Kerro ikäsi ja mitä olet saavuttanut?

Oon 38 ja mun saavutukset on lukematon määrä eri sairauksia (fyysisiä), yo-tutkinto ja kandin tutkinto. En ymmärrä mistä noita sairauksia vain tulee ja tulee vaikka elää kuinka terveellisesti. Oon ihan poikki sairasteluun. Tuntuu että elämä menee nykyään nukkuessa, mitään ei keho jaksa enää. 

Hyvä ammatti ja työ, hyvä palkka, poika, paljon omaisuutta, pää ja keho kunnossa.

59 v. Ei paljon mitään sen jälkeen, kun olin 35 v. Sitä ennen luin korkeakoulututkinnon, menin naimisiin, sain vakituisen työpaikan ja sain lapsen. Sen jälkeen...olen saanut pysyä siinä vakituisessa työpaikassa, en ole eronnut ja lapsi on aikuinen ja hengissä. Olen perusluonteeltani pessimisti.

Kiitos taas kaikille tsemppi kommenteista. Ihan tosipaljon piristää. Ja muutkin kommentit, kiitos.

Lapset on kyllä parasta, mutta harmittaa että perhe ei pysynyt kasassa ja he näkee isäänsä harvoin. Tunnen syyllisyyttä siitä.

Moni tuttukin on sanonut kun olen kadehtinut heidän hienoja talojaan ja "luksus" elämää että "hei sulla on sentään jo lapset, me ei edes vielä tiedetä saadaanko koskaan vaikka haluttaisikin" ja tottahan se on. Ei kaikki saa.

Ap

34 ja minulla on ihana poika. <3

Terveet lapset,velattomat autot,asunto,ulkomaan asunto, vakkari työ.seuraava etappi on ulkomaille muutto.

54 v. Sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan pari vuotta sitten. Sen jälkeen sain asuntolainaa, ja nyt elän koko lopun työurani asuntolainaa maksaen. Toivon, että saan velat maksettua ennen eläkkeelle jäämistä. Eläkkeeni tulee olemaan pieni, kun olen ollut naisvaltaisella alalla lyhyissä projektitehtävissä.

Ei hätää, tuo on juuri kolmenkympin kriisiä, menee ajallaan ohi.

Mä oon kans 25v ja asun vuokrayksiössä sekä opiskelen ekaa amk-tutkintoa. En ole myöskään ikinä ollut oikeissa palkkatöissä. Olen ylpeä siitä että selvisin todella pahasta masennuksesta ja pääsin amk:iin opiskelemaan. Tiedän että monet tällä palstalla pitävät ammattikorkeaa ihan leikkikouluna mutta minulle se on iso saavutus. Olin peruskoulussa luokan huonoin eikä kotona ikinä kannustettu opiskeluun. Vasta aikuisena olen tajunnut kuinka tärkeää se on.

Mun kaikki kaverit on ikähaarukassa 23-28 eikä kellään ole omaa taloa/asuntoa tai lapsia. Suurin osa sinkkuja. Opiskelee tai vielä haaveilee opiskelemaan pääsystä. Aika iso kontrasti ap:n kaveripiiriin. En tarkoita millään pahalla, kunhan ihmettelen.

Ei minulla 25-vuotiaana ollut vielä juuri mitään. Olin ihan keskeneräinen. Saavutukseni silloin olivat kaksi yliopistopaikkaa, ainejärjestöni puheenjohtajuus ja juuri solmittu avioliitto pitkäaikaisen poikaystävän kanssa. Rahaa, säästöjä tai omistuksia ei ollut, ei vakituista työtä tai muutakaan materiaalista. Haaveilin lapsista ja pidin vuotta nuorempaa kaksilapsista ystävääni paljon itseäni ”pidemmällä olevana” elämässä.

Nyt 39-vuotiaana suurimmat saavutukseni ovat se, että valmistuin ja sain vakityön (molemmat 31-vuotiaana), ostin aviomieheni kanssa omakotitalon (jossa on valtavat remontit kylläkin päällä) ja vuosien lapsettomuuden jälkeen saimme adoptiolapsen, jota rakastamme yli kaiken. Oikeastaan kaikki muut ”saavutukset” edelleen on ihan toissijaisia sen rinnalla, että olen jollekin tässä maailmassa äiti.

Älä ap vähättele sitä, mitä sinulla on! Olet tosi nuori ”saavuttamaan” mitä vain, ja sulla on jo lapset, eli lopulta se tärkein (siis olettaen, että olet lapsia halunnut).

Korkeakoulututkinto ja sitä myöten vakituinen työ. Parisuhde, joka perustuu rakkauteen ja luottamukseen. Maallemuutto, ihania lemmikkejä, hyvät ja lämpimät välit läheisiin. Olen onnellinen ja terve. Ikää 30 vuotta.

Kaikki nämä tuntuu valtavilta saavutuksilta, onnellisuuden lumipalloefekti käynnistyi viimein opiskelupaikan myötä. Nykytilanne tuntuu melkeinpä epätodelliselta.

Parikymppisenä haudoin vielä suunnitelmia päivieni päättämisestä, olin itsetuhoinen, sairastin anoreksiaa ja bulimiaa, lepuutin välillä päätäni osastohoidossa, olin VARMA, ettei minusta ole mihinkään ja kohtaloni on vain kuolla pois eikä kukaan edes huomaa. Kovaa työtä ja itsensä likoon laittamista se kyllä vaati, että sieltä noustiin. Mutta kaikki on mahdollista!

