Te jotka olette joutuneet sairaalaan vuodepotilaaksi, miltä se tuntui?

Up

Armeijassa olin keuhkokuumeessa pari viikkoa sairaalassa. Ei siinä mitään, muistan vain että lääkkeitä tuotiin tasaiseen tahtiin.

Sen jälkeen en ole pariin kymmeneen vuoteen ollut edes flunssassa. En tiedä saiko siitä jonkun immuniteetin, tuskin.

Ei tympäissyt, koska olin niin sairas etten jaksanut kuin maata. Olin kyllä vain viikon, joten kävelytaito ei siinä ajassa unohtunut.

On ollut aina oikein mukavaa. Ruoka tuodaan sänkyyn. Kahvia saa aamulla ja ruoan jälkeen. Voi kuljeskella ulkona ja poltella tupakkia. Kanttiinista voi hakea herkkuja.

Päivittäinen tuseerauskaan ei haitannut.

Eipä oikein miltään tuntunut. Olin vain kolme yötä, joten ei ollut mitään vaikeuksia kävellä sen jälkeen. Saahan siellä osastollakin kävellä voinnin mukaan. 

Tarkoitatko koronapotilaita vai muita? Eihän potilaita enää makuuteta, leikkauksen jälkeenkin pitää viimeistään seuraavana päivänä nousta kävelemään. Itse solahdan potilaan rooliin äkkiä, sairaalan ulkopuolella olen ihan eri ihminen. Sairaalassa aika menee seuraavaa ruokaa ja lääkärikiertoa odottaessa, jos ei ole kovin kivulias.

En muista siitä ajasta kovinkaan paljoa. Olin niin sairas. Mutta ei kävelytaito siinä unohtunut, vaikka viikon makasin nousematta kertaakaan sängystä ylös. 

Umppari puhkesi mistä seurasi pahoja juttuja ja verenmyrkytys. Leikkaus ja rankkoja lääkityksiä, olin kanttuvei parisen viikkoa. Mulla kävi sen verran hyvin että sain oman huoneen(koska epäiltiin että kannan tarttuvia bakteereja) Olin niin huonossa kunnossa että olin vain iloinen että sain olla siellä,eka viikko meni aivan sekaisin,ripuloin ja yrjöilin kuumeessa..mutta loppuvaiheessa siirrettiin tavalliselle osastolle jossa oli sekä miehiä ja naisia eikä edes suihkua huoneessa(minulla oli tiettyjä oireita että tarvitsin suihkua usein, myös alapääjuttuja, olen siis nainen) Se alkoi nyppimään niin paljon että laskin päiviä että pääsisi pois, omaan rauhaan ja vessaan. Olin yllättynyt miten meluisaa vuodeosastoilla on, se vähän ahdisti myös.

Oli eka kerta kun joutui olemaan sairaalassa sisällä viikkoja..ei se pahin kokemus ollut, olosuhteet huomioon ottaen ihan jees, sai käyttää omaa läppäriä, ruokaa ja lääkkeitä sai usein jne. 

Olen ollut yötä sairaalassa vain kerran ollessani noin 6-vuotias. Muistan vain miten pelottavaa oli, kun yöllä heräsi ja laitteet ympärillä hurisi ja piippasi eikä ollut yhtään ihmistä vieressä turvana. 

Kyllä se alkoi, jalka leikattiin ja jouduin jopa hälyttämään apua kun lähdin vessaan. Huoneessa oli vain yksi TV ja sitä hallitsi eräs vanha rouva, joka halusi katsella omia ohjelmia aamusta iltaa todella kovalla äänellä. Ei tullut mieleenkään että olisi muut saaneet katsella muuta. Ruoka tunnetusti sairaalassa on mautonta, kyllä sitä iltaisin kaipasi juttuseuraa ja viiniä/ ruokaa. Viisi päivää osastolla oli kyllä aivan riittävästi. Toivottavasti ei enää ikinä tarvitse lojua sairaalassa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se alkoi, jalka leikattiin ja jouduin jopa hälyttämään apua kun lähdin vessaan. Huoneessa oli vain yksi TV ja sitä hallitsi eräs vanha rouva, joka halusi katsella omia ohjelmia aamusta iltaa todella kovalla äänellä. Ei tullut mieleenkään että olisi muut saaneet katsella muuta. Ruoka tunnetusti sairaalassa on mautonta, kyllä sitä iltaisin kaipasi juttuseuraa ja viiniä/ ruokaa. Viisi päivää osastolla oli kyllä aivan riittävästi. Toivottavasti ei enää ikinä tarvitse lojua sairaalassa.

Olen tuo umpparipotilas, minulle ruuat olivat todella herkullisia! Oletin kun kaikki aina sanovat että sairaalaruoka on pahaa että se olisi ollut jotain pahvia mutta ei, kun ravintola annoksia ja vielä jälkkärit päälle:D (ekan viikon tosin olin vaan nesteytys ja lääketipassa, ei pystynyt syömään mitään)

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitatko koronapotilaita vai muita? Eihän potilaita enää makuuteta, leikkauksen jälkeenkin pitää viimeistään seuraavana päivänä nousta kävelemään. Itse solahdan potilaan rooliin äkkiä, sairaalan ulkopuolella olen ihan eri ihminen. Sairaalassa aika menee seuraavaa ruokaa ja lääkärikiertoa odottaessa, jos ei ole kovin kivulias.

