Lue keskustelun säännöt.
ONKO TÄMÄ NORMAALIA VAJAA 3-VUOTIAAN UHMAA?
14.08.2006 |
Meillä on kaksi lasta, vuoden ikäinen kuopus ja poika kohta kolmevuotias. Olemme melko jämäköitä vanhempia. Olemme opettaneet käytöstapoja alusta saakka, pitäneet kiinni rutiineista ja siitä, että meillä ei pikkuihmiset voi asioista päättää (tai siis ainakaan isoista asioista tyyliin mennäkö nukkumaan, syödäkö jne.). Mielestäni olemme ihan tavallisia vanhempia ja parhaamme teemme.
Mutta entä tämä esikoinen! Nyt on ollut kohta kolme viikkoa sellainen uhma päällä että vanhempia hirvittää. Tänäänkin hän on saanut 4 raivokohtausta, ihan mitättömistä syistä. Tuntuu että hän oikein kaivamalla kaivaa " syyn" saada pimahtaa. Sitten hän saattaa jopa hakata itseään kasvoihin ja kirkuu ihan älyttömänä eikä kuuntele eikä usko mitään. Mikään ei kelpaa ja tänään jouduin poistamaan hänet ruokapöydästä ja menemään hänen kanssaan omaan huoneesee. Pidin sylissä niin kauan että rauhoittui (yritti lyödä minuakin). Sitten luettiin yhdessä kirjaa mutta ilmapiiri oli edelleen räjähdysherkkä. Heti jos yritin ehdottaa jotain vastauksena oli hysteerinen EI!
Poika on aiemmin ollut tosi kiltti ja helppo lapsi. Kasvanut ja kehittynyt " normaalisti" .
Tuntuu että ollaan ihan hukassa. Voiko näin rajun käytöksen muutoksen laittaa " vain" uhmiksen piikkiin?
T. ihmeissään oleva pikkutyrannin äiti
Kommentit (15)
Aivan normaalilta kuulostaa!
Jaksamista, huumorintajua ja piiiiitkäää pinnaa!
T: 1- ja 3-vuotiaiden poikien äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
odotettavissa milloinkin, kaikki on niin ikä kohtaista, ja tiedätte paremmin kuinka ymmärtää pientä uhmaajaa, joka on kaaoksessa oman itsensä kanssa. Se jämäkkyys ei aina paljon auta jos ei näe metsää puilta. Paljon tsemppiä teille kaikille, kyllä se siitä muuttuu, kestää vaan oman aikansa.
Mää en tajua miksi lapsi on terve kun tekee niinkuin käsketään ja kun sanoo vastaan niin on heti sairas? Itse olet kun haluat että lapsesi on enkeli!!
Mitä jos sää kohtelisit lastasi kuin ihmistä etkä olisi natsi -nukkuun, syömään, leikkipuistoon. MARS!
Me " kysytään" lapselta : " mennäänkö syömään?" Mutta oikeasti se ei ole kysymys. On vaan mukava jos lapsi lähtee itse ja vilkuttaa puistoon jääville. Jos ei halua syömään niin asiaa tehdään houkuttelevaksi jollain lisä kivalla mitä sapuskan jälkeen tehdään.
Sun lapsi (vaikka kuinka olisi jo iso esikoinen) on vielä lapsi. Ja semmonen jolla ei ole paljoa sanoja harmistuessa tai kun haluaa kertoa jotain. Sun homma on tukea lasta ja ymmärtää, ei määräillä ja alistaa tahtosi alle.
Ja jos joku nyt koittaa ehdottaa että meillä lapset tekee omia juttujaan eikä tottele sääntöjä niin väärin menee arvaukset! :D
Ei mikään ihme ettei lapsi tykkää jos pitää olla kuin aikuinen!! Anna lapsen olla lapsi ja mene mukaan leikkiin. Käännä kiukku johonkin mukavaan puuhaan ja löysää pipoa!
Haastattelivat Harwardilaista tutkijaa joka tehny kirjan tulistuva lapsi.
Pointtina juuri se että ei käskytetä lasta just vaikka nukkumaan vaan mietitään lapsen kanssa mitä voitaisiin tehdä että lapsi tykkäisi mennä nukkumaan.
Vaikka se ettei lapsen kanssa vietetä aikaa leikin kanssa, lapselle ei muuten jutella tms. voi aiheuttaa sen että lapsi kieltäytyy. Nukkumisesta (tai mikä nyt on ongelma-aihe) pitää tehdä mukava ja lapselle voi jutella kaikkea mitä kivaa vaikka aamulla tehdään. Ei pakottaa nukkumaan. Näin sää vaan pahennat tilannetta ja lapsi ahdistuu lisää.
Ongelmista puhuminen ei siis tarkota että annat lapselle valtaa ja lapsi päättää mitä tehdään, mutta sää vaan otat huomioon lastasi enemmän. Sama tilanne isompana kun lapsella on huolia, kai sää haluat kuunnella ja auttaa?
Sun lapsi on vaan niin pieni että kun ahdistuu niin ei ole sanoja ja läpsiminen on helpompi tapa.
