Avioliitosta tauolle, kokemuksia?
Olen jo viimeisen vuoden miettinyt ihan vakavissani, pitäisikö vähäksi aikaa muuttaa erilleen, katsella parisuhdetta ja sitä toista osapuolta vähän kauempaa ja miettiä mitä tästä eteenpäin. Ongelmana tässä on se, että meillä on kaksi lasta, 4-, ja 1-vuotiaat. Suunnittelin vuokraavani kaupungilta jonkun pienen kämpän johon juuri ja juuri lasten kanssa mahduttaisiin, sopivan matkan päähän nykyisestä kodista ja lasten hoitopaikasta. Olemme molemmat töissäkäyviä, tosin minä vasta ihan hiljattain äitiyslomalta palannut. On alkanut ahdistaa tuon miehen kanssa, kun tuntuu että ollaankin kaikesta ihan eri mieltä. Minä haluaisin muuttaa isompaan kaupunkiin tai vaikka ulkomaillekin, kokeilla edes minkälaista se on, mutta mies ei halua liikkua mihinkään, sille riittäis kerran vuodessa viikon loma ulkomailla. Ollaan molemmat kuitenkin just ja just kolmekymppisiä, ahdistaa ajatella että tässä on elämä nyt ja eläkeikään asti. Mies haluais omakotitalon syrjäseudulta vaikka siltä ei onnistu edes rivitaloasuntomme pienen pihan nurmikon leikkuu. Minä voisin asua vaikka kerrostalossa koska en jaksa hoitaa kaikkia pihatöitä yksin. Siis sen lisäksi että hoidan KAIKEN sisätiloissakin, mies ei tajua viedä roskistakaan pihalle jos ei häntä käske. Minä pidän siitä että koti on siisti ja siellä pääsee kulkemaan kompastumatta lasten leluihin, mies voi jättää teepussin pöydälle odottamaan jotain parempaa hetkeä että sen voi siirtää metrin päähän roskikseen. Olen yrittänyt olla tekemättä mitään miehen puolesta ja siivoamatta sen sotkuja, mutta mitä enemmän odotan, sitä enemmän tavaraa kasaantuu ja sitä vaikeampaa hänen on aloittaa siivoaminen, varsinkin kun siihen ei kahden lapsen kanssa ole aikaa montaa tuntia kerrallaan. Tässä siis pitemmän kaavan mukaan pohjustusta siihen, kuinka erilaisia olemme. Yhdessä ollaan oltu kahdeksan vuotta, nyt siis toisen kerran kuukauden sisään otin puheeksi että en jaksa olla hänellekin äiti ja että muutetaan erilleen. Miehen mielestä voidaan kirjoittaa eropaperit samantien, tauolta ei ole kukaan palannut onnistuneesti takaisin yhteen. Minun mielestäni se voisi onnistua, olen kuitenkin niin ahdistunut nykytilanteessa että en pysty jatkamaan näin. Tilanne on jo niin pitkällä, että en edes halua mennä parisuhdeterapeutille. Samoista asioista ollaan riidelty ja keskusteltu monta vuotta, mies lupaa yrittää parantaa tapansa minun toivomaan suuntaan mutta minun nähdäkseni paljoakaan ei ikinä ole tapahtunut. Nyt jos taas vedän suunnitelman puihin ja jään tähän asuntoon, kadunko sitä kuukauden päästä taas uudestaan? Mies kun lupasi jälleen kerran skarpata. Kuulisin mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, onnistumisia ja epäonnistumisia avioliiton jatkumisesta tauon jälkeen, tuttavapiirissäni kun ei ole ketään jolta kysyä.
Kommentit (38)
Millaisia ihmemiehiä nämä ovat muka sitten seurusteluaikana oikein olleet?
Ettekö naiset tutustuneet miehiinne ennen lapsentekoa?
Kiinnostavaa lukea millaiseen umpikujaan sitä nainen voikin itsensä saattaa. Tosi ikävä sanoa, mutta itse olette opettaneet, että teitä voi tuolla tavalla " kohdella" = jättää huomiotta. Miksette ole jättäneet pussimiehiä jo ennen lapsia?
Omituista. On mullakin parisuhteessa omat ongelmani, mutta enpä niitä lähtisi eroamalla ratkomaan - varsinkaan väliaikaisella. Onhan se lapsillekin raastavaa, ellei aikuiset osaa päättää asioistaan - saavat lisää huonoa ongelmanratkaisumallia.
Jos kerran erotaan niin sitten erotaan ja sillä selvä. Aikuiset pystyvät erottuaankin olemaan isä ja äiti lapsilleen. T-pussimieshän ei tunnetusti muutu, mutta ehkä lapsi sitten kestää joka toinen viikko kurahousut lattialla ja homeet lavuaarissa isällä ollessaan? Nimittäin siinä vaiheessa äidillä ei ole enää asiaan mitään valtaa.
Sehän tässä onkin surullista, että tämä on oma valinta. Ihan oma harkittu valinta. Surullista on myös huomata, miten vähän tiedät muusta kuin omanlaisesta elämästäsi.
Minun mielestäni on itsestään selvää olettaa, että jos mies (itse seurustelin mieheni kanssa 10 vuotta ennen lapsia) haluaa lapsia ja haluaa yhteisen kodin on hän myös valmis ottamaan vastuuta ja sen mukana tulevaa työtä. (Meillä mies halusi lapsia kauan ennen minua).
