Onko todella niin, että aikuisena ihminen on yksin ja oman onnensa nojassa täysin?

Vapaaehtoistyö esimerkiksi eläinten parissa. Saat seuraa ja tekemistä. 

Hiljattain se ainoa läheinen ystävänikin katkaisi välit. Hänellä on ollut kaikenlaista ongelmaa koko aikuisikänsä ajan, mutta koko ajan kuitenkin hänellä on ollut suuri kaveripiiri ja olin vain pieni osanen sitä. Sama henkilö ennen välien katkaisua kehotti pysymään erossa läheisestä toisesta kaveristani ja minähän hölmö uskoin häntä.

Olen joskus jättänyt sähköpostiosoitteeni Punaisen Ristin ystäväpalveluun, niin ei sieltä tullut kuin mainosviestejä. Mistään harrastuksista en ole koskaan löytänyt ketään ja ihmiset kaihtavat minua, vaikka olen normaalipainoinen ja elän muuten aktiivista elämää (tosin sosiaalisessa mielessä aivan kuollutta elämää).

Vanhemmat eivät ymmärrä, että kaipaisit seuraa? Minkälaiset vanhemmat sulla oikein on? Mulla ja kaikilla kavereilla on sellaiset vanhemmat, että ihan aina jo aikuiset lapset on tervetulleita käymään. Tietty joskus on muita menoja, mutta aina kyläily ja muu apu kuitenkin jollain tavalla järjestyy. Ja olen siis 44v. 

En ymmärrä sitä, miksi omat vanhempani eivät välitä minusta. Ok, olen aikuinen, mutta olen sanonut, että tarvitsisin aikuisen ihmisen seuraa välillä ja toivoisin, että he kävisivät luonani ja vähän kyselisivät kuulumisia.

Mutta eivät he ymmärrä, miten totaalisen yksin olen tai sitten he eivät vain välitä. Haluaisin, että joku välittäisi ja vähän kyselisi vointia ja tulisi käymään luokseni joskus, mutta vanhemmistani en sellaista ihmistä saa ja kavereitani en kehtaa pyytää. Kavereiden kanssa lähinnä chattailen siis.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat eivät ymmärrä, että kaipaisit seuraa? Minkälaiset vanhemmat sulla oikein on? Mulla ja kaikilla kavereilla on sellaiset vanhemmat, että ihan aina jo aikuiset lapset on tervetulleita käymään. Tietty joskus on muita menoja, mutta aina kyläily ja muu apu kuitenkin jollain tavalla järjestyy. Ja olen siis 44v. 

Tuo kuulostaa ihanalta ja tuo auttaisi paljon. Omat vanhempani eivät tule käymään ilman erityistä syytä koskaan ja äitini ei tule edes silloin, jos mulla olisi jotain tosi hyvää ruokaa tai kakkua ym. tarjolla. Hän ei ole käynyt nyt moneen vuoteen. Joskus hän lupaa tulla, mutta tekee oharit viime hetkellä. Hänen kanssaan en saa myöskään puhua mistään, mikä vaivaa mieltäni.

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoistyö esimerkiksi eläinten parissa. Saat seuraa ja tekemistä. 

Käyn töissä ja harrastan esim. kuntosalitreenausta, mutta periaatteessa tuollainen kiinnostaisi kyllä. Tosin mitä kautta vapaaehtoistyöhön pääsisi mukaan (esim. viikonloppuisin)?

Olin niin typerä, että koetin tutustua yhteen ihmiseen, jonka tapasin hänen työnsä kautta. Vein hänelle aina joululahjoja ja kukkia välillä jne., mutta hänkin suhtautuu minuun todella penseästi, eikä missään nimessä halua tutustua työnsä ulkopuolella.

Inhottaa olla tällainen ihminen, josta kukaan ei aidosti välitä. Koetan tsempata ja annan lahjoja ihmisille sekä olen kohtelias, niin saan vain halveksintaa lähinnä osakseni. ☹

Enkä ymmärrä siihen itse syytä edes. Ilmeisesti en vain tajua joitain sosiaalisia hiljaisia signaaleja, joten kaipaan seuraa vääristä ihmisistä, enkä osaa viedä tuttavuutta eteenpäin niiden hyvin harvojen kanssa, jotka suhtautuisivat kivasti muhun.

Perheesi vuorovaikutussuhteet kuulostavat oudoilta- oletko koskaan miettinyt niitä ja sieltä saamaasi mallia esim. psykoterapeutin kanssa? Kallista on mutta luulen,että jo kolme kertaa ammattilaisen puheilla avaisi opittuja malleja ja temperamenttiasi...

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tätä! Täytin just 30v Elämä on uskomattoman tylsää ja yksinäistä. Joo ei ne jumpat,opiskelut ja satunnaiset työ pelasta mitään.