Mutta tuttu tunne että lapsi satuttaa itseään ja koittaa satuttaa vanhempaakin siinä sivussa: meillä alle 2- vuotiaana esikoinen tosi väsyneenä ei enää jaksanut ja kun kiireellä tultiin puistosta syömään ja nukkuun niin meni homma siihen että makasi eteisessä ja oikeesti hakkasi päätä lattiaan ja puri mua kaulaan kun nostin syliin.
Nykysin mää juttelen lapselle enempi mitä tänään tehdään ja valmistelen kunnolla lähtemiset ja kaikki mahdolliset. Ei niin että pakkaan tavarat ja puetaan vaatteet ja sit mennään! :D Jos ei halua johonkin niin sitten tosiaan mietitään niitä kivoja juttuja asiasta: nukkumisesta vaikka et missähän ne unilelut on, luettelen iltapuurot, hammaspesut, suihkun, iltasadun ja mietitään mitä seuraavana päivänä tehdään (tosin joskus lapsesta olis kiva tehdä ja mennä HETI eikä odottaa yön yli).. Rutiineista kiinni ja kunnolla valmistumiseen aikaa..
5
5:lle: kuule ei täällä mitään Hitlereitä olla, me vanhemmat siis. Etkö lukenut viestiäni? Sylikkäinhän minä lapsen kanssa istuin kun homma meni ruokapöydässä ihan mahdottomaksi ettei muiden syömisestä tullut pojan " häirinnän" takia mitään. En minä siinä mitään joojoo- linjaa ota, valitettavasti.
Mutta sulle ja kuutoselle, vai oletteko sama henkilö? - huomannut olen sen, että poika menee ihan tolaltaan jos hänelle esitetään kysymyksiä joihin vastata sen EI! ja tilanteet menee ihan jumiin sitten. Samaten se, että hän ennen niin " kiltisti" meni nukkumaan kun vain sanoi että nyt mennään, ei enää toimi. Joo, olen huomannut. Muutos on vain tapahtunut " lähes yhdessä yössä" , siksi me niin ihmeissämme olemme.
Olen toisaalta kiitollinen siitä, että pojalta löytyy " luonnetta" . Eipähän maailma tallo mennessään! Ja TIETYSTI tiedän, ettei lapsi voi olla " kiltti" tai " tuhma" sen mukaan miten hän käyttäytyy - tässä iässä siis. Pelkkä lapsihan hän vain on, ja niin on hyvä.
En tietenkään odota häneltä aikuisen käytöstä. Lueskelin vain esim. erityislapsista tuolla toisella palstalla ja heti löysin vähintään adhd- piirteitä omasta " riiviöstä" , kun alkaa näitä ajatuksia pyörittämään ja suurennuslasilla poikaa katsomaan.
Olen toisaalta sitä mieltä (mitä mieltä itse olette?!?), että joskus sen raivon täytyy näköjään vain antaa tulla. Ei voi siloitella ja sovitella ja luovia loputtomiin. Poika onkin ollut tänään paljon rauhallisempi kun sai purettua paineet eilen. Ja minä yritän olla vahva seinä, iso syli, jonne saa tulla kun on oikein pieni. Ja oikein paha mieli. Yritän itse olla vajoamatta samalle tasolle. Ja olla siinä hetkessä aikuinen ja kannatella hänet tilanteen - ja oman itsensä - yli.
Minulla on tuttava- ja sukulaisperheitä joissa moisia raivareita en ole kellään nähnyt. No, kasvatustavatkin on toisenlaiset kuin meillä - tyyliin teen mitä vaan mutta älä kiltti mussukka saa raivaria - ja kai se toimii - hetken aikaa. Vaatimustaso näillä lapsilla tuntuu vaan ajan myötä kasvaneen...
Mielelläni kuulisin muiden uhmaikäisten lasten vanhempien ajatuksia aiheesta - meillä kun se on todella, todella akuutti tällä hetkellä...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kielto saa lapsen kiehumaan raivosta.
Ei siinä muu auta, kuin tilanteesta pois ottaminen. Jäähyä joudutaan joskus monta kertaa päivässä käyttämään.
huutavien lasten vanhempia (jos nyt koskaan olen niin tehnytkään) tyyliin eikö ne osaa kasvattaa muksujaan.
Uhma puskee läpi ja kaataa välillä kumoon meidät vanhemmat, vaikka kuinka yritämme kasvattaa " oikein" .