Minua ei voi syyttää siitä että hän ei niin teekään. Minä en ole vastuussa mieheni saamattomuudesta, hänen itsekkyydestään. On naurettavaa syyttää tekemisen kohdetta (objektia) tekijän, subjektin teoista. Mieheni on aikuinen, kykenevä ihminen, joka saa itse ottaa vastuun teoistaan nyt ja vastaisuudessa. Minä en voi jättää asioita tekemättä vain siksi, että mieheni porsastelee ympäriinsä. Puhtaita vaatteita on kuitenkin oltava, ruokaakin on pakko ostaa.
Minä ainakin itse otin ihan automaattisesti lasten ja parisuhteen tultua lisää vastuuta. Luovuin omastani, huomioin toista, lisäsin kotityö" taakkaani" . Ja olen ylpeä siitä.
Mies voi antaa itsestään ja aikeistaan valheellisen kuvan. On totta, että minun mieheni ei ollut kotitalousihme myöskään ennen lapsia. Mutta kuten aiemmin sanoin: normaali järkevä ihminen muuttaa käytöstään olosuhteiden muuttuessa (tähän kai se evoluutiokin nojaa). Ja parisuhteessa -- vaimona ja hänen lastensa äitinä -- minulla on oikeus olettaa, että minua ei käytetä hyväksi vaan kohdellaan ansaitsemallani tavalla. On todella surullista, että asia ei näin ole. Mutta minun syyni se ei ole, vaikka ymmärrän, että epätoimivaan parisuhteeseen tarvitaan tavallaan myös kaksi osapuolta.
Toisaalta epätoimiva parisuhde henkisellä tasolla on eri asia kuin hoitaa fyysiset toimet, jotka esim. kodin- ja lastenhoitoon kuuluu. Voin henkisellä tasolla olla vastuussa mieheni pahoinvoinnista (viittaan esim. Harville Hendrixiin sekä hänen teoriaansa kumppaninvalinnasta), mutta hänen teoistaan en ole vastuullinen. Tunteet ovat kaikille sallittuja, mutta niiden pohjalta väärin toimiminen ei ole.
Miksi en jättänyt miestäni ennen lapsen tuloa? Joskus tämä kaduttaakin. Mutta olin kai sitten niin naivi, että uskoin mieheni haluun olla osana rakentamassa yhteistä onnea. Lisäksi, rehellisesti, en ymmärtänyt silloin toimivasta parisuhteesta mitään. Silloin (ennen lapsia) oli niin helppo uppoutua omiin harrastuksiin, jos menikin huonosti miehen kanssa.
Eikä kai kukaan osaa tulevaisuutta ennustaa? Selviä merkkejä tietysti oli ja ne on nyt retrospektiivisesti helppo nähdä. Silloin luulin niiden olevan osa normaalia elämää. Nyt vanhemmiten tiedän parhaiten. Jälkiviisaus ei kuitenkaan tätä tilannetta paranna.
Minulla oli vuosi sitten hyvin paljon samanlaisia ajatuksia kuin sinullakin...tapeltiin paljon miehen kanssa jne. ollaan hyvin erilaisia...no lopultahan tultiin siihen tulokseen, että päätettiin kokeilla asumuseroa. aika pian oli jo oikea ero vireillä.riitaannuttiin entisestään. tosin harrastimme seksiä silloin tällöin. minulla olli alkuun parempi olo olla erosta hänestä, ei tarvinnut koko ajan tapella jne. minulla oli tunne, että puhumme mieheni kanssa eri kieltä ja niin kait se on. mieheni on sanonut, että hänellä on myös parempi olo ilman minua. no tässä vasta mieheni löysikin yllättäen, toisen ja minä tulin hullun mustasukkaiseksi, olihan meillä ollut se seksisuhde kuitenkin päällä ja se meillä onkin toiminut. kauhealta tuntuu, että hän tekee sitä nyt säännöllisesti toisen kanssa :( näin siitä joskus painajaisia kun oltiin vielä naimisissa ja nyt se painajainen on totta, enää ei herää miehen vierestä ja huokaise, että se olikin unta..yhtä-äkkiä se oma " harmaa" itsestäänselvyytenä pidetty mies olikin toisen..tapahtui romahdus ja aloin katua eroa todella paljon. ensin oli hyvä olla yksin, alkuun kun se oli uutta. mutta kesän kun sai olla yksin ja nyt iltojen pimetessä on yksinäisyys alkanut tuntua ahdistavalta. on ikävä toista ja lapsia joista joutuu olemaan erossa joka toinen viikko. se lapsista erossa oleminen on varmaan kamalinta ja huoli heistä, kyllä hekin ovat saaneet kärsiä tässä. perhe on menetetty. kadun, että en osannut arvostaa miestäni aikanaan ja nyt ollaan tässä. taukoa tai eroa en kyllä suosittele kovin helpolla..no aika näyttää olenko joskus sitä mieltä, että tämä oli kuitenkin oikea ratkaisu.ollaanhan me miehen kanssa kuitenkin niin erinlaisia. meillä päättyy harkinta aika vajaan kuukauden päästä.
Kiitos kanssasiskoille omista kokemuksista, ihanaa lukea että en ole yksin enkä varsinkaan tiukkapipo yksinvaltias, joksi kotona nimitellään sääntöjeni luettelemisesta. En nyt ehdi kommentoida kaikkia esille tulleita asioita ketjussa, mutta sen verran sanon omasta tilanteesta, että erilleenmuutosta ollaan jälleen kerran keskusteltu, tosin hyvin lyhyesti kun mies lähti ovet paukkuen. Olen silti hakenut vuokrakämppää usealta taholta ja nyt odottelen vapautuvia.
Omaa aikaa olen ottanut triplasti entiseen verrattuna, on opiskeluja ja töitä, lapsia vaan tulee ikävä jos ei ehdi nähdä tarpeeksi. Ja mieskin on siivonnut keittiön poissaollessani lähes joka kerta!
