Missä vaiheessa tapailua olisi hyvä kertoa skitsofreniasta?

Saanko kysyä, että miten tai mikä johti siihen, että sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi? Sairautenahan se on elämänmittainen ja vaatii lääkityksen koko loppuelämäksi.

Mun omien kokemuksen mukaan en lähtisi suhteeseen skitsofreenikon kanssa tai en ainakaan hankkisi lapsia. Oma kokemukseni perustuu lapsuuteen, jossa toisella vanhemmista tämä oli, mutta onnistui salaamaan sen melko pitkään, kunnes tuli romahdus. Kävi yksityisellä lääkärillä, poisti lääkkeistä etiketit ja vaihtoi ne eri rasioihin, salasi maksuliikenteen ja maksoi laskut vain työpaikalla, koska kotona "joku" siis puoliso voisi keskeyttää maksut ja sabotoida. Homma pysyi kohtuullisen aisoissa, kun ei joutunut tekemään lasten eteen mitään ja sai olla rauhassa. Välillä saattoi mennä kesämökillä ihan täysin huuruun ja lähteä täysin yllättäen jahtamaan lapsia viikatteen tai kirveen kanssa ja hänestä näki, että leikki on kaukana. Silloin juostiin todellakin henkensä edestä. Vei kuitenkin aina harrastuksiin ja peleihin, mutta kellekään muulle vanhemmalle ei saanut puhua tai mennä joukkueen bussilla peleihin, vaan hän ajoi lapsi kyydissä bussin perässä. Lomien, juhlapyhien jne. lähestyessä ahdistui ja sai "päänsärkykohtauksia" eli huomasi itse, että alkaa pakka hajota: makasi pimeässä, kerjäsi sääliä ja vaati kaikkia olemaan hiljaa. Kun juhlavalmistelut oli tehty niin koki ihmeparantumisen. Arkipäiväiset askareet, kuten kaupassa käynti oli tosi kaavamaista ja kaikki piti tehdä tietyllä tavalla. Usein puhuin täysin vieraista ihmisistä sellaista salaliittoteoriatyyppistä ja myöhemmin alkoi keskustella yksinään. Harrasti yleisesti pelottelua eli tykkäsi eksyttää ja saattoi yhtäkkiä vaihtaa vastaantulevien kaistalle ja kääntyi viime hetkellä takaisin. Mustikkametsässä lähti pois näköetäisyydeltä ja ihmetteli kovaan ääneen, kun lapset on nykyään niin arkoja ja pelkää kaikkea. Kuulemma näin selviäisimme maailmassa. Nämä kaikki tapahtui silloin, kun äiti ei nähnyt. Romahdus tuli vasta myöhemmin, kun meinasi jouluaaton kunniaksi polttaa koko perheen ja oli jo tätä ennen suunnitellut ihmisten pahoinpitelyä, polttamista huvikseen jne. Vähän tämän jälkeen psyk. osastolla ehdotti, että voitaisiin mennä mökille, kun saa iltapäivävapaan.  Luojan kiitos ei käyttänyt alkoa, muuten oltaisiin varmaan kuoltu. Lopulta alkoi pitää ovea takalukossa ja pesäpallomailaa eteisessä. 

Muistan, kun vein häntä päivystykseen monta kertaa ja sai ja suostui sitten lähtemään psykiatrialle, jonne sai lähetteen. Ajoin autoa iso keittiöveitsi taskussa ja mietin, että toivottavasti pääsen hengissä perille. Sairaalan pihassa antoi pankkikorttinsa minulle, koska oli kuulemma "kuullut", että siellä varastellaan paljon. Nuo ryöstöfantasiat oli varsin yleisiä. Lähti hoidosta pois, koska siellä oli vain hulluja ja ajatteli, että kaikki on kuin ennenkin. Ei vieläkään voi tajuta, että kukaan ei uskalla olla hänen kanssaan lukkojen takana. Ei muista ottaa lääkkeitä ja voi joka toinen päivä hyvin ja lääkkeet voi lopettaa. Edelleenkin sairastaminen on salattua eikä hän kerro meille mitään, mutta asioistaan pitäisi pitää huolta. Hän on niin sairas, että luulee olevansa terve eikä itse huomaa kummallisuuksia, esimerkiksi tietokoneella (ei edes internetyhteyttä) on "joku" joka tekee kiusaa hänelle.  Joo ja tässä oli vain muutamia juttuja, joita vuosien varrella on tapahtunut. En tiedä, kuinka hyvin homma pysyy kasassa, mutta lääkitys voi lähteä vuosienkin jälkeen pahaan luisuun ja sairaus on rankkaa myös läheisille eikä potilas läheskään aina huomaa käytöksessään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pitäisi kertoa heti. Ikävä tietenkin sinulle tuo sairaus, mutta tapailukumppanilla on oikeus tietää.

