Lue keskustelun säännöt.
Huostaanotetun Leon äiti: Yksi turvallinen aikuinen ei riitä lapselle
21.04.2021 |
Hesarissa juttua huostaanotosta:
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000007931431.html
Jutusta poimittua: "Varhaislapsuuden perheympäristö ei ollut se perinteisin. Isä oli alkujaankin vähän mukana lapsensa elämässä. Kun Leo täytti kaksi vuotta, isä muutti ulkomaille. Käytännössä samalla katkesi suhde omaan lapseen.
Päivi uskoo, että tapahtuneella on ollut vaikutus Leon myöhempään elämään, vaikka oireilu ei alkanutkaan heti.
”Minä olen ollut ainut pysyvä aikuinen Leon elämässä."
Päivin mielestä se on valtava riski. Hänen näkemyksensä mukaan yksi turvallinen aikuinen ei riitä lapselle.
”Varsinkin Leon ollessa pieni aikuiset hänen elämässään vaihtuivat jatkuvasti."
Itse olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Jutustä käy myöhemmin ilmi, että isä oli alkoholisti. Eli valkoroskainen keissi tämäkin. Eipä yllättänyt.
Kommentit (71)
Mun yh-äiti antoi aikanaan tällaisia haastatteluja. Ihan meni kylmät väreet. Hyvästä perheestä ja rakastavalta äidiltä huostaanotettiin pahasti oireilevat lapset. Minä olin itsetuhoinen, veli päihdeaddikti. Äiti selitti juuri noin, suvussa alkoholismia ja mt-ongelmia, jotka nyt sitten periytyivät meille lapsille, ja opettajakin vaihtui tiuhaan. Äidillä oli omakotitalo, asuntolaina, työpaikka eikä minkäänlaisia päihdeongelmia. Meillä oli tavallinen perhe.
Mitä nyt äiti oli narsisti ja ajoi isän itsemurhaan kiusaamalla häntä kymmenen vuotta erittäin julmasti. Me lapset yritimme paeta omiin maailmoihimme, veli viinaan ja minä oman vereni vuodattamiseen. Muistan edelleen sen euforian tunteen, lukkojen takana vessassa, miten kuuma veri virtaa käsivarsista lavuaariin ja tuntuu nousuhumalalta. Paha katoaa hetkeksi. Se oli ainoa keino selvitä. Äiti vihasi meitä.
Minua hämmentää syvästi, miten Hesarin kaltainen lehti on noin naiivi ja typerä. Ei hyvää kotia määritellä noin. Hyvä koti on lasta aidosti kunnioittava, kuunteleva ja rakastava. Jutun äiti kertoo, miten hänellä on hyvät väliit lapsiinsa, aivan kuin omanikin. Meillä on nykyäänkin hyvät välit, 15 vuotta täyttä hiljaisuutta ja 600 km. Lapsiani en antanut hänen enää tuhota, yritti kyllä. Arvet ympäri kroppaa muistuttavat joka päivä, joskus meinaan unohtaa.
Suhtautukaa näihin tarinoihin erittäin suurella varovaisuudessa. Myöhemmässä elämässä tietämilläni huostaanotetuilla lapsilla ei ole yhdelläkään oikeasti hyvää kotia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aiheesta on ihan tieteellistä tutkimusta ja YH:n lapset niiden mukaan menestyy huonosti elämässään merkittävän suurella todennäköisyydellä verrattuna niihin, joilla on molemmat vanhemmat läsnä. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki ja automaattisesti.
On vale, emävale ja tutkimukset. Tutkimuksiin osallistuu niin pieni otanta että kokonaiskuvaa on äärestä vaikea saada.
Vierailija kirjoitti:
Mun yh-äiti antoi aikanaan tällaisia haastatteluja. Ihan meni kylmät väreet. Hyvästä perheestä ja rakastavalta äidiltä huostaanotettiin pahasti oireilevat lapset. Minä olin itsetuhoinen, veli päihdeaddikti. Äiti selitti juuri noin, suvussa alkoholismia ja mt-ongelmia, jotka nyt sitten periytyivät meille lapsille, ja opettajakin vaihtui tiuhaan. Äidillä oli omakotitalo, asuntolaina, työpaikka eikä minkäänlaisia päihdeongelmia. Meillä oli tavallinen perhe.
