Miten sä selätit masennuksen?

Masennusta on monenlaista. On elämäntilanteisiin, kuten eroon tai läheisen kuolemaan liittyvää masennusta. On dystymiaa, joka on matala-asteinen masennus ja voi hyötyä esim. elämäntapojen muutoksesta. On kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvää depressiota jne. Sitten on masennusta, jonka syy on ns. sielullinen tai eksistentiaalinen. Siihen ei auta lääkkeet tai elämäntavat. Se on kokemusta syvästä merkityksettömyydestä ja siitä, että maailmassa on kärsimystä, jota ei voi poistaa. Tätä masennuksen lajia sairastavat usein herkät ja intuitiiviset, luovat ja taiteellisesti suuntautuneet ihmiset. Se ei ole sairas, vaan ihmisyyden ulottuvuus.

Vierailija kirjoitti:

Masennusta on monenlaista. On elämäntilanteisiin, kuten eroon tai läheisen kuolemaan liittyvää masennusta. On dystymiaa, joka on matala-asteinen masennus ja voi hyötyä esim. elämäntapojen muutoksesta. On kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvää depressiota jne. Sitten on masennusta, jonka syy on ns. sielullinen tai eksistentiaalinen. Siihen ei auta lääkkeet tai elämäntavat. Se on kokemusta syvästä merkityksettömyydestä ja siitä, että maailmassa on kärsimystä, jota ei voi poistaa. Tätä masennuksen lajia sairastavat usein herkät ja intuitiiviset, luovat ja taiteellisesti suuntautuneet ihmiset. Se ei ole sairas, vaan ihmisyyden ulottuvuus.

ts. nämä ihmiset elvät sellaisen masennuksen kanssa

Ikävä kyllä ei mikään.

Vierailija kirjoitti:

Otin itseäni niskasta kiinni, ja rupesin urheilemaan 4-5 krt vko, ruokavalio tikkiin, alko pois, ja 8 tuntia unta.

Bumbum, ja elämä rullaa sekä virtaa riittää !

Kunpa saisikin 8h unta, saisipa edes kuusi tuntia kunnollista, mielellään yhtäjaksoista unta.

Sairastuin masennukseen jo tosi nuorena traumaattisten kokemusten ja monien vaikeuksien johdosta. Se oireili pitkään, mutta vasta vuonna 2017 kun olin 21-vuotias hain apua äitini kannustuksella. Menin yksityiselle psykiatrille Terveytalolle ja sain sieltä Kelan tukeman psykoterapian kolmeksi vuodeksi. Se auttoi, mutta samalla sain tukea myös avopuolisolta. Koen että hän on ollut suurin tukeni. Sain diagnoosiksi vakavan masennuksen ja traumaperäisen stressihäiriön, joten voin vain kuvitella millaista se oli myös miehelleni. Hänkin tuolloin vain 24-vuotias. No hyvin olemme selvineet tähänkin päivään asti yhdessä ja vahvempina.

Liikunta, tasainen unirytmi, ulkoilu ja hyvä terveellinen ravinto ovat iso osa masennuksen hoidossa. Lisäksi itseäni auttoi lukeminen masennuksesta ja itseasiassa aloinkin lukemaan psykologian pääsykokeeseen, jonka läpäisin. Nykyään opiskelen siis psykologiksi. Koen että masennus on tuonut elämääni uutta iloa ja vahvuutta. Olen kiitollisempi pienistä ilonhetkistä ja erityisen kiitollinen läheisistäni.

Vierailija kirjoitti:

[quote juu=Vierailija]

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä, miksi tuo sä piti lisätä noin painollisesti tuohon?

Kuka muu sen selättäis kuin jokainen itse???

Miten selätit masennuksen? Sivusta. Suomen kielessä ei toista pronominia käytetä näissä tilanteissa vaan eri ilmaisuja tai vaikka passiivia. Suomessa "sä et kirjoita" palstalle, vaan palstalle "kirjoitetaan".

Pilkunnu**sija :D

Puljunnssija? *ttaako sua vaan kun et osaa kunnolla äidinkieltäs? Eri

Masennuksesta ei koskaan parane kunnolla, mutta sen kanssa opii elämään. Välillä menee ja lujaa sinne synkkään päätyyn, mutta kun sen kanssa oppii elämään, ei masennus vedä täysin mukanaan.

