Tuliko teille raskaana ollessanne ikinä sellainen tunne
Että haluaisitte perua koko jutun, vaikka raskaus oli suunniteltu ja toivottu?
Olen nyt raskauden puolivälissä ja sellainen olo että en mä sittenkään jaksaisi mitään vauva-arkea. Vauvasta olen kuitenkin haaveillut jo useamman vuoden. Nyt kun se kaikki on tapahtumassa, jos kaikki sujuu hyvin loppuun asti, ei enää kiinnostaisi. En ole masentunut tai mitään, mutta tulee sellainen kaipuu että nyt se vanha elämä on sitten ohi ja olen vastuussa toisesta ihmisestä joka ikinen päivä.
Kommentit (32)
Mutta eihän tästä tietenkään saa puhua.
Kyllähän siinä välillä paniikki iski. Eikä ihme - onhan se kumminkin iso tapahtuma.
On normaalia, että niin iso muutos pelottaa. Kaikki tunteet on sallittuja. Uskon, että raskauden myötä kasvat pikkuhiljaa äidiksi ja ne ajatukset menee ohi. Itse en ajatellut tuolla lailla, mutta voin kuvitella hyvin monen samaistuvan ajatuksiisi.
Tottakai. Kuuluu asiaan. Ja ihan säännöllisesti senkin jälkeen halusi työntää jälkikasvun takaisin sinne, mistä tämä tulikin. Kuulunee vanhemmuuteen. Mullakin on aikuinen jo.
Ja saa puhua.
Monta kertaa. Joka muuta väittää valehtelee.
Vierailija kirjoitti:
Ei tullut, mutta onhan se valtava vastuu. Mulla nyt kaksi aikuista lasta. Hyvin kaikki sujuu! Tsemppiä synnytykseen. Oon 46v.
Pätkiikö muisti? Aika kultaa muistot.
N45
Vierailija kirjoitti:
Ei tullut, mutta onhan se valtava vastuu. Mulla nyt kaksi aikuista lasta. Hyvin kaikki sujuu! Tsemppiä synnytykseen. Oon 46v.
Ja miehesi ei katso koskaan pornoa?
Ei ainakaa vielä rv26 mennessä oo pelottanut tai mietityttänyt yhtään.
Ei oikeastaan mutta välillä tulee sellaisia ajatuksia, että voisipa jatkaa töissä. Enemmän olen väsynyt miettimään kaikkia hankintoja yms. Vähän sama fiilis kuin häitä järjestettäessä, että ei jaksa, eikä kiinnosta, pitääkö tähänkin oikeasti käyttää aikaa ja rahaa.
On kuitenkin ihan normaalia pohtia ison elämänmuutoksen kynnyksellä, että onko tämä nyt sitä mitä haluaa. Vähän samoja fiiliksiä tulee esimerkiksi työpaikkaa vaihtaessa tai asuntoa ostaessakin. Että oliko tämä nyt sittenkään hyvä idea.
Krapula kuuluu asiaan kuin asiaan.
Joka ikinen päivä. Mutta makasinkin lähes koko raskauden sairaalassa oksentaen enkä saanut syödyksi yhtään mitään. Kaikki ravinto kulki tipan kautta ja olo oli yötä päivää järkyttävän paha. Jotenkin sinnittelin alkuraskauden, kun kaikki sanoivat, että se on vain alkupahoinvointia ja menee ohi. No eipä mennyt. Sitten kun keskeytys oli jo myöhäistä, olisin tehnyt mitä vain, että raskauden saisi peruttua ja siitä olosta pääsisi eroon. Mutta se kaikki paha olo loppui synnytykseen ja vaikka ihan järkyttävät traumat tuosta jäi, niin lapsi on ihana enkä hänestä luopuisi.
Eiköhän se ole normaalia. Lapsen saaminen on elämän isoimpia muutoksia.
A familiar captivity is frequently more desirable than an unfamiliar freedom.
Vierailija kirjoitti:
Joka ikinen päivä. Mutta makasinkin lähes koko raskauden sairaalassa oksentaen enkä saanut syödyksi yhtään mitään. Kaikki ravinto kulki tipan kautta ja olo oli yötä päivää järkyttävän paha. Jotenkin sinnittelin alkuraskauden, kun kaikki sanoivat, että se on vain alkupahoinvointia ja menee ohi. No eipä mennyt. Sitten kun keskeytys oli jo myöhäistä, olisin tehnyt mitä vain, että raskauden saisi peruttua ja siitä olosta pääsisi eroon. Mutta se kaikki paha olo loppui synnytykseen ja vaikka ihan järkyttävät traumat tuosta jäi, niin lapsi on ihana enkä hänestä luopuisi.
Ja sitten joka puolella muistetaan hokea mantraa, että raskaus ei ole sairaus.
Niin. Sehän on ihan kivaa ja normaalia oksentaa 9kk joka päivä.
Itse voin pahoin koko raskauden, sairaalahoitoon asti onneksi en joutunut.
Mutta julkisilla kulkiessa vuorasin käsilaukun muovikassilla, jotta on mihin oksentaa. Töihin loppumatkaa kävellessä oksensin viereiseen pusikkoon 10 min ajan, ennenkuin pystyin jatkamaan.
Loppuvaiheessa alkoi olla jo raskasta, kun vatsassa kolme kiloinen vauva, ja vahvoilla oksennusreflekseillä oksennusta yhä.
Hampaudenharjaus oli todella haaste sekin, koska taaimmaisia harjatessa tuli välitön oksennusrefleksi
Tuli ja ajattelin, että elämä menee sekaisin. Niin meni. Selvitty on ja poika on aikuinen. Sain vielä toisenkin lapsen ja ihmettelin, miten olen taas tässä tilanteessa. Tyttö syntyi ja kaikki meni hyvin. Hänkin on aikuinen. Nuo raskauden ajan tunteet tulevat siitä, kun ollaan uuden ja ennen kokemattoman edessä. Rohkeutta peliin.
Iski kyllä aina välillä paniikki esikoista odottaessa, mutta olin silti aina iloinen raskaudesta, en toivonut etten olisikaan raskaana.
Nyt toista odottaessa oli samanlaisia fiiliksiä, mutta nyt loppusuoralla muutaman kerran olen oikeasti itkenyt, kun en haluaisikaan olla raskaana, mutta se johtuu esikoisen synnytyksen jättämistä traumoista ja nyt pelkään valtavasti synnytystä.
Kyllä kyllä, molemmissa raskauksissa.
Kyllä tuli. Mutta kun vauva syntyi ja näin hänet, se tunne katosi ja aloin heti rakastaa häntä.
Tuli. Varsinkin esikoisen kohdalla, mietin aborttia vielä raskauden puolivälissä. Ajattelin etten ole sittenkään valmis, vaikka olinhan minä.
Ei tullut, mutta onhan se valtava vastuu. Mulla nyt kaksi aikuista lasta. Hyvin kaikki sujuu! Tsemppiä synnytykseen. Oon 46v.