Mitä nyt äiti oli narsisti ja ajoi isän itsemurhaan kiusaamalla häntä kymmenen vuotta erittäin julmasti. Me lapset yritimme paeta omiin maailmoihimme, veli viinaan ja minä oman vereni vuodattamiseen. Muistan edelleen sen euforian tunteen, lukkojen takana vessassa, miten kuuma veri virtaa käsivarsista lavuaariin ja tuntuu nousuhumalalta. Paha katoaa hetkeksi. Se oli ainoa keino selvitä. Äiti vihasi meitä.
Minua hämmentää syvästi, miten Hesarin kaltainen lehti on noin naiivi ja typerä. Ei hyvää kotia määritellä noin. Hyvä koti on lasta aidosti kunnioittava, kuunteleva ja rakastava. Jutun äiti kertoo, miten hänellä on hyvät väliit lapsiinsa, aivan kuin omanikin. Meillä on nykyäänkin hyvät välit, 15 vuotta täyttä hiljaisuutta ja 600 km. Lapsiani en antanut hänen enää tuhota, yritti kyllä. Arvet ympäri kroppaa muistuttavat joka päivä, joskus meinaan unohtaa.
Suhtautukaa näihin tarinoihin erittäin suurella varovaisuudessa. Myöhemmässä elämässä tietämilläni huostaanotetuilla lapsilla ei ole yhdelläkään oikeasti hyvää kotia.
Ikävä kuulla lapsuudestasi. Kommenteistasi tätä juttua kohtaan olen samaa mieltä, ihmettelin Hesaria ja otsikointia. T. Psykologi
Tutkimusten mukaan yksikin turvallinen aikuinen suojaa lasta ja edistää kehitystä. Kaikissa tapauksissa se ei kuitenkaan riitä kun on niin paljon muuttujia. Mitä ne muut vaikutteet ovat mitä lapsi saa? Katkeaako turvallinen ihmissuhde? Jne. En ole lukenut tätä kyseistä juttua, mutta jos isä on häipynyt aikaisin eikä ole juurikaan vaikuttanut lapsen elämään niin ratkaisevaa on se mitä lapsen kodissa äidin kanssa on _oikeasti_ tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiheesta on ihan tieteellistä tutkimusta ja YH:n lapset niiden mukaan menestyy huonosti elämässään merkittävän suurella todennäköisyydellä verrattuna niihin, joilla on molemmat vanhemmat läsnä. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki ja automaattisesti.
On vale, emävale ja tutkimukset. Tutkimuksiin osallistuu niin pieni otanta että kokonaiskuvaa on äärestä vaikea saada.
Yksi aspekti on toimeentulo ja yh-perheet joutuvat turvautumaan esim. toimeentulotukeen 4-5 kertaa useammin kuin 2 vanhemman perheet.
Toimeentulon kokeminen helpoksi tai hankalaksi on yhteydessä sekä lasten että vanhempien hyvinvointiin monella tapaa. THL:n tuoreessa tutkimuksessa selvitettiin yli 30 osoittimen avulla toimeentulokokemusten yhteyksiä hyvinvointiin alakoululaisten perheissä.
”Tutkimuksessa oli käytettävissä laaja kirjo hyvinvoinnin osoittimia. Vanhempien ja lasten hyvinvointi oli niillä kaikilla heikompaa perheissä, joissa vanhempi arvioi toimeentulon olevan hankalaa”, sanoo THL:n tutkimuspäällikkö Minna Salmi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset nostavat usein jostain tilanteesta aina yhden tietyn asian "syyksi" kaikelle mitä sattuu tapahtumaan. Tämä syy on sen mukainen, mikä ihmisten oma mielipide asioista on. Joko ongelmana on yksinhuoltajuus, vanhempien onneton avioliitto, etäinen äiti/isä, koulukiusaaminen, jne. Toisaalta monet (etenkin vaikeista oloista parempaan elämäntilanteeseen kamppailleet) sanovat, että kyseessä ovat vain tekosyyt ja "minusta tuli ihan hyvä, vaikka isä/äiti oli kuollut, lähtenyt, vankilassa, köyhä jne.
