Sinä perheellinen nainen, jos eroaisit,

Monella (naisella ja miehellä) on perhearjen keskellä tuollainen ajatus.

Mutta kun aikaa kuluu, lapset kasvavat, alkavat aikuistua ja seurustella itse, muuttavat opiskelemaan, tuntee moni ihminen tuossa tilanteessa olevansa todella yksin.

En tod.

Hyvää, läheistä, luottamuksellista ja rakkaudellista ihmissuhdetta ei synny siten, että viettää jonkun kanssa päivän silloin, toisen tällöin. Miksi eron jälkeen niin moni tyytyy satunnaiseen tapailuun? Mitä siitä saa? Eikö olisi parempi olla vain yksin?

Ikinä en muuta kenenkään kanssa saman katon alle. Seurustella voisin, mutta asuttaisiin erikseen. Olen välillä töissä ja välillä työttömänä, saan enemmän tukia asumalla yksin. Lisäksi kun asuu yksin on vähemmän kotitöitä, vähemmän pyykkiä, siivoamista ja ruoan laittoa. En mene enää ikinä ilmaiseksi siivoojaksi ja kokiksi kenellekään, mielummin olen yksin.

Vierailija kirjoitti:

Olen melko vastikään käynyt läpi mieheni kanssa kovan kriisin liitossamme.

Siihen oli monta tekijää ja olemme tehneet paljon työtä että suhde on saatu taas kuntoon.

Ero oli todella lähellä ja mietin tuolloin että jos tämä liitto loppuu, uutta miestä ei tule.

Olen edelleen samaa mieltä, olen ollut mieheni kanssa yli 20 vuotta ja aikalailla olemme hitsautuneet yhteen. En jaksaisi enää aloittaa alusta, nykyiset deittikuviot kuulostavat kamalilta, ja tärkein kaikista syistä on, että en haluaisi teinieni joutuvan edes ajatuksen tasolla miettimään mitään äidin uutta poikaystävää.

Aika samoilla linjoilla. Olen antanut kaikkeni tälle miehelle ja ollaan käyty kriisejäkin läpi niin kuin varmasti kaikki pitkään yhdessä olleet parit. Se että pitäisi aloittaa kaikki alusta on kauhea ajatus. Olla taas siinä alkupisteessä tietäen mitä edessä odottaa. En välttämättä lähtisi leikkiin enää uudestaan. Tän eteen on niin paljon tehty työtä.

Eron jälkeen, kun joutuu alottaa tyhjästä niin sitä uutta elämää harvoin haluaa aloittaa alusta. Itselle on käynyt näin. Mitään maallista en eron jälkeen saanut ainoastaan lapseni sängyn ja siinä se. Olen keskittynyt vain ja ainoastaan lapseeni ja keskityn jatkossa. Ah! Tätä auvoa, kun saa laittaa mieleistään ruokaa ja ihan vain itselle ja lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Hyvää, läheistä, luottamuksellista ja rakkaudellista ihmissuhdetta ei synny siten, että viettää jonkun kanssa päivän silloin, toisen tällöin. Miksi eron jälkeen niin moni tyytyy satunnaiseen tapailuun? Mitä siitä saa? Eikö olisi parempi olla vain yksin?

Oletko nyt aivan varma?

Hyvä ystäväni, 45-vuotias, teini-ikäisiä lapsia, löysi itselleen sopivan uuden kumppanin, hyvän rakastajan ja ennen kaikkea hyvän ystävän.

Heidän rakkautensa ja yhteenkuuluvuutensa on vahva juuri siksi, että heillä on molemmilla omat kodit ja omat lapset. Heidän luottamuksensa on lujaa, he ovat hyviä ystäviä ja rakkaita toisilleen. Se on mielestäni kypsyyden merkki.

Ja molemmat heistä tuntevat ikään kuin heidän elämänsä palapelit olisivat loksahtaneet yhteen: juuri tässä iässä tämähän on parasta, juuri näin tämän kuuluikin mennä. Heillä on paljon myös apua ja tukea toisistaan: lasten kuskailut (kaksi samanikäistä tyttöä jotka ovat ystäviä keskenään), omakotitalon ja mökin kunnostus, tukea ongelmissa, apua moniin asioihin jne.