Olen seurannut niin kauan masentunutta entistä koulukaveriani, että pakotan itseäni elämään. Hän jäi 20-vuotiaana sairaseläkkeelle. On käynyt kaikki lääkitykset läpi (ja se näkyy), lisäsairauksia tulee koko ajan lisää, nyt uusimpana kipuja. En tiedä onko hän "aiheuttanut" itsellensä nuo fyysisetkin oireet masennuksellaan, mutta tiedän, että oli näiden oireiden alkuperä ihan mikä vain, niin oikeita oireita ne on ja hän on kovissa kivuissa koko ajan.

Itselläni prosessi on käynnissä. Käyn psykiatrilla ja hoitajalla säännöllisesti. Koen saavani keskustelusta apua ja se, mikä mua auttaa on ulkopuolisen mielipide tilanteestani. Mulla on esimerkiksi kehonkuvan kanssa isoja ongelmia, niin helpottaa kun ammattilainen kertoo, että "ei, et ole lihava vaan sairas ja se sairaus aiheuttaa sen, että näet itsesi eri lailla kuin muut". 

Mä haluan vieläkin kuolla joka päivä, mutta jotain toivon pilkahduksia silti näkyy aina välillä. Mä teen kyllä asioita, liikaakiin. Päivät pystyn pitämään itseni kiireisenä, mutta itsetuhoiset ajatukset tulee heti, kun menen nukkumaan. Silti, mä yritän. Olen vielä liian nuori.

Nortriptyliini 25mg ja orgas#i päivässä.

Jätin juomisen vähemmälle, huonot kaverisuhteet kokonaan pois ja keskityin koiran treenaamiseen joka oli masennukseni takia tikittävä pommi. Nyt elämä hymyilee ja koirani on paras joskin myös ainoa ystäväni!

Ei pitäisi vielä vastata, kun en ole parantunut. Sairastuin ensimmäisen kerran jo lapsena trauman seurauksena. En saanut mitään apua saati tukea edes/varsinkaan perheeltä. Masennukseni jokseenkin kroonistui. En muista aikaa, jolloin se ei olisi ollut jollain tapaa läsnä. Vähintään odottamassa.

Yritin saada apua nuorisopsykiatrian puolelta, mutta en osannut sanoittaa pahaa oloani ja apu jäi taas saamatta.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin olen käynyt vuoden verran psykoterapiassa. Tunnen pääseväni eteenpäin. Olen tietoisemmin punninnut nykyään, että teenkö jotain muiden mieliksi vai omasta tahdosta. Keskityn minulle mieluisiin asioihin. Saan voimaa, kun olen tietoisesti itselleni kiltti.

Lääkkeet ovat auttaneet minua. Jouduin vastikään vaihtamaan lääkettä ja se harmittaa. Huomaan eron. Tavoitteeni kuitenkin on päästä lääkkeistä eroon viimeistään viimeisen eli kolmannen terapiavuoden jälkeen.

Parisuhde tässä on koetuksella. Kumppani se oli, joka minulle apua hankki, mutta ilmeisesti hän luuli että se on sitten sillä selvä. Joudun välillä muistuttaa, että olen sairas. "Toivottavasti et pitkään." Luulen, että masennus ei täysin koskaan päästä minua otteestaan. Opin kuitenkin varoitusmerkit, jotten vaivu liian syvälle.

Voimia teille muillekin 💛

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä, miksi tuo sä piti lisätä noin painollisesti tuohon?

Kuka muu sen selättäis kuin jokainen itse???

Miten selätit masennuksen? Sivusta. Suomen kielessä ei toista pronominia käytetä näissä tilanteissa vaan eri ilmaisuja tai vaikka passiivia. Suomessa "sä et kirjoita" palstalle, vaan palstalle "kirjoitetaan".

Hyperkorrektio. Ei tässä ole kyse sä-passiivista, vaan tässä kysellään omakohtaisia kokemuksia. Tietkö samalla tavalla kun sä puhut sun kavereille: "Miten sä ton teit?"