Lapset ovat erilaisia, heidän persoonansa ja reagointitapansa asioihin ovat erilaiset. Sattumakin vaikuttaa asioihin, kuten myös kaveripiiri, johon lapsi hakeutuu. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten ei ole yleispätevää syytä siihen miksi jotain tapahtuu lapsen elämässä, eikä mitään voi myöskään sanoa tekosyyksi ja sanoa, että ihminen on tilanteessaan vain siksi, että on laiska, tyhmä, saamaton jne. .
En ole koskaan kuullut kenenkään (oikeasti) huonoista oloista tulleen (en näe itse esimerkiksi "pelkkää" yksinhuoltajuutta tai vanhemman kuolemaa huonoiksi oloiksi) sanoneen hankaluuksia tekosyiksi. Kyllä jokainen on joutunut myöntämään, että hankalaa on syistä x ja y ja joutuu tekemään elämän eteen enemmän kuin "muut".
Minä olen menettänyt molemmat vanhempani nuorena, ja olen tavallinen turvallinen työssäkäyvä aikuinen. Olen yh, ja lapseni on tavallinen fiksu nuori ilman ongelmia, hyvää koulumenestys ja järkevät tulevaisuudensuunnitelmat.
Jotain muutakin pitää olla huonosti, kuin ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun yh-äiti antoi aikanaan tällaisia haastatteluja. Ihan meni kylmät väreet. Hyvästä perheestä ja rakastavalta äidiltä huostaanotettiin pahasti oireilevat lapset. Minä olin itsetuhoinen, veli päihdeaddikti. Äiti selitti juuri noin, suvussa alkoholismia ja mt-ongelmia, jotka nyt sitten periytyivät meille lapsille, ja opettajakin vaihtui tiuhaan. Äidillä oli omakotitalo, asuntolaina, työpaikka eikä minkäänlaisia päihdeongelmia. Meillä oli tavallinen perhe.
Mitä nyt äiti oli narsisti ja ajoi isän itsemurhaan kiusaamalla häntä kymmenen vuotta erittäin julmasti. Me lapset yritimme paeta omiin maailmoihimme, veli viinaan ja minä oman vereni vuodattamiseen. Muistan edelleen sen euforian tunteen, lukkojen takana vessassa, miten kuuma veri virtaa käsivarsista lavuaariin ja tuntuu nousuhumalalta. Paha katoaa hetkeksi. Se oli ainoa keino selvitä. Äiti vihasi meitä.
Minua hämmentää syvästi, miten Hesarin kaltainen lehti on noin naiivi ja typerä. Ei hyvää kotia määritellä noin. Hyvä koti on lasta aidosti kunnioittava, kuunteleva ja rakastava. Jutun äiti kertoo, miten hänellä on hyvät väliit lapsiinsa, aivan kuin omanikin. Meillä on nykyäänkin hyvät välit, 15 vuotta täyttä hiljaisuutta ja 600 km. Lapsiani en antanut hänen enää tuhota, yritti kyllä. Arvet ympäri kroppaa muistuttavat joka päivä, joskus meinaan unohtaa.
Suhtautukaa näihin tarinoihin erittäin suurella varovaisuudessa. Myöhemmässä elämässä tietämilläni huostaanotetuilla lapsilla ei ole yhdelläkään oikeasti hyvää kotia.
Minä tiedän huostaanotettuja lapsia, joilla on oikeasti hyvä koti. Joissa välitetään, rakastetaan, kuunnellaan, haetaan apua ja muilla lapsilla on hyvä olla. Taikasana näissä on nepsy. Liian moni adhd/asperger tms. vanhempi päätyy vastentahtoaan siihen, että toteaa, että nyt ei pysty enempää. Yhteiskunnan tietämys ja tuki nepsyasioissa on vielä lapsen kengissä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen menettänyt molemmat vanhempani nuorena, ja olen tavallinen turvallinen työssäkäyvä aikuinen. Olen yh, ja lapseni on tavallinen fiksu nuori ilman ongelmia, hyvää koulumenestys ja järkevät tulevaisuudensuunnitelmat.
Jotain muutakin pitää olla huonosti, kuin ero.