Ovat jo tunteneet toisensa pitkään, osin yhteisiä tuttuja, eivät asu kaukana toisistaan (pienehkö/keskikokoinen kaupunki) - mutta silti: oma tupa, oma lupa, molemmat kunnioittavat toistensa rajoja.

Mä pidän lapseni erossa mieskuvioista, jos sellainen tilanne tulee. Mutta saa olla erikoinen mies, että sellainen tilanne tulee.

Aloittaisin yhden tai kaksi kevyttä tapailusuhdetta. Katsottaiisin joskus Netflixiä ja paneskeltaisiin, käytäsiin syömässä jne. (aika mahdotonta koska 3 lasta)

Ois kiva nähdä kaksi-kolme kertaa viikossa. Keskittyisin työhön, opiskeluun ja lapsiin. Koskaan en enää muuttaisi miehen kanssa saman katon alle.

-N36, naimisissa 11v -

Nykyinen suhteeni on kestänyt 35 v. Ukosta en pääse eroon muuten kuin jos kuolema meidät erottaa. Mikäli niin kävisi en ryhdy uuteen suhteeseen vaan nautin elämästäni ja vapaudestani yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvää, läheistä, luottamuksellista ja rakkaudellista ihmissuhdetta ei synny siten, että viettää jonkun kanssa päivän silloin, toisen tällöin. Miksi eron jälkeen niin moni tyytyy satunnaiseen tapailuun? Mitä siitä saa? Eikö olisi parempi olla vain yksin?

Oletko nyt aivan varma?

Hyvä ystäväni, 45-vuotias, teini-ikäisiä lapsia, löysi itselleen sopivan uuden kumppanin, hyvän rakastajan ja ennen kaikkea hyvän ystävän.

Heidän rakkautensa ja yhteenkuuluvuutensa on vahva juuri siksi, että heillä on molemmilla omat kodit ja omat lapset. Heidän luottamuksensa on lujaa, he ovat hyviä ystäviä ja rakkaita toisilleen. Se on mielestäni kypsyyden merkki.

Ja molemmat heistä tuntevat ikään kuin heidän elämänsä palapelit olisivat loksahtaneet yhteen: juuri tässä iässä tämähän on parasta, juuri näin tämän kuuluikin mennä. Heillä on paljon myös apua ja tukea toisistaan: lasten kuskailut (kaksi samanikäistä tyttöä jotka ovat ystäviä keskenään), omakotitalon ja mökin kunnostus, tukea ongelmissa, apua moniin asioihin jne.

Ovat jo tunteneet toisensa pitkään, osin yhteisiä tuttuja, eivät asu kaukana toisistaan (pienehkö/keskikokoinen kaupunki) - mutta silti: oma tupa, oma lupa, molemmat kunnioittavat toistensa rajoja.

Lisään vielä tärkeimmän: he eivät koskaan riitele. Siihen ei ole syytä eikä tarvetta. Molemmat ovat rentoja ja leppoisia.

Olen siis tästä itse hieman kateellinen. Tuntuu että he saavat suhteesta vain ne parhaat palat.

Vierailija kirjoitti:

Monella (naisella ja miehellä) on perhearjen keskellä tuollainen ajatus.

Mutta kun aikaa kuluu, lapset kasvavat, alkavat aikuistua ja seurustella itse, muuttavat opiskelemaan, tuntee moni ihminen tuossa tilanteessa olevansa todella yksin.

Enpä usko. Kyllä sitä odottaa, että viimeinenkin lapsi lähtee omilleen ja saa olla täysin vapaa.

En sanoisi, etten ikinä enää aloittaisi uutta suhdetta. Nykyinen suhde (lasten isän kanssa) on monelta olisin täysin epäonnistunut ja moni asia on pielessä. Jos nyt eroaisimme, luultavasti korjailisin itseäni pitkän aikaa. Enkä haluaisi etsimällä etsiä uutta suhdetta.