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos lapsi on ollut ennen uhmaa kiltihkö ja ehkä jopa arka niin on ihan ymmärrettävää ja tervettä että tuo esille itseään ja omaa persoonaansa! Rajat on tietty siinäkin asetettava, mutta mun mielestä olis huolestuttavampaa jos lapsi uskoisi ja tottelisi aina kaiken kyseenalaistamatta mitään jne. Ja ap:lle kyllä olen kuullut myös paljon pahemmastakin uhmasta, ihan rauhassa vaan kyllä se viimeistään teini-ikään mennessä menee ohi ja sitten onkin jo uudet ongelmat... :)
Olen yrittänyt jaksaa sitä, että se maailma on tosiaan tuon ikäiselle laajentumassa ja sitä tajuaa miten vähän siihen itse voi loppujen lopuksi vaikuttaa. Meillä saa raivota ja räyhätä, mutta ei ruokapöydässä ja toisia ei hakata. Jos kiukuttaa, niin sitten kiukkuaa, mutta jos haluaa rauhoittua, niin yritän antaa aikaa ja syliä. Aina se ei kelpaa, vaan tyttö haluaa raivota, sanoo itse että minua kiukuttaa kaikki, haluan olla vihainen! Sitten saa olla. Yritän tarjota keinoja lopettaa se raivoaminen ja kirkuminen silloin kun haluaa. Ja se tosiaan on ihan älytöntä kirkumista ja huutoa välillä, jos menee muita häiritseväksi, niin sitten mennään jomman kumman vanhemman kanssa jäähylle kauemmas. Mutta huomaan että ainakin meidän neitiä turhauttaa välillä se, että ei oikein tiedä eikä osaa sanoa mikä kiukuttaa, ihan kaikki vaan.
Jaksamista, se menee aikanaan ohi. Tärkeää on se, että lapsi tuntee itsensä rakastetuksi, vaikka onkin ' ihan hirviö' .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesitkö, että pienelle lapselle on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että on selkeät rajat? Riittävällä määrällä rakkautta ja rajoja lapselle muodostuu perusturvallisuus. Jos uhmailevalta lapselta kysytään kaikki, mitä ja miten hän haluaisi tehdä, ja annetaan kaikessa periksi lapselle, hänelle tulee turvaton olo. Niin kuin ap edellisessä viestissään hienosti sanoi, aikuisen tehtävä on olla lapselle turvallinen satama ja iso syli, joka kestää myös lapsen kiukun.
Kaikille lapsille, etenkään uhmaiässä, ei yksinkertaisesti toimi tuo systeemi, että keksitään jotain niin kivaa, jonka avulla lapsi taipuu vanhempien tahtoon. Kun uhmakohtaus on päällä, lapsi sanoo EI ihan kaikkeen, ja silloin vanhempien on oltava se turvasatama, johon uhman voi purkaa.
sellaisia kysymyksiä, jotka oikeasti ei ole kysymyksiä ja joista lapsi ei oikeasti voi kieltäytyä. Siis tyyliin
-mennäänkö syömään?
-menetkö nukkumaan?
-lähdetäänkö nyt kotiin?
Jos siis vanhempi on jo päättänyt, että niin joka tapauksesssa tapahtuu eikä lapsi oikeasti voi vaikuttaa asiaan. Itse sen sijaan teen niin, että muutaman kerran päivässä otan kolmevuotiaani syliin ja kerron, että " nyt meillä on tällainen suunnitelma: ensin mennään pihalle pyöräilemään, sitten tullaan kotiin syömään puuroa ja sitten mennään nukkumaan" Toimii oikein hyvin ja mahdollistaa pientä säätöä ja neuvotteluakin, kun ei samalla minuutilla ole kiire minnekään.
Toinen kikka on, että esitän lapselle kysymyksiä asioista, joihin voi ihan oikeasti vaikuttaa. Esim.
-laitanko kastikkeen perunan päälle vai viereen?
-pesetkö kädet itse vai peseekö äiti?
-mennäänkö asukaspuistoon vai merenrantapuistoon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta varmaan - poika on ollut ehkä liiankin " kunnollinen" . Nyt on otettava paikka maailmassa! Ja 13 - sitten se hirvittävän kammottava huomio, minkä sinä olet oivaltanut lastesi tajunneen: miten pieni sitä vielä on ja miten vähän voi maailmaan vaikuttaa. Ja se näköjään harmittaa!
Ovatko uhmat meillä erityisen rajuja siksi kun poika tietää, että raivon voi vapaasti päästää ilmoille? On turvallista saada slaagi? Silti huomata, että äiti ja isä rakastaa (vaikka toisessa huoneessa nyrkit puristuvat kiinni ja suu on yhtä viivaa...).
Ihani oivalluksia, kanssasisaret! Kiitos näistä - tämä kaikki auttaa jaksamaan taas ihan uudella tavalla.
Ap
joihin lapsi oikeasti voi vaikuttaa.
Mikä helkkarin kysymys se on, että mennäänkö nukkumaan? Lähdetäänkö ulos? Lähdetäänkö neuvolaan? Rasittavaa, jota mm. isovanhemmat meillä ajottain sortuvat harrastamaan. Olen heittänytkin niille että entä jos poika sanookin ei. Mitä sitten. Haloo.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja siitä se jatkui.... No onneksi aina välillä helpottaa. Muuten en kommentoi, kun en kerkeä tarkkaan lukea noita vastauksia.
Nyt alkaa helpottamaan pikku hiljaa, kun lähestytään neljää vuotta ;).
Kamalaa on välillä ollut. Tsemppiä!