisestä ja siitä millainen asenne hänellä on psyykenpuolen sairauksiin. Jotkut ymmärtävät paremmin kuin toiset. Kertoisin sitten kun tuntuu että teillä on yhteys ja hän tuntee sinua jo vähän.
Psyykkisesti sairaan kanssa voi tulla ihan yhtä hyvä parisuhde kuin kenen tahansa kanssa, jos hän sitoutuu hoitoon.
Stressiä ei saisi juurikaan olla. Mulla iski romahdus ja tätä kautta psykoosit parisuhde riitojen takia. Erosin.
Tietenkin hyvän tyypin seurassa voikin sujua.
Älä ota loppuelämän taakkaa kannettavaksi salailemalla sairautta. Rehellisyys on suhteen perusta, älä tingi siitä.
Paras on kertoa heti vielä kun olet ihastumisvaihessa, myös sinun itsesi kannalta, tietysti miehenkin. Miten käy, kun mies saa melko varmasti tietää aikanaan sairaudesta ja olette korvia myöten olleet rakastuneita? Ehkä mies jättää sinut luottamuspulan takia, ehkä ei.
Jos jättää, miten sinä reagoit, miten sairautesi reagoi kun elämäsi rakkaus hylkää sinut? Riittääkö lääkkeiden tehokaan pitämään sairauden oireita poissa?
Onnea suhteellenne! :)
-Mr. Mister
Kerroitpa missä vaiheessa vain niin mä lähtisin kävelemään. Sen verran arvostan itseäni
Parasta varmaan etsiä kumppania samanlaisista ihmisistä kuin on itse.
Kun miettii elämäänsä taaksepäin, niin monelta ikävyydeltä olisi välttynyt kun olisi ollut terveen epäluuloinen eli varovainen.
Minulle kävi niin, että aloin tietämättäni seurustelemaan skitso miehen kanssa. Hyvät ja älykkäät keskustelut ja sama maailmankatsomus saivat meidät rakastumaan toisiimme päätä pahkaa. Keski-ikäinen mies oli ollut aviossa ja eronnut kahden lapsen isä. Minullakin jo ed. liitosta aikuiset lapset.
Eli lapsiasiaa ei tarvinnut miettiä.
Mies (FM) oli vähän aikaisemmin päässyt työkyvyttömyys eläkkeelle. Kysyin eläkkeelle jäännin syytä, mutta hän melkein ohitti asian ja kertoi, ettei hänellä ole "sen kummempaa". Jälkeenpäin ihmettelin, miksi tyydyin tuollaiseen vastaukseen. Kihlauduimme pian ja meidät vihittiin avioliittoon n. 4 kk:n kuluttua.
Siitä muutama kuukausi eteenpäin heräsin todellisuuteen täysin muuksi muuttuneen puolison viereltä. Hätäännyin suunnattomasti kun en tiennyt mistä on kyse. Mies oli kuin kivipatsas eikä puhunut mitään. Herkkyys ja hellyys vaihtunut vihaisuuteen. Hänellä oli hoitosuhde Mtt:ssa joten soitin sinne. Hän pääsi osastolle ja lääkitys (jota ei kokenut tarvitsevansa) aloitettiin. Kotiuduttuaan aloitimme ikäänkuin alusta. Näitä alkuja on tullut jo monta, koska mies ei edelleenkään myönnä sairauttaan, eikä niinollen tarvitse mitään lääkkeitä.
Voimille on ottanut monta kertaa näiden 17 vuoden aikana.
Meillä on kuitenkin hyvä avioliitto, enemmän hyviä, kuin huonoja aikoja.
Olemme matkustelleet yli 40 maassa ja jokainen reissu on ollut hieno kokemus.
Läheisyys, lämpö ja huumori ovat säilyneet suhteessamme kaikesta huolimatta. Taukoja lukuun ottamatta.
Minulta on kysytty tekisinkö samoin jos olisin tiennyt etukäteen? Vastaukseni on kyllä, ehdottomasti!
Hän on elämäni rakkaus!
Mitä sanoisin Ap:lle? Olkaa rehellisiä ja kuunnelkaa toisianne.
Ei tarvitse kertoa, jos sairaus pysyy kurissa lääkityksellä eikä oireile mitenkään. Onko vaaraa, että tulee huonompia jaksoja? Miten sairaus oireili ennen diagnoosia (ei ole pakko kertoa tänne, vaan mieti itseksesi).
Ei ole muutenkaan järkevää kertoa kaikkea arkaluonteista tai yksityisasioita puolitutuille, ei edes tapailukumppaneille.