Mutta jos kiinnostava mies elämääni eksyisi ja kuviot sujuisivat hyvin, en kieltäisi uutta suhdetta. Olisihan se oikeastaan ihan kiva kokeilla, miltä tuntuisi olla toimivassa suhteessa itselleni sopivan ihmisen kanssa.

En kylläkään muuttaisi yhteen ehkä haluasi elää uusperhe-elämää. Viettäisin uuden miehen kanssa aikaa silloin kun sille on sopiva hetki, arjen jakaisin vain lasten kanssa. En kaipaisi arkeen enää yhtään hämminkiä, varsinkaan jos miehelläkin olisi omia lapsia.

Mutta ennen kaikkea keskittyisin lapsiini ja heidän hyvinvointiin. Se olisi kaikista tärkeintä.

Deittailisin ja nauttisin siitä, en siis jakaisi pesää kaikille vastaantulijoille, vaan haluaisin käydä kahvilla tai lasillisella, kohdata erilaisia miehiä ja pohtia, mikä olisi se oma juttu tosissaan. Jos joskus löytäisin jonkun, kenen kanssa haluaisin seurustella, olisi se vuosia eron jälkeen ja yhteen emme muuttaisi ainakaan niin kauan, kun lapset asuu kotona.

En siis aktiivisesti etsisi mitään vakavaa, mutta en kyllä yksinkään haluaisi loppuelämääni olla.

Vierailija kirjoitti:

Mä pidän lapseni erossa mieskuvioista, jos sellainen tilanne tulee. Mutta saa olla erikoinen mies, että sellainen tilanne tulee.

Itse olen pitkässä liitossa jossa ero on muutaman kerran tullut puheeksi sivulauseessa.

Minun on vaikea uskoa koskaan ottavani uutta miestä jos nykyisen kanssa eroaisimme joskus. En olisi valmis joustamaan mistään saavutetusta omasta omaisuudesta, tilasta tai ajasta. Lisäksi, en muista että viimeisien vuosien aikana olisin kenenkään miehen kohdalla kokenut minkäänlaista vau-tunnetta, edes sellaista lievää. Vastakkainen sukupuoli ei vaan tee mitään vaikutusta enää, ja se on toisaalta vähän harmikin.

Minä olen eronnut muutama vuosi sitten ja olen uudessa suhteessa. Ilmeisesti kevyessä sellaisessa, koska emme asu yhdessä, eikä ole edes aikomusta muuttaa yhteen. Kuitenkin mies tuntuu minulle paljon oikeammalta ja paremmalta kuin exäni ikinä, vaikka exän kanssa rynnättiin muuttamaan yhteen, menemään naimisiin ja saamaan lapsikin, varmaan pitkälti, koska niin kuului tehdä. Nyt keski-ikäisenä ei onneksi enää tarvitse tehdä mitään tavan vuoksi, eikä olla parisuhteessakaan siksi, että on yhteinen asuntolaina ja lapsi. On erittäin vapauttavaa olla parisuhteessa ihan vain siksi, että toisesta tykkää niin mahdottoman paljon. Ja kyllä, mieheni ymmärtää myös sen, että elän lapseni ehdoilla ja lapseni aikataulut määräävät paljolti meidänkin aikatauluja. Hänen mielestään niin kuuluu ollakin ja olisi surullista, jos en laittaisi lasta aina hänen edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut pari vuotta sitten ja edelleenkään en kaipaa parisuhdetta. Toisaalta olisi kiva, mutta ahdistaa ajatus, että tässä notkuisi joka ilta joku tyyppi. En toki vanno ettei koskaan, olen alle 40v kuitenkin. Mutta yhteenmuuttoa en halua mielellään niin kauan kuin lapset tässä asuu. Jos miehellä on myös lapsia, se on vaan jotenkin täysin turn off. Mihinkään uusperhejuttuihin en lähde. Minulla on tosin seksisuhde erään vähän nuoremman miehen kanssa, nähdään kun lapset on isänsä luona. Kumpikaan ei kaipaa muuta. Ja välillä on ollut muitakin seuralaisia, nyt en kyllä ole mitään randomeita tapaillut tän koronan takia.