Pitääkö ihmisten kertoa heti seurustelun alussa kaikki muutkin sairaudet mitä heillä on?

Kyllä, kun ne vaikuttavat huomattavasti mahdolliseen yhteiseen elämään.

Tapailin skitsofreenikkoa, mutta oli pakko laittaa poikki kun mietin, jos hänen harhansa toistuvat niin en koskaan voisi jättää lapsiani ja häntä keskenään turvallisin mielin. Alkoi puhua, että ihan hyvin pärjäilisi ilman lääkkeitä.

Itse kerroin vasta kun mies kosi. Mentiin silti naimisiin, kun miehelle selvisi mitä se tarkoittaa ja miten sairautta hoidetaan. Turha sitä on kenellekään paljastella sisintään, ellei toinen ole vakavissaan.

Tuo on sen verran olennainen asia, että haluaisin kyllä todella hyvissä ajoin tietää. Ainakin ennen kuin suhde etenee fyysiselle tasolle, se on minulle niin iso askel että haluan tietää kenen kanssa siihen lähden. Itselläni kuitenkin etsinnässä loppuelämän kumppani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pitäisi kertoa heti. Ikävä tietenkin sinulle tuo sairaus, mutta tapailukumppanilla on oikeus tietää.

Pitääkö ihmisten kertoa heti seurustelun alussa kaikki muutkin sairaudet mitä heillä on?

Tietysti? Tai vaihtoehtoisesti udella miten kumppani suhtautuu ko. asioihin ja olisiko halukas sitoutumaan niistä huolimatta ja jos ei niin voi itse päättää tapailun ilman että tarvitsee paljastaa niitä huippusalaisia sairauksiaan. Aivan kuten rikoshistoriasta yms. pitäisi olla avoin kuta kuinkin heti.

Täysin samaa mieltä. En halua mitään ikäviä yllätyksiä sitten kun olen jo ehtinyt rakastua.

Ekat treffit kyllä heti huomaa ettei nyt kaikki ole ok.

Voihan se olla, että joku sivupersoonistasi on jo kertonut.

Varmaan viimeistään siinä vaiheessa.

Ap täällä, halusin tulla päivittämään että nyt olen kertonut miehelle ja hän suhtautui hyvin, paljon paremmin kuin ajattelin/pelkäsin! Toki kyseli paljon, mutta ihan mielelläni vastasin, kun kysymysten sävy oli lämmin ja aidosti kiinnostunut. Sekin vaikutti, että meistä kumpikaan ei haaveile perhe-elämästä, vaan kahden aikuisen välisestä suhteesta.

Kiitos vastauksista vielä! Myönnän että osa aiheutti pahaa mieltä ja söi uskoa ihmiskuntaan, mutta paljon oli myös viisaita ja asiallisia kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Saanko kysyä, että miten tai mikä johti siihen, että sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi? Sairautenahan se on elämänmittainen ja vaatii lääkityksen koko loppuelämäksi.

Mun omien kokemuksen mukaan en lähtisi suhteeseen skitsofreenikon kanssa tai en ainakaan hankkisi lapsia. Oma kokemukseni perustuu lapsuuteen, jossa toisella vanhemmista tämä oli, mutta onnistui salaamaan sen melko pitkään, kunnes tuli romahdus. Kävi yksityisellä lääkärillä, poisti lääkkeistä etiketit ja vaihtoi ne eri rasioihin, salasi maksuliikenteen ja maksoi laskut vain työpaikalla, koska kotona "joku" siis puoliso voisi keskeyttää maksut ja sabotoida. Homma pysyi kohtuullisen aisoissa, kun ei joutunut tekemään lasten eteen mitään ja sai olla rauhassa. Välillä saattoi mennä kesämökillä ihan täysin huuruun ja lähteä täysin yllättäen jahtamaan lapsia viikatteen tai kirveen kanssa ja hänestä näki, että leikki on kaukana. Silloin juostiin todellakin henkensä edestä. Vei kuitenkin aina harrastuksiin ja peleihin, mutta kellekään muulle vanhemmalle ei saanut puhua tai mennä joukkueen bussilla peleihin, vaan hän ajoi lapsi kyydissä bussin perässä. Lomien, juhlapyhien jne. lähestyessä ahdistui ja sai "päänsärkykohtauksia" eli huomasi itse, että alkaa pakka hajota: makasi pimeässä, kerjäsi sääliä ja vaati kaikkia olemaan hiljaa. Kun juhlavalmistelut oli tehty niin koki ihmeparantumisen. Arkipäiväiset askareet, kuten kaupassa käynti oli tosi kaavamaista ja kaikki piti tehdä tietyllä tavalla. Usein puhuin täysin vieraista ihmisistä sellaista salaliittoteoriatyyppistä ja myöhemmin alkoi keskustella yksinään. Harrasti yleisesti pelottelua eli tykkäsi eksyttää ja saattoi yhtäkkiä vaihtaa vastaantulevien kaistalle ja kääntyi viime hetkellä takaisin. Mustikkametsässä lähti pois näköetäisyydeltä ja ihmetteli kovaan ääneen, kun lapset on nykyään niin arkoja ja pelkää kaikkea. Kuulemma näin selviäisimme maailmassa. Nämä kaikki tapahtui silloin, kun äiti ei nähnyt. Romahdus tuli vasta myöhemmin, kun meinasi jouluaaton kunniaksi polttaa koko perheen ja oli jo tätä ennen suunnitellut ihmisten pahoinpitelyä, polttamista huvikseen jne. Vähän tämän jälkeen psyk. osastolla ehdotti, että voitaisiin mennä mökille, kun saa iltapäivävapaan.  Luojan kiitos ei käyttänyt alkoa, muuten oltaisiin varmaan kuoltu. Lopulta alkoi pitää ovea takalukossa ja pesäpallomailaa eteisessä. 