Olen kanssasi osittain samaa mieltä, mutta nämä vertailut toisiin on aika huonoja. Kellään ei ole samat lähtökohdat kuin sinulla tai toisin päin. On eri asia menettää vanhemmat lapsena kuin nuorena. Hoitiko turvallinen isovanhempi, hyvä sijaiskoti, jäikö lapsi heitteille jne? Kaikella tällä on valtava merkitys. Eikä siis tarvitse vastata, nuo oli esimerkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen yh-äidin kasvattama enkä jaa näkemystä. Ihmisillä vaan on tarve keksiä asioille selityksiä.
Yh-vanhemmuus voi olla hyvää tai huonoa ja niin voi olla kahden yhdessä asuvan vanhemmankin. Kyse on laadusta, ei määrästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen yh-äidin kasvattama enkä jaa näkemystä. Ihmisillä vaan on tarve keksiä asioille selityksiä.
Luulen myös että äidillä on muitakin ongelmia ollut kasvatuksessa kuin puolison puute.
Vieläkö joku kuvittelee että on ongelmia kasvatuksessa jos lapsella on adhd?
Oma lapseni oli aurinkoinen lapsi, mutta teini-iässä meni kaikki penkin alle. Impulssikontrolli katosi tyystin eikä ollut moneen vuoteen mitään muuta kuin ongelmia. Nyt hän on 23v, opiskelee, ja käy töissä, eikä ole enää sellainen kuin oli teininä. Ei siinä ollut mitään kasvatusongelmaa, vaan adhd-ongelma, ja tilanne parani kun teiniydestä päästiin. Veikkaan että Leollakin saattaisi löytyä adhd, jutusta ei käynyt selväksi MITEN sitä oli tutkittu. Huomautan että omalta lapselatni adhd löytyi mustetahratestistä. Niin vaikea hänen oli dg saada. Harmi että Suomessa ollaan eriarvoisia hoidon suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun yh-äiti antoi aikanaan tällaisia haastatteluja. Ihan meni kylmät väreet. Hyvästä perheestä ja rakastavalta äidiltä huostaanotettiin pahasti oireilevat lapset. Minä olin itsetuhoinen, veli päihdeaddikti. Äiti selitti juuri noin, suvussa alkoholismia ja mt-ongelmia, jotka nyt sitten periytyivät meille lapsille, ja opettajakin vaihtui tiuhaan. Äidillä oli omakotitalo, asuntolaina, työpaikka eikä minkäänlaisia päihdeongelmia. Meillä oli tavallinen perhe.
Mitä nyt äiti oli narsisti ja ajoi isän itsemurhaan kiusaamalla häntä kymmenen vuotta erittäin julmasti. Me lapset yritimme paeta omiin maailmoihimme, veli viinaan ja minä oman vereni vuodattamiseen. Muistan edelleen sen euforian tunteen, lukkojen takana vessassa, miten kuuma veri virtaa käsivarsista lavuaariin ja tuntuu nousuhumalalta. Paha katoaa hetkeksi. Se oli ainoa keino selvitä. Äiti vihasi meitä.
Minua hämmentää syvästi, miten Hesarin kaltainen lehti on noin naiivi ja typerä. Ei hyvää kotia määritellä noin. Hyvä koti on lasta aidosti kunnioittava, kuunteleva ja rakastava. Jutun äiti kertoo, miten hänellä on hyvät väliit lapsiinsa, aivan kuin omanikin. Meillä on nykyäänkin hyvät välit, 15 vuotta täyttä hiljaisuutta ja 600 km. Lapsiani en antanut hänen enää tuhota, yritti kyllä. Arvet ympäri kroppaa muistuttavat joka päivä, joskus meinaan unohtaa.
Suhtautukaa näihin tarinoihin erittäin suurella varovaisuudessa. Myöhemmässä elämässä tietämilläni huostaanotetuilla lapsilla ei ole yhdelläkään oikeasti hyvää kotia.
Minulla on ihana äiti. Hän oli suurimman osan lapsuudestani yh. Aina oli kaikkea, eikä mitään puuttunut, ei varsinkaan rakkautta. 12-13-vuotiaana alkoi tulla tunteenpurkauksia, joita oli ollut jo lapsena, mutta äiti sai ne vielä tyynnyteltyä.
