Tuliko teille raskaana ollessanne ikinä sellainen tunne

Koko tunteiden kirjo kuuluu vanhemmuuteen raskausajasta lähtien. Kannattaa etsiä vertaistukea ja jakaa avoimesti tuntoja eikä peitellä ja esittää jotain täydellistä äitiä. Kaikilla on huonot päivät ja pimeät hetket, tärkeintä on että ei ala niiden perusteella oikeasti uskoa että hirveä virhe tuli tehtyä, kaikki on pilalla, epäonnistun kuitenkin äitinä jne jne. Itse pidän itseäni ns äidillisenä tyyppinä, ja silti sekä itselläni että lähipiirin ihanilla äideillä on ollut ajoittaisia katumuksen tunteita. Anna itsesi rakastua lapseen, sillä sinut hänellä on (toivottavasti) aina ja hän on osa sinua. Tsemppiä ap ❤

Tuli kun odotin esikoista.

Melko viimeisilläni olin raskaana kun ajattelin että mitä ihmettä olen tekemässä!

Mietin että en jaksa vauva-arkea yöheräilyineen. Olisin myös halunnut perua koko jutun.

Sain huonosti nukkuvan lievästi koliikista kärsivän vauvan.

Kyllä sitä vaan kummasti jaksoi ja vauva oli aivan ihana! Koko maailma.

Nyt tuo vauva täyttää tänä vuonna 17-vuotta.

Olen saanut kolme lasta vielä lisää.

Hyvin kaikki menee.

Olen jutellut tästä samasta asiasta aikanaan muille ja kysynyt iskikö paniikki ennen h-hetkeä ja muistan että moni sanoi että kyllä iski.

Olen itse nyt rv23 enkä oikeastaan ole vielä edes rekisteröinyt, että meille ihan oikeasti tulee vauva! Välillä toki hirvittää, että miten pärjätään pienen kanssa ja entä jos en osaakaan hoitaa sitä jne. Vielä kertaakaan en ole toivonut voivani perua raskautta. Luulen, että koko homma konkretisoituu vasta, kun vauva syntyy.

Muistan miettineeni usein kävelyllä kohdassa, jossa oli pitkä suora, että pysähdyin huilaamaan ja katsoin eteen- ja taaksepäin. Ajattelin, että miksi juuri nyt. Että jos olisin saanut lapsen 3 vuotta aikaisemmin, niin se olisi jo aika iso. Ja että olisihan tätä voinut lykätä vielä 3 vuotta eteenpäinkin. Jostain syystä se tukala olo toi ajatuksen, että olisi tilanne jo ohi tai vasta vähän myöhemmin. En varsinaisesti olisi halunnut luopua lapsen saamisesta, vaan siirtää sitä eteen- tai taaksepäin. Mutta sehän oli vain ajatus, mutta toistui samassa kohtaa kävelylenkkiä ja siksi muistan sen.

Tuli ja varsinkin viimesillä viikoilla aloin jotenkin panikoimaan. Meni kyllä nopeasti ohi ja kun pieni viimein syntyi, niin ei kyllä ole kaduttanut.

Niin luonnollista kaikki on.

Mä oon NIIN onnellinen, että lapset on jo teinejä. En kyllä ainakaan 40-vuotiaana jaksaisi uutta beibiä. Voi pikkuhiljaa elää omaakin elämää.

Olin ihan hukassa ekan vuoden. Ja sitten piti esittää urheaa.

Kyllä toisen lapsen kohdalla, kun raskaus oli puolivälissä. Meidän esikoinen oli sairastunut vakavasti, ja olin aivan kuolemanäsynyt. Mies teki pitkää päivää ja oli työmatkoilla. Eräänkin kerran makasin kylpyhuoneen lattialla ja toivoin, että koko homman voisi perua. Syy, miksi makasin juuri kylpyhuoneen lattialla, oli se, että se oli ainoa huone, jossa oli lattialämmitys ja niin lämmin. Muualla kämpässä oli koko talven niin kylmä, että koko ajan paleli ja vitutti.

Mulla tuli 13 viikon kohdalla kauhea paniikki kun tajusin että nyt en saa aborttia enää kuin poikkeusluvalla, tästä ei enää voi kääntyä takaisin. Se paniikki onneksi meni viikossa ohi. Toinen pohjallakäynti tuli 3 viikkoa ennen laskettua aikaa kun kaveri synnytti ja siinä meni kaikki pieleen( pahat repeämät, verenhukka, tajuttomuus, kohtutulehdus, lapsella murtui solisluu) ja ajattelin että ei minusta ole tuollaiseen ja aloin vaatimaan sektiota. Neuvolasta sain keskusteluapua ja synnytys meni hyvin.

Ei. Mutta lasten kasvaessa on kyllä monesti tullut moinen mieleen.

Täysin normaali tunne. Se on elämän isompia muutoksia kun tulee vanhemmaksi.