Ja poiketen eräästä kirjoittajasta, en tunne tällähetkellä minkäänlaista mustasukkaisuutta vaikka mies harrastaisi seksiä jonkun toisen naisen kanssa. Joskus oikein toivon että se löytäisi paremman naisen itselleen. Taloudellisesti tulisin yksin toimeen lasten kanssa, henkinen yksinäisyys voisi olla vaikeampaa. Siksi kai tässä vielä kituutetaan...
Mutta nyt on mentävä taas. Rohkeutta ja pitkää pinnaa kaikille!
T: ap
En aio tässä neuvoja alkaa latelemaan, sillä jokainen ihminen tekee loppujen lopuksi omat ratkaisunsa, mutta voin kertoa omia ajatuksiani aiheesta. Eli meillä kolme lasta, kaikki vielä alle kouluikäisiä. Yhdessä olemme olleet kaikkiaan 8 vuotta, josta kohta lähes 7 avioliitossa. Eka lapsi syntyi oltuammme yhdessä reilut 2vuotta eli kahdenkeskistä aikaa ei paljon ole suhteessa ollut. Aluksi tunsin kovastikin romanttisia tunteita miestäni kohtaan, mutta armoton väsymys, jatkuva lasten/kodinhoito, harmaa arjenpyöritys, omat kriisit ym. ym. ovat karistaneet romantiikan minimiin. Me olemme kuitenkin pyrkineet hoitamaan suhdettamme ennen kuin mitään hurjia kriisejä pääsisi syntymään. Olemme olleet useana kesänä perhe/avioliittoleirillä, jossa parisuhteesta on päästy puhumaan oikein ajan kanssa. Tänä kesänä leiri jäi valitettavasti väliin muiden kiireiden takia ja huomaan kyllä kaipaavani sellaista. Joku voisi ajatella, että vain heikot tarvitsevat tukea parisuhteeseensa, mutta ei! Päinvastoin; minusta on viisautta etsiä tukea/apua jo ennen kuin on edes mitään ongelmia. Autoja/asuntoja kyllä huolletaan, remontoidaan ja laitetaan rahaa kymmeniä tuhansia euroja. Yhtä lailla ihmisten pitäisi satsata omaan perheeseen/parisuhteeseen. Mennä leireille (niitä on lukemattomia erilaisia), avioliittokursseille, avioliittoneuvontaa, perhe/pariterapiaan...Myös puhuminen muiden pariskuntien kanssa on auttanut hahmottamaan, että kaikilla on jotain ongelmia suhteessaan ja että rakkaus muuttaa muotoaan ajan kanssa. Harva tuntee samoja perhosia kuin ensihuumassa vatsassaan kymmenen avioliittovuoden jälkeen. Tutkimustenkin mukaan romanttinen rakastumisen tunne kestää korkeintaa 2 vuotta!! Sen jälkeen alkaa erilaiset vaiheet, kumppanuus, ystävyys ym. mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi myös tuntea romanttisia tunteita puolisoaan kohtaan. Olen sitä mieltä, että nekin tunteet kasvaa jos niitä vain ruokkii. Voisitteko päästä miehesi kanssa jonnekin mökkiin viikonlopuksi takkatulen ääreen ihan vain kahdestaan? Jopa minä (vaikka pidän itseäni hyvin lojaalina, uskollisena ja sitoutuvana ihmisenä) olen ajatellut joskus heikkoina hetkinä, että ei tässä ole muuta tietä kuin erota. Vaikka meillä ei ole edes suuria ongelmia, on vain niitä katkonaisia yöunia, kinasteluja ym. Jokaiselle ihmiselle tulee jossain vaiheessa sellainen olotila ja jos sitä alkaa ajatuksissaan ruokkia, niin totta kai asiat etenevät niin. On vain surku, että ihmiset eivät ymmärrä että uudessa suhteessa tulee jälleen se harmaa arki vastaan. Ei se ruoho yleensä ole vihreämpää aidan toisella puolella. Toinen tilanne on tietysti, jos suhde on läpimätä (tällä tarkoitan nyt väkivaltaa, sairaalloista mustasukkaisuutta ym.).
Voimia meille kaikille!
mitä tauolla haettaisiin, sitäkö, että tuntuuko yksin eläminen paremmalta vai sitä, syttyykö tunteet uudelleen. Itselläni on ollut samanlaisia tunteita siitä, ettei elämässäni ole muuta kuin kolme lasta ja mies sokerina päällä. Siis miestä saa kasvattaa enemmän kuin lapsia: laita astiat tiskikoneeseen, maito jääkaappiin, tavarat paikoilleen... se rassaa totisesti. Olen miettinyt monesti miten paljon helpompaa olisi, kuin olisi " vain kolme lasta ja minä" . Ei tarvitsisi enää siivota yhden aikuisen jälkiä. En tiedä mitä on tapahtunut, tai en ole ehtinyt miettimään asiaa, mutta nyt tuntuu, että mies on alkanut ymmärtämään omaa käytöstään.Se on alkanut kertoa miten paljon se arvostaa ja rakastaa (jota ei ole tehnyt aiemmin juuri lainkaan). Se on tuntunut tosi hyvältä ja laittaa taas jaksamaan. Lisäksi hänen toimistaan ja puheistaan kuulee, että vihdoin perhe näyttäisi olevan ykkösenä hänen elämässään. En tiedä onko vaikutusta asiaan, mutta noin vuosi sitten kun podin samanlaisia tuntemuksia kuin opp, niin päätin, että lapset eivät elämääni rajoita, nehän voi ottaa mukaan moneen paikkaan. Olen antanut mieheni tässä vuoden mittaan tuntea olonsa " tarpeettomaksi" . Asenne että kyllä me pärjätään ilman sinuakin. Ollaan tehty ja reissattu ja menty lasten kanssa, ja näyttää että mies on tämän myötä halunnut tulla enemmän mukaan perheeseen.