44 vuotta, eikä mitään saavutuksia. Ei puolisoa eikä lapsia, ja asun kaupungin vuokra-asunnossa. Kolme eri koulua on jäänyt kesken erään fyysisen sairauden vuoksi, ja lyhyet pätkät työelämässä koostuvat lähinnä palkattomista harjoitteluista. Työkyvyttömyyseläkettä ei ole myönnetty, joten sinnittelen työmarkkinatuella, asumistuella ja toimeentulotuella, enkä usko että tilanteeni tulee ikinä tästä paranemaan.

35v: korkeakoulututkinto ja uralla eteneminen, asunut ulkomailla ja matkustellut, asunto, mökki, vene, sijoitusasuntoja, hyvä palkka, pitkä parisuhde... Määräaikaisissa työpätkissä, velat niskassa kaikesta, paljon ylipainoa, ei lapsia, mies sairas ja sukulaiset ja ystävät eri paikkakunnalla, isovanhemmat kuolevat vuoron perään... Kaikki on suhteellista.

44 v. ja ulosoton.

Hyvän työuran, olen 43v. 40v bipon takia eläkkeelle, lääkityksellä nykyisin melko oireeton. Uudehkon omakotitalon, hyvät välit kaikkiin sukulaisiin, järkevillä elämäntavoilla fyysisesti hyvässä kunnossa ja terve. Ei taloudellisia huolia. Olen tyytyväinen.

40 v nainen, 2 lasta, onnellinen avioliitto vielä näin 18 vuoden yhdessäolon jälkeenkin. Keskipalkkainen työ, josta jäänyt hyvin säästöön ja asuntokin pian maksettu.

Minä olen 27-vuotias. Saavutuksena ainoastaan lukio. Kunnon töissä ( ei mikään kokeilu yms) olen ollut niin vähän, ettei kannata edes niitä laskea. Nyt taistelen ensimmäistä amistutkintoa asenteella, kunhan saisin ammatin itselleni. Koirani hoisin mahdollisimman hyvin loppuun asti ja vein aina eläinlääkäriin ja ostin tarvikkeita ( kuten lämpimiä asuja, kun paleli talvisin varsinkin vanhana)  ja hyvää ruokaa. Arki menikin paljolti sen ehdoin. Kuoli kotona omalla sohvalla nukkuessaan. Saavutuksena voi pitää sitä, että kestin yksinäistä elämääni nuorempana ( kuten kiusaaminen lukioon asti) ja olen edes jonkinlaisessa kunnossa, vaikka mielialat vaihtelevat usein. Muuten olen aina yrittänyt olla oma itseni ja en sillä tavalla halua alkaa tekemään niin kuin muut sanovat. Toisaalta en ole tyytyväinen itseeni kuitenkaan ja pelkään erilaisia tilanteita ja olen yksin edelleen. Pienenä saavutuksena voi pitää sitä, että olen ainakin yrittänyt päästä yliopistoon ja pari kertaa ollut lähellä ja meinaan vieläkin ainakin yrittää. En ole menettänyt täysin uskoa elämään ainakaan vielä. Säästänyt olen monia vuosia pienistä rahoista ja ne tuovat vähän turvaa elämääni. Jotkut hetket ovat myös jääneet mieleen, kun olen tarvinnut voimaa ( esim muutot) ja olen niistä selvinnyt vaikka ovat olleet rankkoja hetkiä. Olen yleensäkin selvinnyt yksin monista asioista ilman toisten apua ja tukea ja tämä ihan kiusaamiseenkin liittyen. Ehkä olen vielä joskus onnellisempi ihminen. En vaadi paljon, mutta joskus elämä aika ikävää ollut. Tämä nyt on vaan  tekemällä tehty ja todellisuudessa häpeän itseäni ja elämääni paljon. 

Suurin tajuaminen elämässä oli se että olet keskiarvo niistä 5 ihmisestä joiden kanssa vietät suurimman osan ajastasi. 21v nuorisorikollinen vailla koulutusta ja veloissa. Nyt 29v ja +60k€ vuositulot hyvä asunto, velaton hyvä auto ja sijoituksia. Koulutusta ei ole vieläkään

Vierailija kirjoitti:

Suurin tajuaminen elämässä oli se että olet keskiarvo niistä 5 ihmisestä joiden kanssa vietät suurimman osan ajastasi. 21v nuorisorikollinen vailla koulutusta ja veloissa. Nyt 29v ja +60k€ vuositulot hyvä asunto, velaton hyvä auto ja sijoituksia. Koulutusta ei ole vieläkään

ennen siis pyörin luusereiden kanssa kunnes älysin keskittyä vain sellaisten ihmisten kanssa ajanviettoon joilla samat tavoitteet elämässä

28v, asun vuokralla avopuolison ja koiran kanssa. Ei autoa, eikä lapsia. Ammattikorkeakoulusta valmistuin yliajalla, kaikenlaisia hommia on tullut tehtyä rahanperässä, nyt viimeiset 3 vuotta oman alan töitä. Velkaa on opintolaina sekä kulutusluottoa siirtolapuutarhamökistä, jonka omistan. En kauheesti ole saavuttanut, mutta ihan tyytyväinen elämääni.