Lue keskustelun säännöt.
Miten voi olla mahdollista että oma äiti ei tiedä yhtään millainen ihminen lapsensa on?
07.04.2021 |
Äitini elää jossain omassa haavemaailmassa ja katselee lapsiaan ruusunpunaisten lasien läpi. Minä olen työtön, epäsosiaalinen ja epäempaattinen ihminen ja äitini jostain syystä kuvittelee että olen hellä ja huolehtiva ja siksi minulle sopisi hyvin tehdä monia lapsia ja opiskella sairaanhoitajaksi sillä olenhan niin kovin huolehtivainen ja mukava. Itse en koe olevani mitään näistä, en edes tykkää koskea ihmisiin enkä tykkää jos minua kosketaan. Lapsia en vihaa mutta en halua pitää niitä sylissä tai koskea niihin muutenkaan. En omista hoivaviettiä yhtään ketään kohtaan. Miksi äitini siis luulee minua ihan toisenlaiseksi ihmiseksi kuin olen, vai yrittääkö hän tällä tavalla tehdä minusta haluamansalaisen?
Kommentit (35)
Minua kohdellaan äitini toimesta jatkuvasti "itseni ohi".
Äitini on vähintään rajaton ja alkoholisoitunut, mahdollisesti pahempaakin. Hän yrittää edelleen kasvattaa minusta, kolmikymppisestä epäsosiaalisesta muijasta, ihastuttavaa kädentaitaja-taiteilija-kodinhengetärtä, joka puhuu sivistyneesti ja synnyttelee ilolla hänen ihannemiehelleen liudan lapsia.
Äidin jatkeenahan tässä ollaan :D Ongelmat helpottavat, kun rajattomaan mammaan hankkii hyvät välit. Esimerkiksi 80-150 km. Oma masennuksenikin parani, kun luovuin myrkyllisestä äitisuhteesta ja keskityin ystäviini, joiden seurassa koin tulevani nähdyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä sama. Blääh. Täytynee taas ottaa hajurakoa vanhempiini, kun rupee ärsyttää ne. Molemmilla on ongelmia, ja mun pitäis vaan aina ymmärtää...
Tämä aloittaja on niinkuin hiukan fiksumpi versio Äitihullusta...
Kyllä minä voin myöntää, etten lapsiani tunne niin hyvin. Toisaalta, ei hekään minua. Vaikka olemme läheisiä ja viihdymme yhdessä, emme toisiamme lopulta tunne.
Vierailija kirjoitti:
Minua kohdellaan äitini toimesta jatkuvasti "itseni ohi".
Äitini on vähintään rajaton ja alkoholisoitunut, mahdollisesti pahempaakin. Hän yrittää edelleen kasvattaa minusta, kolmikymppisestä epäsosiaalisesta muijasta, ihastuttavaa kädentaitaja-taiteilija-kodinhengetärtä, joka puhuu sivistyneesti ja synnyttelee ilolla hänen ihannemiehelleen liudan lapsia.
Äidin jatkeenahan tässä ollaan :D Ongelmat helpottavat, kun rajattomaan mammaan hankkii hyvät välit. Esimerkiksi 80-150 km. Oma masennuksenikin parani, kun luovuin myrkyllisestä äitisuhteesta ja keskityin ystäviini, joiden seurassa koin tulevani nähdyksi.
Jep, etäisyys on aivan välttämätön. Meillä parisataa kilometriä etäisyyttä ja kovasti äiti yrittää syyllistää minua muuttamaan hänen kanssaan samaan kaupunkiin. Itsestäni taas tuntuu että olen nytkin liian lähellä kun syyllistää että miksen matkusta useammin käymään. Ehkä jos asuisin toisessa maassa niin saisi edes yhden kuukauden olla rauhassa. Ihan hyvin voisin käydä äitiä katsomassa, mutta tiedän aina etukäteen mihin se johtaa. Arvostellaan koko mun elämä ja yritetään komentaa "ottamaan niskasta kiinni" ja "järkevöitymään" ja "kasvamaan jo vihdoin aikuiseksi" ja tämä hänen kielellä siis tarkoittaa tehdä täsmälleen ne asiat mitä hän haluaa minun tekevän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omakin äitini on narsistinen. Ei tunne minua yhtään ihmisenä. Hän itse on myös pyhimys. Kummasti hävinnyt muistista totuus. Isoäitiäni jaksaa vieläkin vihata ja paasata siitä vaikka sekin on ollut jo kuolleena parikymmentä vuotta. Juoruilee ja puuttuu kaikkien asioihin ja välillä omaa "salaisuuksia". On parasta ystävää minua vihaavan naisen kanssa. Mikä ei haittaa kylläkään minua. Pitää kahelillakin kaveri olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toiset ihmiset näkee vain sen minkä haluaa nähdä, eikä siinä välttämättä ole mitään pahantahtoista takana, jostain syystä eivät vaan halua kohdata todellisuutta.
"Jostain syystä"
Niin. Mikä on se jokin syy?
Haluavat uskoa ihmisestä hyvää tai näkevät ruusunpunaisten lasien läpi, koska todellisuus ei ole itselle niin miellyttävä. Ja voihan se tietysti olla narsismista johtuvaakin, kuten edellä joku ehdottikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämmöisiä on. Yksi tuttava kuvaili lastaan ihanaksi, tämä samainen lapsi hakkasi lastani päähän koulussa, käskien kaveriaan pitelemään kiinni lapsestani; tämä lapsi on kiroillut meillä kyläillessään jatkuvasti ja väittää vastaan; äiti ei ole millään tasolla kartalla realistisesti lapsensa luonteen puolista.