Yksi " riita" meillä oli, jossa ihan rauhallisesti kerrankin pystyin kertomaan, miten tuntuu siltä, kuin olisi neljäs kakara talossa. Ja että korjaisi aina kulkeissaan eteen osuvia leluja tms.lattioilta. Mies ehdotti, josko palkattaisiin siivooja ja suostuin kokeiluun. Siivooja kävi kolme kertaa kuukaudessa, ja oli kieltämättä aivan älyttömän tarpeellinen juttu, varsinkin kun lapset olivat vielä alle vuotiaita, eikä oikein rytmiä elämässä ollut. Nyt luovuttiin siivoojasta, kun tuntuu, että jaksan taas itse siivoilla kun on lapsillakin normaali rytmi päivässä.
Minä, niin kuin moni edellinenkin kirjoittaja olen sitä mieltä, että ota ennemmin oma aikasi joko lasten kanssa tai ilman. Harrasta, tee reissuja, matkustele, opiskele, ennemmin kuin eroa. Tai kokeile ainakin. Minun kokemukseni on että se on tehonnut!! Olen kyllä samaa mieltä siinä asiassa, että ei eron syy tarvitse olla hullu mies, juoppo tai väkivaltainen, mutta jokuhan sinut on aikoinaan sitonut tähän mieheen. Yritä kaivaa ne asiat mielesi sopukoista ja mieti onko niitä piirteitä enää olemassa ollenkaan. Eroa vierestä seuranneena täytyy kyllä sanoa, että tunnemylläkkä näyttää olevan aika valtava. Toisaalta sitä nauttii omasta vapaa-ajasta, kun lapset ovat miehellä, toisaalta sitä kaipuuta ja oman ajan järjestelyä, kun lapset ovat itsellä, ei ole mukava seurata. Neljä vuotias osaa kaivata jo isäänsä valtavasti, isä on aina lapselle isä. Se ei vielä tiedä millainen sen PITÄISI olla. Se kelpaa isänä täydellisesti lapselle. Muistakaa eron partaalla myös miettiä sitä, että jommalla kummalla tulee olemaan uusi rakas rinnallaan jossain vaiheessa, ja täten lapsilla uusia " vanhempia" elämässään. Miltä tuntuu, kun kadulla kävellessään näkeekin omat lapsensa vieraan naisen ja ex-miehensä kanssa rullailemassa. Toivottavasti sellaista minun ei kohdallani tarvitse nähdä. VOIMIA OIKEASTI, yrittäkää päästä onnelliseen ratkaisuun. Päivät ja tunteetkin vaihtelevat kovin. Tsempit. (hirmuinen sepustus. toivottavasti antaa jotain ajattelemista joillekin. Käsikin jo puutui.)
Olen hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin alkuperäinen kirjoittaja. En usko, että monet hänelle vastanneet tietävät millaista on elää tuollaisen miehen kanssa. Minulla tilanne kaikuu suruna sydämessäni.
On kaksi aivan eri asiaa, että arkipäiväistyykö suhde vai pitääkö toista itsestäänselvyytenä. Minusta alkuperäisen viestissä ei ollut mitään viittausta siihen, ettei hän kestäisi elämän arkipäivää ja parisuhteen väistämätöntä " lupsahtamista" . Hänhän nimenomaan toivoo, että arki sujuisi hyvin: paikat olisivat siistejä, ruoho ajettaisiin...ehkäpä mies joskus vaihtaisi sen 6kk sitten palaneen lampun? (Joku sanoo nyt tähän, että vaihtaa sitten itse....mutta se juuri kuvastaa sitä, että olet sellainen ihminen, jolla ei ole harmainta haisua, millaista elämä joidenkin miesten kanssa voi olla. Yksi ihminen EI VOI lapsiperheessä tehdä kaikkea, jokaikistä kotityötä ja vielä hoitaa lapset siinä sivussa. Ei vaan voi. Onnistuu lapsettomassa pariskunnassa kyllä, siitä minullakin on kokemusta, mutta kun lapset tulevat ja toista tarvitsisi jakamaan ARKEA ja ARKEEN liittyviä hommia niin ei onnistukaan enää.)
Ja " milloin olet viimeksi halannut miestäsi?" -kommentit saa jättää omaan arvonnsa. Tuntuu, että miehesi kohtelee sinua äitinään, joka passaa ja tekee kaiken puolestaan. Sinulla on oikeus hyvään kohteluun. Miehen tulisi vähintään hoitaa se 50% (ja se puolikas riippuu siitä, että oletko kotona hoitamassa lapsia vai et -- jos olet niin sitten se on puolikas niistä iltahommista.) ja mielellään huomioida sinua hiukan ylimääräisestikin. Sitä on välittäminen, sitä on rakkaus. Miksi avioliitto muka oikeuttaa miehet olemaan kuin ellunkanat? Eikö elämänkumppania tulisi kohdella kuin kukkaa kämmenellä -- sitä kaikkein rakkainta, omien lasten äitiä/isää, parasta ystävää? Eikö juuri hän ansaitse kaiken hyvän ja vielä 100% enemmän? Vaikka kuinka arjen keskellä. Ja toisen huomioiminen alkaa siitä, että hoitaa oman leiviskänsä.