En osannut olla mitenkään, vaan olin aivan tunnemyrskyjen pyöriteltävänä. Nyt aikuisena käyn terapiassa osittain siksi että olen kiltti ja lempeä ihminen oikeasti, ja kärsin nyt niistä vuosista jolloin kohtelin oikeastaan kaikkia ympräilläni huonosti.
Sain sopivan ADHD-lääkityksen 19-vuotiaana, ja siitä alkoi elämä nousemaan. Nyt olen saanut pikkuhiljaa itselleni niitä apuja joita olisin tarvinnut jo nuorena. Äiti hoiti minulle kyllä silloin kaiken avun mitä maailmassa oli, toimintaterapioineen, poliaikoineen, kaikkineen, mutta mitään en ottanut vastaan vaan vihasin kaikkea.
Ja kyllä, minut sijoitettiin kahteen otteeseen ikävuosina 15 ja 16, mutta karkasin molemmista enkä suostunut menemään enää takaisin. Pakoilin, eikä äiti tiennyt moneen kuukauteen missä majailin. Kadun niin paljon kaikkea tekemääni ja sanomaani ettei loput päiväni riitä anteeksipyytämiseen. Onneksi äidiltä ei ole tarvinnut pyytää anteeksi,(pyysin silti) ja hän rakastaa minua edelleen ehdoitta <3
Että älä sinä tule sanomaan mikä on hyvä koti ja hyvä äiti pelkästään oman kokemuksesi perusteella, saati väittämään että kyllä se vika siinä vanhemmassa aina on. Kyllä meitä huostaanotetaan ihan meidän omien ongelmienkin takia, eikä syyn tarvitse olla vanhemmassa. Juurihan itse sanoit että pitää varauksella suhtautua. Suhtaudu siis itsekin!
Hesari joskus voisi tehdä jutun niistä neuvolaterkkareista, päiväkodin hoitajista, opettajista, lastensuojelusossuista, laitosten pätkätyöllistetyistä hoitajista ym. joiden elämää tämä jatkuvasti kasvava ”Leojen” joukko kuormittaa. Puhumattakaan muista lapsista samassa hoitoryhmässä tai koululuokassa tällaisen väkivaltaisen persoonallisuushäiriöisen uhrina päivästä toiseen. Näitä ”Leoja” saattaa olla siellä samassa luokassa useampikin. Kaikkien muiden pitää vaan sietää ja joustaa loputtomiin, ja kiitokseksi Leon mamma on sitä mieltä, että kaikista erityisluokkapaikoista, erityissairaanhoidosta ja laitospaikoista huolimatta ”kukaan ei tehnyt mitään”, sillä Leosta ei tullut normaalia. Ei juu kukaan pysty tekemään tällaisestä tyypistä normaalia, miksi sen sanominen ääneen on tabu?
Tabu on myös myöntää, että on heikkolahjaisia ihmisiä, jotka eivät opi, vaikka heille palkattaisiin oma erityisope jokaiselle. Tai että on kulttuureja, joista tulleet ihmiset eivät ikinä sopeudu suomalaiseen yhteiskuntaan, sillä he haluavat pitää kiinni omasta keskiaikaisesta kulttuuristaan, mitä he pitävät parempana ja oikeana. Me ollaan menossa sellaista vauhtia kohti hyvinvointivaltion tuhoa, että harva sen tajuaa. Kuka halua olla töissä päiväkodissa, lastenkodissa tai koulussa? Entä terveysasemalla, poliisissa tai Kelassa? Aivan, eipä juuri kukaan.
t. Väsynyt ope
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen yh-äidin kasvattama enkä jaa näkemystä. Ihmisillä vaan on tarve keksiä asioille selityksiä.
Luulen myös että äidillä on muitakin ongelmia ollut kasvatuksessa kuin puolison puute.
Vieläkö joku kuvittelee että on ongelmia kasvatuksessa jos lapsella on adhd?