Vierailija kirjoitti:

Mulla masennus johtuu kumppanin puutteesta ja en itse kykene selättämään asiaa ennen kuin olen päässyt parisuhteeseen. Ongelmana vaan on, että pitäisi kehittää itseään aivan älyttömän paljon, jotta joku edes huolisi mut :(

En oikein tiedä, mistä saan energiaa tähän kun akku on ihan loppu ja koko asia vaivaa niin paljon, että se syö kaiken sen vähänkin ladatun energia. Kuntosalitreenit on melkeinpä ainut, mikä lataa akkuja itselläni, mutta nyt nekin on tauolla.

Tällä hetkellä olen niin masentunut, että harkitsen jo vakavissaan itsemurhaa. Koomista tässä on, et tilillä ois melkein 100k€ rahaa, mut ei sillä rahalla parisuhdetta saa eikä kuulukkaan. Pitäisi olla parempi ja taitavampi ihminen, mutta kun en vaan ole 😔

Minäkin ajattelin parisuhteen parantavan minut masennuksesta, mutta se sysäsikin lievän masennuksen keskivaikeaan. Se pettymys, kun ei se parisuhde tarjonnutkaan kaikkea sitä mitä toivoin ja kuvittelin.

Ymmärtämisellä, armeliaisuudella, rakastamalla, ja tajuamalla että vesi virtaa, koirat haukkuu, ja maailmankaikkeus ei ole minun napani.  Noin pääpiirteittäin. Olen nyt vain keskittynyt olemaan onnellinen, enkä lähde neuvomaan ketään. joku on saanut apuani, ja kokenut sen hyväksi, mutta yleensä vain tuhahdellaan ja kerrotaan että MINÄ en tiedä asiasta mitään. Jännästi minulla on päinvastainen tunne, että se saatankin olla juuri minä joka tiedän. Huonoimmat sanat ja ajatukset mitä ihminen voi itselleen tehdä on ulkoistaa vastuu, syytellä muita, ja vannoa että ei juuri itse kykene tekemään omalle elämälleen mitään, vaan se pitäisi jonkun toisen korjata. Kun noista tunteista, ajatuksista ja pahoista puheista pääsee niskan päälle, niin alkaa jo olemaan paremmat mahdollisuudet parantua.

Avain kuitenkin kohdallani oli ymmärtää että minä, ja minun ajatukseni, ja minun huono oloni. Että minä henkilönä, ihmisenä ja universumin osasena olen eri asia kuin masennus, ja pahat ajatukset joita päähäni masennus syötti. Eli en ole yhtä kuin sairauteni.

Vierailija kirjoitti:

Olen seurannut niin kauan masentunutta entistä koulukaveriani, että pakotan itseäni elämään. Hän jäi 20-vuotiaana sairaseläkkeelle. On käynyt kaikki lääkitykset läpi (ja se näkyy), lisäsairauksia tulee koko ajan lisää, nyt uusimpana kipuja. En tiedä onko hän "aiheuttanut" itsellensä nuo fyysisetkin oireet masennuksellaan, mutta tiedän, että oli näiden oireiden alkuperä ihan mikä vain, niin oikeita oireita ne on ja hän on kovissa kivuissa koko ajan.

Itselläni prosessi on käynnissä. Käyn psykiatrilla ja hoitajalla säännöllisesti. Koen saavani keskustelusta apua ja se, mikä mua auttaa on ulkopuolisen mielipide tilanteestani. Mulla on esimerkiksi kehonkuvan kanssa isoja ongelmia, niin helpottaa kun ammattilainen kertoo, että "ei, et ole lihava vaan sairas ja se sairaus aiheuttaa sen, että näet itsesi eri lailla kuin muut". 

Mä haluan vieläkin kuolla joka päivä, mutta jotain toivon pilkahduksia silti näkyy aina välillä. Mä teen kyllä asioita, liikaakiin. Päivät pystyn pitämään itseni kiireisenä, mutta itsetuhoiset ajatukset tulee heti, kun menen nukkumaan. Silti, mä yritän. Olen vielä liian nuori.

IHanaa että hoidat itseäsi! Älä enää suostu kuuntelemaan noita itsetuhoisia ajatuksia. Sanot ihan ääneen että nyt en tätä ala, ja muistutat sitä jankkaavaa ajatusta niin monta kertaa kuin tarvitsee.

Itsetuntoa kehittämällä. Tarkoitan tämän konkreettisena itsensä tuntemisena, millainen olen, mistä pidän ja mistä en, millaista elämää haluan elää jne.