Potilaita yleisesti.

Influenssan takia melkein neljä viikkoa. Olin tajuton kun tuotiin, mutta muistan kylmän pakkasilman ja auton (ambulanssin) liukuoven pamauksen.

Tajuihin tulin tehohoitojakson jälkeen, jotain hämäriä muistikuvia oli kun mua oli käännelty. Mulla oli ollut 41 kuumetta sauraalassa ja molemmat keuhkot tulehduksessa.

Muistan parhaiten kun opettelin istumaan ja kävelemään. Yllättävän vaikeaa 26-vuotiaana ja loukkaantumisriski olemassa. Olin niin sekaisin että en ensin kaivannut edes perhettäni.

Todella hämäräksi jäi hoitojakso, mutta kuntoutus oli rankkaa aikaa hekisesti ja fyysisesti.

Mieli temppuili sen verran että meni avioliitto ja työ. En saanut apua pääkoppaan ja siitä jäi huono maku. Paranin muutamassa vuodessa keuhkoja lukuun ottamatta.

Oli kyllä Jumalan tauti se influenssa. Älkää ikinä sairastuko siihen!

Puolitoista viikkoa, keuhkoembolian vuoksi kun olin 20v. Olin siihen aikaan tosi yksinäinen ja perhe asui kaukana. Mulla ei ollut mitään mukana kun kävin terveyskeskuksessa aamulla hengitysvaikeuksien/sairaslomatidistuksen takia (luulin keuhkoputken tulehdukseksi) ja pii-paa-auto veikin samantien sairaalaan. Kännykkä ja kaikki kotona pelkän kelakortin olin napannut taskuun. Kävi aika vähän tylsäksi ja vaipoissa piti olla kun menkat alkoi. En tiedä oliko se hoitaja jotenkin huonolla päällä mutta ei kuulemma löytänyt varastosta pikkuhousuja tai siteitä. Housuvapat oli sitten mun alkkarit sen 10 päivää. Sen muistan että se ruoka piti syödä ihan hirveen nopeasti kun kärry tuli jo keräämään astioita. Huonetoverina oli joku mummeli joka kälätti tuntitolkulla puhelimessa ja telkkarista katsottiin kaikki hänen ohjelmansa. Hoito oli ihan ok, tosin siellä päivystys odotustilassa meni pitkään ennen kuin pääsin kuvauksiin vasta yöllä ja siitä osastolle. Ei syötävää/juotavaa ja tarpeet olisi pitäny tehdä kippoon pedillä koska en saanut liikkua tulppaepäilyn takia. Pidättelin 11h kunnes sanoin että nyt tohon vessaan, ihan sama oletteko kaikki hoitajat siellä mukana mutta mulla halkee rakko ennen kuin tähän kippoon lorotan. Pääsin vessaan.

Olin reilun viikon tiputuksessa bakteeritulehduksen vuoksi, ja oli lähinnä tylsää. Tympi kun huonekaveri ei antanut katsoa telkkaria edes äänettömällä, vaan piilotti kaukosäätimen patjansa alle. En tiedä mikä oli syynä tähän telkkarinvastaisuuteen,

En nyt varsinaisesti kutsuisi "tylsäksi" sitä aikaa, kun pelkäsin selviänkö yleensäkään hengissä, menetänkö järkeni tai puhekykyni tms. Oli kauhean pelottavaa, kun koneet heti puipasivat, jos vähääkään liikahdin tai varsinkaan nostin päätäni. Alusastiaa inhosin. Kävelystä en ollut huolissani kun sängystä pääsin.

Tuli äkkilähtö leikkaukseen ja osastolle. Siellä voi näköjään virua viikon pääsemättä pesulle, kun on itseltä tarpeeksi tolkku poissa. Leikkaussalin verkkopikkarit ja kuukautiset ihan loistava yhdistelmä. Aluksi pääsin vessaan vain jos joku auttoi ja siteitä sai hyvin säännöstellysti eli lojuin vaihtelevasti omassa veressä. Kipupiikin jälkeen nukuin 2 tuntia ja muuten hourailin tuijottaen kelloa ja kuunnellen muiden ääniä.

Synnärillä lojuin miltei kuukauden, yhtä helvettiä kun ei tavallaan ollut mitään yksityisyyttä vaikka eristyksessä olinkin. Siitä muutama vuosi eteenpäin viikon pätkä sisätaudeilla, oli hiljaista eikä sattunut muita potilaita samaan aikaan, silti tuo sama yksityisyyden ja oman rauhan puute vaivasi.

Hb 75, paineet jotain mistä monitori hälytti kokoajan. Vettä sain seitsemän pussia, oli aamulla melko turvonnut olo. Valvontahuoneessa, koko yön tulee uusia potilaita ja valot päällä. Ei siellä ainakaan nukuta. Lisäksi kanyylin neula pistää inhottavasti jos koukistaa kättä.

Monesti helpottunut olo.

Mitä pitempään ja useammin joutuu, niin se alkaa rasittaa henkisesti.