Oma lapseni oli aurinkoinen lapsi, mutta teini-iässä meni kaikki penkin alle. Impulssikontrolli katosi tyystin eikä ollut moneen vuoteen mitään muuta kuin ongelmia. Nyt hän on 23v, opiskelee, ja käy töissä, eikä ole enää sellainen kuin oli teininä. Ei siinä ollut mitään kasvatusongelmaa, vaan adhd-ongelma, ja tilanne parani kun teiniydestä päästiin. Veikkaan että Leollakin saattaisi löytyä adhd, jutusta ei käynyt selväksi MITEN sitä oli tutkittu. Huomautan että omalta lapselatni adhd löytyi mustetahratestistä. Niin vaikea hänen oli dg saada. Harmi että Suomessa ollaan eriarvoisia hoidon suhteen.
Mitä tarkoitat mustetahratestillä? En siis missään nimessä halua vähätellä kokemaasi, mutta adhd ei ole sellainen ominaisuus, että se tulee vasta teini-iässä ja sitten lähtee pois. On totta, että ahdh on alidiagnosoitu etenkin tyttöjen osalta ja perhe voi tukea nepsyä niin, että hän pärjää paremmin plus vielä teini-ikä saa oireet kärjistymään, mutta tietyt ominaispiirteet ovat pysyviä ja näkyvät jo pikkulapsena.
En npurematta niele kertomusta. Jokainen on myös omasta mielestään hyvä kasvattaja tai ei ainakaan mikään surkea.
Vierailija kirjoitti:
Hesari joskus voisi tehdä jutun niistä neuvolaterkkareista, päiväkodin hoitajista, opettajista, lastensuojelusossuista, laitosten pätkätyöllistetyistä hoitajista ym. joiden elämää tämä jatkuvasti kasvava ”Leojen” joukko kuormittaa. Puhumattakaan muista lapsista samassa hoitoryhmässä tai koululuokassa tällaisen väkivaltaisen persoonallisuushäiriöisen uhrina päivästä toiseen. Näitä ”Leoja” saattaa olla siellä samassa luokassa useampikin. Kaikkien muiden pitää vaan sietää ja joustaa loputtomiin, ja kiitokseksi Leon mamma on sitä mieltä, että kaikista erityisluokkapaikoista, erityissairaanhoidosta ja laitospaikoista huolimatta ”kukaan ei tehnyt mitään”, sillä Leosta ei tullut normaalia. Ei juu kukaan pysty tekemään tällaisestä tyypistä normaalia, miksi sen sanominen ääneen on tabu?
Tabu on myös myöntää, että on heikkolahjaisia ihmisiä, jotka eivät opi, vaikka heille palkattaisiin oma erityisope jokaiselle. Tai että on kulttuureja, joista tulleet ihmiset eivät ikinä sopeudu suomalaiseen yhteiskuntaan, sillä he haluavat pitää kiinni omasta keskiaikaisesta kulttuuristaan, mitä he pitävät parempana ja oikeana. Me ollaan menossa sellaista vauhtia kohti hyvinvointivaltion tuhoa, että harva sen tajuaa. Kuka halua olla töissä päiväkodissa, lastenkodissa tai koulussa? Entä terveysasemalla, poliisissa tai Kelassa? Aivan, eipä juuri kukaan.
t. Väsynyt ope
Jos lapsi onnistuu pääsemään noin laaja-alaisen tuen pariin, on hän todella onnekkaassa asemassa! Tiedät opettajana varmasti, että näin ei läheskään aina ole. Lasta ja perhettä pompotellaan paikasta toiseen. Ylipäänsä ajan saaminen voi kestää puoli vuotta, nyt koronan aikaan jopa enemmän. Jopa kouluterkkari voi olla niin työllistetty, ettei sinnekään pääse matalalla kynnyksellä. Ongelmat ehtivät kasautua. Lopulta kukaan ei enää tiedä, että miten hoitaa lasta, jos esimerkiksi kunnollista tutkimuksia ei ole tehty. Sen sijaan, että syyllistäisi lasta tai suoraan vanhempiakaan, pitäisi katsoa rakenteellisia ongelma. Jos lapsi on noinkin laajan avun piirissä niin silloin vanhemmat lienevät hakeneet apua? Suurempi ongelma on lapsijoukko, josta ei vanhemmat, koulu tai kukaan ota oppia. Yksi iso ongelma on myös esimerkiksi nepsyhaasteet. Niiden asioiden tietotaito on ihan retuperällä. Yleisesti ottaen esimerkiksi opettajilla ei ole mitään tietoa aiheesta elleivät ole jostain syystä itse opiskelleet aiheesta. Kyllä, tämä ON huolestuttavaa, mutta tuskinpa kaikki "Leot" on persoonallisuushäiriöisiä sekopäitä, joiden eteen ei voi tehdä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun yh-äiti antoi aikanaan tällaisia haastatteluja. Ihan meni kylmät väreet. Hyvästä perheestä ja rakastavalta äidiltä huostaanotettiin pahasti oireilevat lapset. Minä olin itsetuhoinen, veli päihdeaddikti. Äiti selitti juuri noin, suvussa alkoholismia ja mt-ongelmia, jotka nyt sitten periytyivät meille lapsille, ja opettajakin vaihtui tiuhaan. Äidillä oli omakotitalo, asuntolaina, työpaikka eikä minkäänlaisia päihdeongelmia. Meillä oli tavallinen perhe.
