Minkä ikäisenä koit aikuistuneesi oikeasti?

30 kun sain lapsen. Ihan heti se ei kyllä tapahtunut silloinkaan.

Oli varmaan teini-iästä saakka hetkiä kun olin siis niiiiiin kypsä ikäisekseni.

25-30v, mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan. Mutta tuon ikäisenä aloin nähdä omat vanhempani ja muut aikuiset vertaisina.

Kun tarkastelen elämääni niin huomaan selvän muutoksen itsessäni 23-vuotiaana. Silloin aloin ottaa vastuuta itsestäni oikeasti, aloin ottaa harkittuja riskejä aina helpoimman kautta menemisen sijaan sekä aloin parisuhteessa muuttua vähemmän itsekkääksi. 

Tietysti jotain aikuistumisen tunteita ja merkkipaaluja on matkan varrella ollut useastikin eri tilanteissa (avioliitto, lasten syntymä, asunnonostot jne,), mutta olen ollut jossain määrin läheisriippuvainen aina. Nyt vasta viisikymppisenä tunnen olevani henkisesti omilla jaloillani. Pystyn asettamaan alistavalle miehelleni rajat ja tiedän, että mikäli hän ei niitä kunnioita, lähden ja selviän. Näen myös ympärilläni muita mahdollisuuksia, jotka ovat aina olleet olemassa, mutta en ole itse pitänyt niitä realistisena juuri minulle.

Parikymppisenä sitä koki itsensä kovinkin aikuiseksi. Johtui varmaan siitä, että silloin piti ottaa vastuu omasta elämästään, oli erilainen vapaus ja vastuu kuin teini-ikäisenä. Nyt jälkeen päin ajateltuna, silloin on ollut ihan kakara enkä ole ihan varma, olenko vieläkään aikuinen näin nelikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä teille 20+ aikuistuneille se tarkoittaa? Itse en ollut kovinkaan pitkälle teini-iästä silloin... Jos olisin tajunnut ja olisi ollut tarpeeksi älyä ja voimaa, olisi voinut irrottautua. Masennus esti, arvottomuuden tunne ja sehän on oikein herkkua kontrolloivalle sadistiselle ihmiselle.

Ap

En ole varma ymmärsinkö kysymystä. Mutta aikuistuminen on tarkoittanut mulle sitä että olen alkanut ottaa vastuuta omasta elämästä ja valinnoista ja olemaan itsenäinen ihminen. Pikkuvanha ja ”pärjäävä” olin jo lapsena.

Aikuistuminen kuitenkin tarkoitti sitä, että en nähnyt enää itseäni muiden kautta ja suhteessa muihin vaan omat ääriviivat alkoivat piirtyä. En ollutkaan enää ihminen joka määrittyy suhteessa äitiin, perheeseen, sukuun, työpaikkaan tms vaan ihminen jolla in niistä riippumattomia toiveita ja suunnitelmia. Ja ymmärsin että on ok että omat toiveet ja suunnitelmat eivät aina ole linjassa muiden toiveiden ja suunnitelmien kanssa ja silloin niistä keskustellaan aikuisten kesken eikä vaan myötäillä ja alistuta.

noin 30

43-vuotiaana, kun vihdoin sain vuosia jatkuneen terapian jälkeen riuhdottua itseni irti narsistivanhemmistani. Tämä vaati myös sen, että katkaisin välini heihin täysin.

46 ja nyt alkaa tajuamaan realiteetteja

Ehkä viimeistään 15v? Perhetilanteeni oli hankala, oli pakko. Itsestäni olen huolehtinut n 9 -vuotiaasta, jolloin tein jo esim ruuan ja pesin pyykit. Koulun olen huolehtinut aina itse.