On " opp" todella surullista, ettei miehesi ymmärrä olla sinulle läsnä kumppanina. Hyvään isyyteen kuuluu myös se, että on hyvä kumppanilleen ja näyttää lapsilleen mallia siitä kuinka parisuhde (johon myös yhteinen koti ja yhteiset asiat kuuluvat) hoidetaan hyvin j tasapuolisesti. Jokainen meistä tekee virheensä, mutta toisen laiminlyönti ja kohteleminen siivoojana-lastenhoitajana-sihteerinä-puutarhurina on kohtuutonta.
Minun mieheni on tällainen. Hän ei tosiaan saa sitä teepussia sinne metrin päähän roskikseen. Nurmikkoa (oisko tuota 5 neliötä) ei saa ajettua paitsi patistamalla.
Minun eikä sinun ei tarvitse tehdä ihmesuorituksia " ansaitaksemme" miehen osallistumisen. Miksi miehen osallistuminen tulisi ansaita? Kukaan ei minultakaan joka päivä maanittele, kinu, patista, kannusta, houkuttele jne. tekemään hommiani. Hommat on tehtävä huvitti tai ei. Se on aitoa arkipäivää, aitoa kumppanuutta, aitoa äitiyttä ja ennen kaikkea humaania toisen ihmisen kohtelua.
Minä olen kyllästynyt hellittelemään ja hemmottelemaan miestäni. Lopetin sen jo tovin sitten, koska vastakaikuna ei saa mitään. Mieheni ei muista hääpäiviä, synttäreinä ja jouluna ostaa minun lahjani viimeiseksi ja vastahakoisesti muistuttaen minua siitä kuinka hirveä vaiva lahjojeni hankkimisessa on ja miten tyhmiä lahjatoiveeni ovat.
En varmastikaan enää ole ihannevaimo, vaikka toivoisin voivani olla. Ja tiedän, että voisin olla, minulla olisi paljon annettavaa. Ja se kaikki menee hukkaan.
Sinulla on oikeus haaveilla ulkomaille muutosta, mutta miehelläsi on myös oikeus olla siitä haaveilematta.
Minäkin mietin, että tässäkö elämäni nyt on? Tietysti itse olen tähän jamaan itseni laittanut, ja sekin harmittaa. Mutta tällaista vajaata elämääkö minun pitää loppuelämäni elää? Mielestäni se on kohtuutonta.
Saat kaikki sympatiani. Ja olen pahoillani, että olet saanut niin paljon sydämettömiä ja ymmärtämättömiä vastauksia.
Vaikea tietenkin hyviä neuvoja antaa. Mutta jos kaipaat lisänäkemyksiä, niin brittiläisen RED-lehden viimeisimmässä numerossa oli just juttu väliaikaisista eroista. Valitettavasti heitin omani pois, joten en voi referoida, mutta Rediä saa ihan lehtipisteistä.
Toinen kommentti koskee kotitöitä yleensä eikä kohdistu nyt kehenkään kirjoittajaan erityisesti. Kotitöitä on vaikea jakaa jos vain toisella näkemys siitä miten ne tehdään ja milloin. Tällöin se menee vain komentamiseksi, koska ei se mies sanomatta tiedä mitä vaimon agendalla on.
Me ollaan ratkaistu asia niin, että olemme jakaneet kämpän kahtia. Kumpikin vastaa omista huoneistaan täysin ja toinen ei saa puuttua siihen miten ne siivotaan. Siivontatiheys ja laatutaso on päätetty yhdessä. Ei tarvitse riidellä.
Vaikka siivoojan ottaminen ei ihan halpaa välttämättä olekaan, on se silti halvempaa kuin eroaminen. Jos kotitöistä ei pääse sopuun, niin kannattaa varmaan kokeilla kotiapua. Kotiapua voi käyttää siis paljon muuhunkin kuin siivoamiseen. Vapautunutta energiaa ja aikaa voi sitten käyttää siihen, että viihdyttäisiin yhdessä.
Ymmärrän wannabemummyn kommentit -- harvinaisen tervejärkistä puuhaa.
Mutta palaan jälleen siihen, että jos ei ole elänyt tällaisen miehen kanssa niin ei tiedä, mitä se on.
Meillä esimerkiksi keittiö on miehen valtakunta ja hänen tulisi vastata sen siisteydestä (sovittu kirjallisesti). Mutta kun roskikset pursuavat yli ja koko koti haisee kaatopaikalle, mädäntyneet hedelmät ovat jo kehittäneet banaanikärpäsarmeijan (plus eivät ole erityisen vetoavan näköisiä hedelmäkulhossa), tiskialtaassa ovat sinne nopeasti pyyhityt pavut kasvattaneet juuret, seinällä on ollut 3kk 1/2 metrin kokoinen tomaattikastiketahra...niin voin sanoa, että asioita ei vain ole hoidettu. Ei vaikka kuinka hommat on jaettu selkeästi, kirjoitettu paperille, laitettu esille...
Mitäs sitten teet? Mitään neuvoja? Olen yrittänyt hyvällä, pahalla, ja sadalla muulla konstilla. Olen ehdottanut kotitöiden eli vastuualueiden vaihtoa jne. jne. Ja tästä siis meillä kokemusta (ja riitelyä) jo 10 vuoden ajalta. Jipii.
Minusta ei voi olla vaadittu liikaa, että roskat viedään ennen kuin ne rupeavat haisemaan. Tai että tiskiallas pestään edes joka toinen päivä tiskiharjalla ja aineella, jotta sinne ei muodostu hometta yms (mies pyyhkii sinne " piiloon" pöydällä olevat roskat).
Meillä minäkin olin ennen suttapytty -- tai ainakin epäjärjestyksellinen. Mies valitti siitä usein ja korjasin tapani. Normaali aikuinen ihminen (joka ei ole jymähtänyt infantiili- tai puberteetti-vaiheeseen) osaa ottaa vastaan palautetta toiminnastaan ja muuttaa toimintaansa tarpeen mukaan, vaikka se ei itseään niin kauheasti huvittaisi. Mieluummin minäkin sohvalla makaisin kuin siivoaisin. Mutta aikuisen suusta kuuluva kitisevä :" Mua ei huvita" on vain lapsellista touhua, tiettyyn rajaan saakka.