Jonkun takia persoonani ei oikein kehittynyt lapsena, ja nuorena itsetuntemukseni hämärtyi entisestään koska yritin esittää erilaista kuin olen, sillä koin ettei minua hyväksytty omana itsenäni. Teini-iässä tapahtui myös raskaita asioita, joiden takia masennus paheni, mutta elämäntilanteen muututtua tajusin että olen ollut masentunut lapsesta asti. Nyt vasta aikuisiässä olen alkanut rakentaa persoonaani ja sitä kautta saanut merkitystä elämääni. Sitä ennen elin päämäärättömästi ja olin masentunut ja ahdistunut, eikä mikään tuntunut miltään.

Lisäksi olen pyrkinyt pitämään stressaavat tekijät minimissään ja elän tasaista ja terveellistä elämää, mikä varmasti omalta osaltaan lievittää masennusta. Terapiassa en ole käynyt enkä lääkkeitä syönyt.

Lievästä keskivaikeaan oli vuosia. Ensin Citalopramia 20mg/vrk kunnolloinen aika eli vähän yli vuosi niin että koko vuodenkierron sai käytyä läpi paremmissa fiiliksissä uutta suhtautumista ja uutta jaksavampaa ja iloisempaa minuutta rakentaessa. Sitten annoksen hallittu pienentäminen vielä puoli vuotta.

10 vuotta olin terve, sitten masennus uusi.

Tällä kertaa huomasin tilanteeni nopeammin (silti meni puoli vuotta ennenkuin kunnolla tajusin) ja varasin ajan heti lääkärille, palattiin samaan aiemmin toimineeseen lääkkeeseen. Sitä popsin nykyisin pientä annosta eli 10mg/vrk ja toimii niin hyvin ettei tarvitse ajatella koko asiaa. Ylläpitolääkityksenä saattaa olla lopun elämää, oon jo kroonikko, ja mun elimistö toimii paremmin näin. Elän elämääni, jaksan olla oma itseni, tunne-elämä on normaali, seksi maistuu, on oma yrityskin nykyään. Asiat ei ole täydellisesti mutta ne on hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä, miksi tuo sä piti lisätä noin painollisesti tuohon?

Kuka muu sen selättäis kuin jokainen itse???

Miten selätit masennuksen? Sivusta. Suomen kielessä ei toista pronominia käytetä näissä tilanteissa vaan eri ilmaisuja tai vaikka passiivia. Suomessa "sä et kirjoita" palstalle, vaan palstalle "kirjoitetaan".

Paitsi että meidän aikaan koulussa opetettiin, että se on hänen ompelukoneensa, ei pelkkä ompelukoneensa. Sehän voisi olla vaikka heidän ompelukoneensa, eikä hänen ompelukoneensa. Meillä paukutettiin kaikki minun tikkarini, sinun tikkarisi jne. pronominejä käyttäen ja vain se oli oikein :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä, miksi tuo sä piti lisätä noin painollisesti tuohon?

Kuka muu sen selättäis kuin jokainen itse???

Miten selätit masennuksen? Sivusta. Suomen kielessä ei toista pronominia käytetä näissä tilanteissa vaan eri ilmaisuja tai vaikka passiivia. Suomessa "sä et kirjoita" palstalle, vaan palstalle "kirjoitetaan".

Juuri hesalaiset puhuu näin, että he laittavat painollisia pronomineja joka lauseeseen, vaikka pronominin pystyy päättelemään jo predikaatista

Suljin maailman ulkopuolelle niin täysin, että lopulta kaikki arkinenkin pelotti. Kun kotoa poistuminen muuttui mahdottomaksi uskaltauduin viimein hoitoon. Kolme vuotta terapiaa ja omien heikkouksien tunnistaminen on auttanut, mutta ei masennus varmaan koskaan täysin katoa. Nykyään tunnistan sen ja uskallan puhua — kiitos ymmärtävän puolison.

Minulla siis auttoi terapia alkuun ja sitten sen myötä tullut uskallus irroittautua aiemmasta, onnettomasta ja yksinäisestä arjesta rehellisesti. Kun uskalsin kertoa läheisilleni masennuksesta, samalla suurin stigma katosi. Nyt pystyn välttämään suurimman alhon kertomalla läheisille aina kun huomaan entisen toimintatavan hiipimässä osaksi arkeani.