Mitä nyt äiti oli narsisti ja ajoi isän itsemurhaan kiusaamalla häntä kymmenen vuotta erittäin julmasti. Me lapset yritimme paeta omiin maailmoihimme, veli viinaan ja minä oman vereni vuodattamiseen. Muistan edelleen sen euforian tunteen, lukkojen takana vessassa, miten kuuma veri virtaa käsivarsista lavuaariin ja tuntuu nousuhumalalta. Paha katoaa hetkeksi. Se oli ainoa keino selvitä. Äiti vihasi meitä.
Minua hämmentää syvästi, miten Hesarin kaltainen lehti on noin naiivi ja typerä. Ei hyvää kotia määritellä noin. Hyvä koti on lasta aidosti kunnioittava, kuunteleva ja rakastava. Jutun äiti kertoo, miten hänellä on hyvät väliit lapsiinsa, aivan kuin omanikin. Meillä on nykyäänkin hyvät välit, 15 vuotta täyttä hiljaisuutta ja 600 km. Lapsiani en antanut hänen enää tuhota, yritti kyllä. Arvet ympäri kroppaa muistuttavat joka päivä, joskus meinaan unohtaa.
Suhtautukaa näihin tarinoihin erittäin suurella varovaisuudessa. Myöhemmässä elämässä tietämilläni huostaanotetuilla lapsilla ei ole yhdelläkään oikeasti hyvää kotia.
Ikävä kuulla lapsuudestasi. Kommenteistasi tätä juttua kohtaan olen samaa mieltä, ihmettelin Hesaria ja otsikointia. T. Psykologi
Minäkin ihmettelin juttua aamulla lehteä lukiessani. Jotakin kerrotaan, mutta luulen että paljon jätetään kertomatta. Ajattelin, että jutun äiti on toimittajan kaveri tai muuten hyvä tuttu.
Ihmettelen joidenkin toimittajien journalistista etiikkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hesari joskus voisi tehdä jutun niistä neuvolaterkkareista, päiväkodin hoitajista, opettajista, lastensuojelusossuista, laitosten pätkätyöllistetyistä hoitajista ym. joiden elämää tämä jatkuvasti kasvava ”Leojen” joukko kuormittaa. Puhumattakaan muista lapsista samassa hoitoryhmässä tai koululuokassa tällaisen väkivaltaisen persoonallisuushäiriöisen uhrina päivästä toiseen. Näitä ”Leoja” saattaa olla siellä samassa luokassa useampikin. Kaikkien muiden pitää vaan sietää ja joustaa loputtomiin, ja kiitokseksi Leon mamma on sitä mieltä, että kaikista erityisluokkapaikoista, erityissairaanhoidosta ja laitospaikoista huolimatta ”kukaan ei tehnyt mitään”, sillä Leosta ei tullut normaalia. Ei juu kukaan pysty tekemään tällaisestä tyypistä normaalia, miksi sen sanominen ääneen on tabu?