Surullista ja toisaaltaan helpottavaa kuulla, että muillakin on näitä t-pussimiehiä. Olen kokeillut monia tässä keskustelussa lueteltuja keinoja.
Meillä on siivooja, joka on helpottanut arkea kyllä, vähentänyt stressiä ja pahaa oloani. Siivooja ei kuitenkaan ole tuonnut takaisin jo kauan sitten kadonnutta parisuhdetta. Seksiä mies haluaa lähinnä kotiutuessaan humalassa aamu neljän jälkeen ja ihmettelee, kun en oikeen keskellä yötä syty pahalle haisevan miehen lähentelystä.
Siivooja ei myöskään ole poistanut mieheni t-pussimaisia tapoja esim voileipätarvikkeiden jättämistä keittiönpöydälle, koska hän aikoo joskus lähitunteina tehdä vielä yhden leivän. En nyt tämän tarkemmin jaksa niitä tässä luetella mutta lista on pitkä.
Likapyykkiä tämä 35 vuotias pilalle hemmoteltu kakara ei saa vietyä likapyykkikoriin vaan jättää ne pitkin asuntoa. Puhtaita sukkia ja kalsareita pitäisi löytyä kuitenkin vaatekaapista. Nykyään sanon hänelle, että likapyykkiä ei ole pyykkikorissa. Vaikeaa pestä.
Ennen olin todella harmissani, kun hän viikonloppuisin makaili pitkälle iltapäivään sängypohjalla, surffaili kanavia, luki lehtiä. Olisin halunnut tehdä perheen kanssa yhdessä jotain mukavaa mutta nykyään suunnittelen tyttärelleni ja minulle viikonlopuiksi ohjelmaa. Pyydämme häntä kyllä aina mukaan mutta harvoin hän nousee sängystä, koska on niin väsynyt pelattuaan esimerkiksi tietokonepelejä aamu yöhön. Tämä oma ohjelma on helpottanut oloani. Miksi odotella toista, joka ei halua elää eikä osallistua.
Töihin paluuni on helpottanut oloani. Pystyisimme varmasti tyttäreni kanssa tulemaan toimeen ilman tätä super isää, joka tekee siis niin tärkeää duunia ja tienaa niin paljon rahaa jne. Suurilla tuloillaan hän kontrolloi tekemisiäni ollessani kotona lapsen kanssa. Riitamme päättyivät usein johonkin tämän tyyppiseen kommenttiin, että maksa itse laskusi.
Huvittavin piirre tässä t-pussimiehessäni on se, että silloin kun hän ryhtyy johonkin hommaan minun pitää seisoa passissa vieressä. Ojentaa hänelle ruuvimeisseliä, etsiä poranteriä, koska minä olen hävittänyt ne jonnekin. Niin hän oli viimeksi jättänyt ne juurikin siihen eteisen lattialle muutamaksi kuukaudeksi ja tosiaan kerran suutuspäissäni tungin ne jonnekin.
Olen miettinyt eroa ja ehkä se olisi paras vaihtoehto loppujen lopuksi. Tottakai parisuhteessa on arkea mutta yhteen hiileen pitäisi silti aina puhaltaa, toista kunnioittaa ja eriarvoisuus kitkeä.
Voimia kaikille t-pussimiehien puolisoille. En itsekään tiedä, mitä tehdä mutta kannattaa miettiä, että onko onnellinen? Ja sitten se, että meillä jokaisella on vain se yksi elämä. Kannattaa miettiä, miten ne parhaat vuodet kuluttaa ja kenen kanssa.
Paljon voimia sinulle mtoukka! Juuri tuollaista meilläkin on: vaatteet jää juuri siihen, mihin ne on riisuttu -- sukat jonnekin sohvalle, housut keskelle lattiaa, puseron viskaa sohvan selkämykselle jne. Ja tekee samat temput kun riisuu lasta: kuraiset ulkovaatteet on milloin sohvalla, osa maton päällä, osa pitkin kylppärin lattiaa.
Yritin yhdessä vaiheessa viedä kaikki hänen pitkin huushollia ripottelemansa vaatteet tietokoneen näppäimistölle, jotta hän tajuaisi kuinka paljon jättää niitä pitkin poikin -- mennessään pelaamaan tietokonepelejä. Mitä vielä, mies tyynesti siirsi ne lattialle ja siihen ne jäi.
Onneksi tässä mies on tosin parantanut tapojaan nyt parin päivän ajan ja vaatteita ei ihan kaikkialla loju.
Minäkin olen valmis paljon sietämään eheän perheen eteen. Sen eteen, että lapsellani on ehjä koti. Mutta en sitä, että minua käytetään häikäilemättömästi hyväksi vain siksi, että tietää, etten haluaisi avioeroa.
Ja tämä tosiaan on minun ainoa elämäni. Ja kyllä sitä usein miettii, että tätäkö minun pitää katsella loppuelämäni? Täytyykö minun olla onneton ja yksinäinen 60 vuotta vielä? En tiedä kestäisinkö sitä.
Nyt mies on (taas) luvannut parantaa tapansa, mutta kun niitä lupauksia on tullut ja mennyt ...niin on kovin vaikeata luottaa lupauksiin. Ja miten raskasta on kuitenkin aina toivoa ja pettyä.
Mutta toivotaan ny kuitenkin.