Eipä tule lapsi enää meille ja mykistän tämän naisen viestit.
Vierailija kirjoitti:
Aloitus oli kuin minun kynästäni lähtöisin. Äiti tilasi jopa hakemuslomakkeet sairaanhoitokoulutukseen. Sanoin, että voi täyttää ne itse ja mennä opiskelemaan, jos pääsee, mutta että minä en sinne pyri. Miten olisin pärjännyt alalla, kun jo verikokeen otto telkkarista katsottuna teki pahaa, leikkauskuvauksista puhumattakaan. Tai kaikki eritteet, ei hyvänen aika! Hoivaviettiä minulla ei ole ollut koskaan. Vähän myöhemmin oli sitten sellainen välipää, että piti löytää muutamaksi kuukaudeksi jotain työtä, ja ajauduin sitten sairaala-apulaisen sijaiseksi. Elämä oli silloin jo koulannut minua sen verran, etten pyörtyillyt, vaikka näin ihan livenä hoitotoimenpiteitä, mutta ei se minua saanut vaihtamaan alaa.
Minäkin muuten ihmettelin, kuinka huonosti äitini tunsi tyttärensä. Todennäköisesti johtui ainakin osaksi siitä, että emme koskaan olleet oikein läheisiä. Minä toimin ja reagoin eri tavalla kuin hän ja siitä hän sai aina kimmokkeen sanoa, että olen niin omituinen. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt mitään isästäni, sillä olen au-lapsi. Myöhemmällä iällä selvitin juureni, ja kas kummaa, sieltähän löytyi niitä "omituisia" piirteitä. Olin siis tullut isääni ja se ei ollut kai äitini mieleen, koska heidän tarunsa päättyi äidin tahdosta vahinkoon eli minuun.
Milloin on ollut hakulomake sairaanhoitokouluun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ValoPallo kirjoitti:
Lapsistaan haluaa ajatella hyvää ja nähdä asiat aina parhain päin. Minulle selvisi vasta vähän aikaa sitten, että pojallani on ilmennyt testeissä normaalia enemmän narsistisia piirteitä. Olin aina ajatellut, että on mukava ja empaattinen mies, joskin melkoisen hankala. 🙂Äitinä ajattelen, että se on asia, jolle en mitään voi ja hyväksyn pojan sellaisenaan. En anna pompottaa, vaikka se kovasti sitä yrittää.
Minkä ikäisesta lapsesta kyse ja millaisia tukitoimia teillä on? Tuskin on huvikseen testiä joutunut tekemään, ja tuo on nimenomaan asia mihin sinä voit äitinä vaikuttaa. Ihanan herttainen asennemaailma "se on vain hankala" - niin, kenes kasvatustyön tulos tuokin on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu ei voi myöntää mitä lapsistaan tuli, sillä muuten hän joutuisi myöntämään, ettei vanhemmuus mennyt ihan nappiin. Niinpä itsepintaisesti väittää lapsistaan ihan puutaheinää. Ja iloisesti unohtaa, että kaikilla lapsilla on mielenterveysongelmia traumalapsuuden vuoksi. Ja jyhlapyhät ja muutkin ajat pysyvät vanhemmistaan kaukana.
Ja samalla oikein ääneen sanoo, että niin hyvin hoiti vanhemmuuden kuin vain kykeni. Aivan varmaan hoitikin. Kykeni tosin vain ala-arvoiseen suoritukseen.
On se.
Jos Sijaltainen nousisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta taas tuntuu, että äiti näkisi minut mieluiten elämässäni jotenkin ”epäonnistuneena”, vaikka jossain tuetussa asunnossa asuvana. Voisi haukkua minua ja samalla korostaa itseään ja parhauttaan.
Ei kai tällainenkään tunne ihan tyhjästä tule.
Aloitus oli kuin minun kynästäni lähtöisin. Äiti tilasi jopa hakemuslomakkeet sairaanhoitokoulutukseen. Sanoin, että voi täyttää ne itse ja mennä opiskelemaan, jos pääsee, mutta että minä en sinne pyri. Miten olisin pärjännyt alalla, kun jo verikokeen otto telkkarista katsottuna teki pahaa, leikkauskuvauksista puhumattakaan. Tai kaikki eritteet, ei hyvänen aika! Hoivaviettiä minulla ei ole ollut koskaan. Vähän myöhemmin oli sitten sellainen välipää, että piti löytää muutamaksi kuukaudeksi jotain työtä, ja ajauduin sitten sairaala-apulaisen sijaiseksi. Elämä oli silloin jo koulannut minua sen verran, etten pyörtyillyt, vaikka näin ihan livenä hoitotoimenpiteitä, mutta ei se minua saanut vaihtamaan alaa.
Minäkin muuten ihmettelin, kuinka huonosti äitini tunsi tyttärensä. Todennäköisesti johtui ainakin osaksi siitä, että emme koskaan olleet oikein läheisiä. Minä toimin ja reagoin eri tavalla kuin hän ja siitä hän sai aina kimmokkeen sanoa, että olen niin omituinen. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt mitään isästäni, sillä olen au-lapsi. Myöhemmällä iällä selvitin juureni, ja kas kummaa, sieltähän löytyi niitä "omituisia" piirteitä. Olin siis tullut isääni ja se ei ollut kai äitini mieleen, koska heidän tarunsa päättyi äidin tahdosta vahinkoon eli minuun.