Naisilla tuo on vaan helppoa, kun voi ottaa tosta noin jonkun panosuhteeseen. Ihmekkään kun ei parisuhde maistu, kun seksiä saa mielinmäärin.

Vierailija kirjoitti:

Monella (naisella ja miehellä) on perhearjen keskellä tuollainen ajatus.

Mutta kun aikaa kuluu, lapset kasvavat, alkavat aikuistua ja seurustella itse, muuttavat opiskelemaan, tuntee moni ihminen tuossa tilanteessa olevansa todella yksin.

Sitä voi katsella sitten joskus. Jos nyt eroisin menisi ainakin yli 15 vuotta tuohon aikaan.

Irma 48v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä pidän lapseni erossa mieskuvioista, jos sellainen tilanne tulee. Mutta saa olla erikoinen mies, että sellainen tilanne tulee.

Itse olen pitkässä liitossa jossa ero on muutaman kerran tullut puheeksi sivulauseessa.

Minun on vaikea uskoa koskaan ottavani uutta miestä jos nykyisen kanssa eroaisimme joskus. En olisi valmis joustamaan mistään saavutetusta omasta omaisuudesta, tilasta tai ajasta. Lisäksi, en muista että viimeisien vuosien aikana olisin kenenkään miehen kohdalla kokenut minkäänlaista vau-tunnetta, edes sellaista lievää. Vastakkainen sukupuoli ei vaan tee mitään vaikutusta enää, ja se on toisaalta vähän harmikin.

Tätä vau-tunnetta olen miettinyt minäkin. Olen ollut naimisissa lasteni isän kanssa jo 20 vuotta ja hänet nähdessäni tunsin juuri tuon Wau! -olon ja tunnen vieläkin. Kenenkään muun kohdalla en ole niin tuntenut. Yksikään mies ei ole herättänyt minussa ensi näkemältä mitään erikoisempaa mielenkiintoa.

Teen asiakaspalvelutyötä ja näen siinä paljon erilaisia miehiä, mutta he ovat vain massaa, joka ei sytytä ollenkaan. Kun ystäväni erosi muutamia vuosia sitten, niin tutkailin hänen kanssaan hetken deitti-ilmoituksia. En löytänyt yhden yhtä tyyppiä, joka olisi soittanut kelloja millään tavoin.

En ole siis eroamassa, mutta jos niin tai jotain muuta kamalaa tapahtuisi, olisin luultavasti yksin aika kauan. Ja sittenkään en melko varmasti muuttaisi enää yhteen, vaan nauttisin yksin omassa asunnossani. Ehkä mummona voisin muuttaa yhteen jonkun miehen kanssa, mutta kiirettä en pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Monella (naisella ja miehellä) on perhearjen keskellä tuollainen ajatus.

Mutta kun aikaa kuluu, lapset kasvavat, alkavat aikuistua ja seurustella itse, muuttavat opiskelemaan, tuntee moni ihminen tuossa tilanteessa olevansa todella yksin.

Se todella yksin on aika unelma jollekin, joka ei ole ollut yksin ehkä koskaan periaatteessa. Siis ainakaan asunut yksin, vaan muuttanut vanhempien kodista suoraan miehen kanssa yhteen, tehnyt lapset ja elänyt aina muiden kanssa. Niin kävi ainakin tädilleni. Hänen miehensä ja lastensa isä kuoli, kun lapset olivat 15-17 vuotiaat ja surunsa jälkeen täti nautti. Hän oli leskeytyessään noin nelikymppinen ja surutyötä kesti viitisen vuotta, jonka aikana myös lapset lähtivät kotoa omilleen.

Täti laittoi kotinsa mieleiseen järjestykseen, teki remppaa ja eli just niin kuin halusi. Hän oli noin 70 vuotias, kun ruskaretkeltä löytyikin mukava leskimies. Yhteen he eivät kuitenkaan muuttaneet silloin ja eivät ole muuttaneet vieläkään.