Kuvittelin lähinnä olevani yksi harvoista, jonka mies on juurikin tällainen T-pussimies (hauska termi aiemman kirjoittajan tekstissä). Mutta kuinka " ihastuttavaa" huomata, etten olekaan niin yksin kuin luulin. Hymyilin ja naurahdin muutamalle viestille ironisesti, koska kuullosti niin samalta kuin nmeillä! Juurikin tietokoneella pelaaminen yömyöhään ja sitten voikin valittaa väsymystä. Pyykkien jääminen. Voileipä-tarvikkeet pöydällä, jotta voi sitten lähitunteina tehdä vielä sen yhden leivän :D. Leivänmurut ympäri keittiötä, vessapaperirullan vaihtamisen vaikeus, lasten riisutut ulkovaatteetkin usein olohuoneessa, mies jopa hävittää omia ulkovaatteitaan jonnekin (ei siis löydy kotoakaan). Asioiden hoitamiset (laskut, lasten koulu- ja tarha-asiat, virastoissa asioinnit, auton huollot ja katsastukset, kodin pienet huollot; lamppujen asennus ja huonekalujen kokoamiset ja av-laitteiden asennukset teen kaikki minä yksin, luonnollisesti pyykinpesut, ruoanlaitot ym. on minun vastuullani.. Listaa voisi jatkaa loputtomiin..
Olen koittanut kaikkea, uhkailusta anomisiin ja palkitsemisiin ym. kaksi päivää mies tsemppaa, mutta kaikki palautuu samaan. Pelottaa oma töihin meno. Olin jo kesän työssä ja koko koti oli silti minun vastuullani. Seksikin on kuollut taholtani, epäsiisti ruokkoamaton mies ei vaan haluta tippaakaan (ei ryyppää tms. koskaan, on vain muuten " huolettoman" näköinen), ja koska joka kerta poissa kotoa oltuani sotku on entistä kamalampi, on kiukku niin katossa, että seksiä ehdotteleva mies on lähellä saada ainoastaan vihaisen selän kuin mitään muuta.
Olen miettinyt minäkin tätä erilleen muuttamista moneen kertaan ja koittanut siitä miehelle puhua, turhaan. Jotenkin se tuntuu vaikealta prosessilta, mutta kuitenkin helpottaisi varmasti elämää.
En usko että tulisin lasten kanssa rahallisesti toimeen yksin ja se onkin varmasti suurin syy siihen, että ollaan edelleen saman katon alla..
Aika umpikujassa ollaan siis meilläkin T-pussimiehen kanssa, joka on oman äitinsä piloille lellimä " mitään-ei tarvinnut-kotona-tehdä" -mies..
Siivooja kävi tänään ja t-pussimies palaa retkiltään vasta sunnuntaina jesh:)
Mutta ajattelin tässä vielä perjantain piristykseksi kertoa teille t-pussimieheni parista ystävästä. Kutsutaan heitä vaikka nimillä mäyräkoiramies ja kädetön (sorry jälkimmäiselle en löydä lennokkaampaa termiä näin perjantai-ip).
Mäyräkoiramies ei siis varsinaisesti ole alkoholisti vaikka tuosta nimestä voisi niin päätellä. Mk elää avopuolisonsa siivellä. Ainoa asia, johon hän pystyy on, hakemaan lapsen päiväkodista ja ostamaa itselleen kaupasta mäyräkoiria. Vaikka hän käy kaupassa hän ei kuitenkaan onnistu ostamaan sieltä ruokaa. Mk tienaa ihan ok, joten kysymys hänen pihiydessään ei ole rahapulasta. Mk avopuoliso ostaa vaatteet pitkälti kirppikseltä, siivoo, puunaa pyykkää jne. Mk oli kerran tarjoutunut, että voisi maksaa ruokaostoksista periaatteessa puolet mutta avopuolison olisi pitänyt tuoda kauppakuitit hänelle nähtäväksi, joista hän olisi sitten ruksinut hänen mielestään tarpeelliset ostoksen ja näistä maksanut puolet. Yllättäen avopuoliso vastasi, että unohda koko juttu. Mk:n avopuoliso luonnollisesti hoitaa kaikki käytännönasiat perheessä, joita tuossa viestissäsi luettelit. Mk ei vapaa-ajallaan juurikaan tee mitään perheen eikä nykyään oikeastaan ystäviensäkään kanssa vaan nautiskelee mäyräkoiria kotisohvalla ja toisinaan käy hiihtämässä.
Kädetön mies on toinen t-pussimieheni ystävistä. Hän on siitä hauska tapaus, että edes t-veden keittäminen ei onnistu. Vaimo tekee kaiken siis ne voileivätkin, jolla tietysti päästään tästä voileipätarvike ja muruongelmista keittiössä. Vaimo vie ja hakee bussilla lapset eri päiväkodeista ja illat kuluu luonnollisesti kodinhoidossa ja lasten harrastuksiin kuskaamisissa. Kädetön käy autolla töissä, of course. Kädetön saattaa istua pöydässä ja todeta, että tästä kyllä puuttuu sokeri. Hän ei todellakaan lähde sitä hakemaan kaapista, koska vaimo menee. Kädetön ei itseasiassa välttämättä tiedä missä kaapissa sokeria säilytetään. Kerran kädettömän vaimo lapsineen lähti isovanhempien kanssa mökille ja kädetön jäi yksin kotiin. Hän soitti vaimolleen, että mitähän olisi tarkoitus hänen syödä nyt kun on yksin kotona. Vaimo sanoi, että mene ravintolaan. Kohta kädetön soittaa vaimolle takaisin ja kysyy, mihin ravintolaan oikeen menisin. Kädetön ei koskaan voisi jäädä lapsien kanssa yksin, mikä tarkoittaa sitä, ettei kädettömän vaimon tarvitse juuri koskaan mennä mihinkään yksin.