Tabu on myös myöntää, että on heikkolahjaisia ihmisiä, jotka eivät opi, vaikka heille palkattaisiin oma erityisope jokaiselle. Tai että on kulttuureja, joista tulleet ihmiset eivät ikinä sopeudu suomalaiseen yhteiskuntaan, sillä he haluavat pitää kiinni omasta keskiaikaisesta kulttuuristaan, mitä he pitävät parempana ja oikeana. Me ollaan menossa sellaista vauhtia kohti hyvinvointivaltion tuhoa, että harva sen tajuaa. Kuka halua olla töissä päiväkodissa, lastenkodissa tai koulussa? Entä terveysasemalla, poliisissa tai Kelassa? Aivan, eipä juuri kukaan.
t. Väsynyt opeJos lapsi onnistuu pääsemään noin laaja-alaisen tuen pariin, on hän todella onnekkaassa asemassa! Tiedät opettajana varmasti, että näin ei läheskään aina ole. Lasta ja perhettä pompotellaan paikasta toiseen. Ylipäänsä ajan saaminen voi kestää puoli vuotta, nyt koronan aikaan jopa enemmän. Jopa kouluterkkari voi olla niin työllistetty, ettei sinnekään pääse matalalla kynnyksellä. Ongelmat ehtivät kasautua. Lopulta kukaan ei enää tiedä, että miten hoitaa lasta, jos esimerkiksi kunnollista tutkimuksia ei ole tehty. Sen sijaan, että syyllistäisi lasta tai suoraan vanhempiakaan, pitäisi katsoa rakenteellisia ongelma. Jos lapsi on noinkin laajan avun piirissä niin silloin vanhemmat lienevät hakeneet apua? Suurempi ongelma on lapsijoukko, josta ei vanhemmat, koulu tai kukaan ota oppia. Yksi iso ongelma on myös esimerkiksi nepsyhaasteet. Niiden asioiden tietotaito on ihan retuperällä. Yleisesti ottaen esimerkiksi opettajilla ei ole mitään tietoa aiheesta elleivät ole jostain syystä itse opiskelleet aiheesta. Kyllä, tämä ON huolestuttavaa, mutta tuskinpa kaikki "Leot" on persoonallisuushäiriöisiä sekopäitä, joiden eteen ei voi tehdä mitään.
Pointti onkin siinä, että näitä syystä tai toisesta erityisiä palveluja läpi elämän tarvitsevia ihmisiä on niin valtavan suuri ja koko ajan kasvava joukko, että meillä ei yhteiskuntana ole varaa eikä mitään mahdollisuuksia hankkia jokaiselle omaa koutsia elämässä pärjäämiseen. Me juuri ja juuri pystymme toistaiseksi elättämään tämän porukan.
Itselläni ei ole mitään aikomusta opiskella omalla ajallani ja omalla kustannuksellani nepsyoppilaiden opettajaksi, sillä olen jo täystyöllistetty ja korkeakoulutettu aineenopettaja. Minun työni on opettaa sitä biologiaa ja maantietietoa 250 teinille viikossa. Tapaan näitä oppilaita 25 oppilaan ryhminä kaksi kertaa viikossa 45 minuutin ajan. Joukossa on kaikenlaista persoonaa, oiretta ja käytöshäiriötä. Ajatus siitä, että miettisin jokaiselle erityisesti juuri hänen yksilöllisille taipumuksilleen sopivia ratkaisuja on täysin mahdoton ja absurdi.
Mutta minä olenkin jo miettimässä muita töitä, niin kuin aika mini kollegakin.
t. Väsynyt ope
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aiheesta on ihan tieteellistä tutkimusta ja YH:n lapset niiden mukaan menestyy huonosti elämässään merkittävän suurella todennäköisyydellä verrattuna niihin, joilla on molemmat vanhemmat läsnä. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki ja automaattisesti.
Tämä.
No joo, jos yksinhuoltajuus tulee eron kautta, ei suunnitellusti. Suunnitellusti yksinhuoltajien lapset pärjäävät vertailuissa hyvin vaikka toki dataa vielä lyhyemmältä ajalta.
Ja tutkimuksissa lesboparien lapset ovat parenmin voivia kuin heteroydinperheiden. Eli se miehessä roikkuminen on se ongelma, että tehdään lapset vastuuttomalle isälle.
Toki VOI haitata. Kautta aikojen on kasvanut terveitä aikuisia yhdenkin vanhemman perheistä ja lapselle riittää yksi kyllin hyvä vanhempi, jos tämä on psyykkisesti saatavilla.