Muistan, kun vein häntä päivystykseen monta kertaa ja sai ja suostui sitten lähtemään psykiatrialle, jonne sai lähetteen. Ajoin autoa iso keittiöveitsi taskussa ja mietin, että toivottavasti pääsen hengissä perille. Sairaalan pihassa antoi pankkikorttinsa minulle, koska oli kuulemma "kuullut", että siellä varastellaan paljon. Nuo ryöstöfantasiat oli varsin yleisiä. Lähti hoidosta pois, koska siellä oli vain hulluja ja ajatteli, että kaikki on kuin ennenkin. Ei vieläkään voi tajuta, että kukaan ei uskalla olla hänen kanssaan lukkojen takana. Ei muista ottaa lääkkeitä ja voi joka toinen päivä hyvin ja lääkkeet voi lopettaa. Edelleenkin sairastaminen on salattua eikä hän kerro meille mitään, mutta asioistaan pitäisi pitää huolta. Hän on niin sairas, että luulee olevansa terve eikä itse huomaa kummallisuuksia, esimerkiksi tietokoneella (ei edes internetyhteyttä) on "joku" joka tekee kiusaa hänelle.  Joo ja tässä oli vain muutamia juttuja, joita vuosien varrella on tapahtunut. En tiedä, kuinka hyvin homma pysyy kasassa, mutta lääkitys voi lähteä vuosienkin jälkeen pahaan luisuun ja sairaus on rankkaa myös läheisille eikä potilas läheskään aina huomaa käytöksessään mitään.

Kuulostaa ihan käsittämättömän rankalta. Olen pahoillani että olet joutunut kokemaan tuollaista, varsinkin puolustuskyvyttömänä lapsena. Tuosta eksyttämisestä ja pelottelun harrastamisesta tuli mieleen, että vanhemmallasi on skitsofrenian lisäksi todennäköisesti muitakin ongelmia. Pahantahtoisuus ja ilkeys eivät itsessään ole skitsofrenian oireita, vaikka esimerkiksi vainoharhaisuus saattaakin vaikuttaa siihen, miten muita kohtelee.

En ulkopuolisena voi sanella mitä sinun kannattaisi tehdä, mutta saattaisit voida paremmin, jos kylmästi katkaisisit välit isääsi. Ketään ei voi kannatella oman hyvinvointinsa kustannuksella, ja jatkuva henkensä puolesta pelkääminen ei ole kenenkään velvollisuus.

Omia oireitani olivat mm. aistiharhat (näin sumeita hahmoja ikkunan takana ja varjoissa, saatoin kuulla epäselvää kuiskintaa tai puhetta, välillä tunsin fyysisesti että sisälläni oli "jotain") ja merkityselämykset (esimerkiksi katumainoksiin saattoi kätkeytyä salaisia viestejä tai arvoitus, joka minun tuli ratkaista, ettei tapahtuisi mitään ikävää). Noiden lisäksi oli katkonaisia ajatuksia, turtumusta ja sellaista. Skitsofreniadiagnoosin sain kai oireiden toistuvuuden ja pitkäikäisyyden perusteella, ilman lääkitystä en tosiaan voi olla. Enkä tahdokaan.

Onnekseni olen aina ollut hoitomyönteinen. Harhat ovat niin pelottavia että olen valmis yrittämään mitä tahansa päästäkseni niistä eroon, vaikka käytännössä olenkin välillä uskonut kokemusteni todenperäisyyteen. - Ap

Skitsolle moro ja näkemiin.