Mäyräkoiramieheen ja kädettömään verrattuna t-pussimieheni on toki jonkin verran aloitteellinen mutta heitä kaikkia ehkä yhdistää juurikin tuo äiti, joka on passannut poikansa pilalle aikanaan. Eli äidit miettikää, mitä kaikkea teette lapsienne puolesta. Tuttavapiirissäni ainakin on hyvää vauhtia kasvamassa näitä uuden sukupolven kädettömiä mäyräkoirateepusseja.
Kaikkia teitä yhdistää tämä: äidin on korvannut vaimo. Miehenne kykenevät tähän kaikkeen vain TEIDÄN ansiostanne.
Myötätuntoni on kovista sanoista huolimatta puolellanne. Joko kärsitte tai jätätte nämä t-pussimiehet. Eivät ne tule koskaan muuttumaan...
mtoukka:
Mäyräkoiramieheen ja kädettömään verrattuna t-pussimieheni on toki jonkin verran aloitteellinen mutta heitä kaikkia ehkä yhdistää juurikin tuo äiti, joka on passannut poikansa pilalle aikanaan. Eli äidit miettikää, mitä kaikkea teette lapsienne puolesta. Tuttavapiirissäni ainakin on hyvää vauhtia kasvamassa näitä uuden sukupolven kädettömiä mäyräkoirateepusseja.
Mä kurkkasin peiliin, mutta se ei auttanut tilannetta. Mutta kiitos myötätunnosta :) Muitakin toimintaohjeita otetaan vastaan. (No, siis peiliin katsomisesta: tiedän, että itse olen tämän laiskamadon elämääni valinnut -- Harville Hendrixiä mukaellen johtuu siitä, että isäni oli samanlainen epeli. Mutta minä en pysty hänen käytöstään muuttamaan.)
Ymmärrän myös että elämä kädettömän ja mäyräkoiramiehen kanssa on vieläkin epämiellyttävämpää...mutta toisaalta se on laiha lohtu.
Minunkin mieheni tulee kodista, jossa ei tarvinnut mitään (EI MITÄÄN) koskaan (SIIS IKINÄ KOSKAAN) tehdä. Vanhempansa vielä ylpeilevät sillä. Ja lapset saivat ottaa äidin ja isän lompakosta loputtomasti rahaa, koskaan mitään tavaraa ei tarvinnut päivää enempää odottaa. Ja jos keksi illalla klo 22 että haluaa pizzaa/hampurilaisia niin isi ajoi pitkin kaupunkia etsien lasten toiveiden mukaista hampurilaista/pizzaa (pääasiassa kelpasi vain mäkkäri). Ja näistä ylpeillen appivanhempani kertovat minulle! (Minä kuuntelen tietysti pinna kiristyen...ja olen joutunut seuraamaan juuri tätä kasvatusta mieheni pienempien sisarusten kohdalla ja tilanne on aivan kuvailemani kaltainen.)
Juu, älkää tehkö karhunpalveluksia lastenne tuleville puolisoille ainakaan tässä asiassa...
.. on meilläkin. Kirjoitin tuohon ketjuun jo aikaisemmin kommenttini, mutta sinun vastauksesi oli niin upeasti muotoiltu ja asiat esitetty juuri niinkuin ne on, että oli pakko tulla erikseen kiittämään! Voimia sinulle ja kaikille muille samassa tilanteessa ja samanlaisen miehen kanssa eläville. Minä olen tehnyt jo oman ratkaisuni ja etsin parhaillaan asuntoa itselleni ja tyttärelleni.
tarinoita!
Mistä ihmeestä te olette tuollaiset miehet löytäneet?!
Arvostan kyllä taas ( Olen kyllä ennenkin arvostanut... ) omaa miestäni entistä enemmän kun nuo tekstit luin.
Meillä ei ole koskaan riidelty kotitöistä, kumpikin tekee osansa.
On hommia, joita vain toinen tykkää tehdä ( Kuten mies tykkää imuroida, minä en. Minä tykkään pyykätä, mies ei. jne. ) Ja on hommia, joita molemmat tekee, kuten ruuanlaitto, tiskaus, kauppa- asiat, lapsenhoito jne. Tosin minä olen nykyään enemmän kotona, koska olen vanhempainlomalla ja mies on koulussa ja työssä, niin ruuanlaitto on enemmän nykyään enemmän minun heiniä, toisin kuin ennen se oli enimmäkseen miehen hommaa. Poika on 7 kk,
Ja mikä tärkeintä mies tekee kaikki asiat oma- aloitteisesti. Minun ei häntä tarvitse komentaa!
Halutessani pääsen myöskin omiin menoihin, ainut vaan, että imetys hieman rajoittaa, kun poika ei huoli pulloa.
Ja nyt voikin sitten paljastaa, että kun joku puolituttu muinoin ihmetteli ja oli huolissaan, että miten minun käy kun menen afrikkalaisen miehen kanssa naimisiin, niin näköjään on hyvin käynyt, kun vertaa noihin suomalaisiin miehiin. Heh :)
Mutta älkää nyt vetäkö hernettä nenään.:) Oli vaan pakko sanoa, kun otti päähän tuo puolitutun kommentti.
Aikaisemmat pitkät parisuhteeni ovat ollet suomalaisten kanssa, eikä heissäkään mitään vikaa ollut, vaikka ero tulikin. Muista syistä vaan ei natsannut yhteen.
Ja parempi niin. Oli varmaan tarkoituskin, että löydän tämän miehen aviomiehekseni ja hänen kanssaan perustan perheen, enkä kenenkään muun!:)