Älä mee ap skitson kans yhteen! Tein sen virheen... ei enää.

Vierailija kirjoitti:

Älä mee ap skitson kans yhteen! Tein sen virheen... ei enää.

Ap tässä vielä, olen itse kyseisessä kuviossa se "skitso" ja toinen osapuoli halusi jatkaa tapailua asiasta kuultuaankin.

Kokemuksesi on varmasti ollut ikävä, ja ymmärrän hyvin jos joku ei halua sairastunutta kumppania, mutta toivoisin että jaksaisit olla yleistämättä yhden ihmisen käytöstä meihin kaikkiin skitsofreenikoihin. Sitä on tehty tässä ketjussa ihan riittämiin.

Tollanen juttu kerrotaan aina heti kun sen verran iso juttu. Sullekkin kivempi kun ei tarvii sitte pohtia että mitä mies tykkää! 😊

Ei tarvitse kertoa. Skitsofrenia ei ole geneettinen eikä tarttuva sairaus.

n 30-vuotias trolloloo, ja muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin skitsofrenia.

ja olen mielisairas, ja olen täällä foorumilla aamusta iltaan 24/7 koska minulla ei ole muuta elämää. Olen superluuseri. Teen täällä jatkuvasti eri trollooloo ketjuavauksia ja mollaan muita vaikka itse olen mielisairaseläkkeellä. ap

Jos lääkitys on kohdillaan ei asiaa juurikaan huomaa. Ns. Normaalit naiset voivat olla paljon haastavampia tapauksia, mutta on silti reilua kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttun8i, jolla oli skitsofrenia, saattoi lääkityksen unohtuessa alkaa jahtaamaan kirveen kanssa. Kyllä mies ansaitsee tietää mihin kulliaan laittaa.

Jep. Helposti nää jättävät lääkityksen syömättä kun ovat "parantuneet", tai ei tykätä sivuoireista kun "tuntuu hitaalta". Joillakin lääkitys lakkaa toimimasta ja sitten on helvetti irti.

Sanon kokemuksesta, olin niiin rakastunut kun menin skitsofreenikon kanssa yhteen, mies oli musta kiltti ja ihana, ainakin katsottuna ruusunpunaisten lasien läpi. Jos joku varoitteli niin sehän oli vaan suvaitsematon ja ennakkoluuloinen, kyllä mä tunsin rakkaani paremmin. Vakuutteli ettei ole mitään oireita ja että lääkityksenkin voi kohta lopettaa.

No, kului jonkin aikaa ja vainoharhaisuus alkoi kasvaa, en tiedä vähensikö herra lääkkeitä omin päin vai mitä siinä tapahtui. Kohta oli salakuuntelulaitteita seinäpaperissa ja mä yksi "niistä", kun yritin saada hakemaan hoitoa. Ei se koskaan ollut väkivaltainen, mutta välillä sain henkeni puolesta pelätä kun tuntui että toinen koko ajan kyräilee ja selittää olevansa valmis "puolustamaan itseään" joitakin salaliittoja vastaan.

Jos se olisi tehnyt mulle jotain, niin ois päässyt syyntakeettomana kuin koira veräjästä. Vähän aikaa laitoshoitoa ja sit pois kun lääkkeet toimivat vähän aikaa, ennen kuin ne lakkaavat toimimasta. Siihen hommaan en lähde enää ikinä.

Ikävä juttu tuo tapahtunut, mutta miksi tulet kertomaan tämän kokemuksen tähän ketjuun? Oletko oikeasti niin yksinkertainen että luulet saman diagnoosin tarkoittavan, että ap:n käytös millään tapaa muistuttaisi ex-kumppanisi käytöstä, vai mihin tämän tarinan jako tässä yhteydessä liittyy? Mieti, onko tämän ikävän kokemuksesi takia oikeasti tarvetta leimata ja alistaa kaikkia skitsofreniaa sairastavia ryhmänä? Eiköhän kyse kuitenkin ole vain ex-kumppanisi valitettavasta relapsista. Onneksi kuitenkaan mitään ei sattunut ja toivottavasti hän oppi lisää sairaudestaan, eikä uudelleen jätä lääkitystä!

Nykyään totuuden sanominen on vähintään vihapuhetta. Jos toinen suhteen osapuoli on vakavasti sairas, ei asia siitä muutu. Kokemusta on lähipiiristä. 

Mulla on paljon kesympiä diagnooseja, joita ei edes huomaa, mutta kerroin heti. Ja jos miettisin omalle kohdalle, niin haluaisin kyllä myös tietää viimeistään kolmansilla treffeillä. Ois todella vaikeaa luottaa jos toinen vaan lykkäisi ja lykkäisi.