Haluaisin vielä joskus kokea jotain tunteita. Jännitystä, iloa, riemua, vauhtia...tää arki on niin kliininen.

7 vuotta olen täällä Helsingin alueelta yrittänyt löytää toimintaa, verkostoja, suhteita. Täysin nollaa!!

Baariin on ikävää mennä yksin kun nekin ovat nykyään suunniteltu vain työporukoille.

Omat vanhempansa ap:n ikävä kyllä kannattaa nyt unohtaa sosiaalisena tukiverkostona. Kurjaa, mutta vielä kurjempaa on toivoa ja odottaa jotain, mitä heiltä ei tule saamaan. Pettyminen kuormittaa ennemmän kuin se, että antaa vaan olla.

Itse olen saanut uusia ystäviä nyt aikuisena parhaiten järjestöjen vapaaehtoistoiminnasta. Kun valitsee järjestön oman kiinnostuksensa perusteella, siellä on lähtökohtaisesti muutkin samasta asiasta kiinnostuneita ja tapaaminen puuhastelun yhteydessä tekee yhdessäolosta luontevaa ja siinä sitten myös tutustuu.

Mene myös mukaan jonkun paikallisyhdistyksen hallitukseen tai johonkin vastuutyöryhmiin. Tekemistä ja sosiaalista yhteydenpitoa tulee olemaan tarjolla niin paljon kuin vain jaksat ja vuoden parin kuluessa sieltä varmasti jo valikoituu pari läheisempääkin ystävää! Ellei sitten ole sosiaalisesti aivan tönkkö. Sosiaalisia taitoja tarvitaan vähän kyllä siinäkin, ettei kiinnittäydy johonkin hankalaan tai energiaavievään tyyppiin. 

Lisään vielä että taidan olla ainut joka kaipaa oikeeta elämää. Muut inhoo tehdä yhtään mitään kenenkään kaa.

Mulla on myös puoliso, sukukaisia, jotain ystävätuttuja. Kukaan ei puhu koskaan, ikinä ei sais nähdä, ketään ei kiinnosta, vanhemmat aina hiljaa.

Näin paljon jengiä ympärillä ja elämä on totaalisen yksinäistä.327

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoistyö esimerkiksi eläinten parissa. Saat seuraa ja tekemistä. 

Käyn töissä ja harrastan esim. kuntosalitreenausta, mutta periaatteessa tuollainen kiinnostaisi kyllä. Tosin mitä kautta vapaaehtoistyöhön pääsisi mukaan (esim. viikonloppuisin)?

Googleta "eläinsuojeluyhdistykset" ja laita sieltä sinulle sopivaan sähköpostia. 

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että taidan olla ainut joka kaipaa oikeeta elämää. Muut inhoo tehdä yhtään mitään kenenkään kaa.

Mene nyt ihmeessä johonkin järjestöön, jossa konkreettista vapaaehtoistyötä. Sieltä löydät muita, jotka myös kaipaa oikeaa reaalimaailman tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Perheesi vuorovaikutussuhteet kuulostavat oudoilta- oletko koskaan miettinyt niitä ja sieltä saamaasi mallia esim. psykoterapeutin kanssa? Kallista on mutta luulen,että jo kolme kertaa ammattilaisen puheilla avaisi opittuja malleja ja temperamenttiasi...

Kuulostaa lohdulliselta, että joku muukin huomaa, miten outo tämä lapsuudenperheeni kuvio on. Jotkut muut sukulaiset ovat paljon lempeämpiä, mutta heilläkin on ne omat perheensä. Ovat he silti lastensa ja lastenlastensa tukena aidosti ja pitävät yhteyttä. Oma äitini on aina korostanut sitä, miten pitää olla itsenäinen ja pärjätä yksin kaikessa. Se on hänelle ollut kasvatuksessani se tärkein arvo. Mihinkään kumppaniin tai kaveriin ei tule tukeutua, vaan pitää vain yksin pärjätä.

Hänelle on jotenkin jopa kunnia-asia se, ettei näe minua ja uhkasi kerran välien katkaisemisella, kun olin alakuloinen ja olisin halunnut jutella. Mistään vaikeasta ei hänelle uskalla jutella ja yksi sisaruksistani onkin aivan sulkeutunut, eikä kerro äidille mitään.

Jos joskus jotain arkaluontoista ihmissuhdeasiaa olen kertonut äidilleni, hän lähinnä naurahtaa tai laskee asiasta leikkiä tai sitten ahdistuu ja alkaa syyllistää minua siitä, että rasitan häntä liikaa ja lyö luurin korvaan. Samanlaista oli lapsuudessanikin - ei hänelle uskaltanut puhua mistään vaikeasta, kun hän saattoikin alkaa vinoilla asiasta minulle.

Olen tässä parin viime vuoden aikana tosiaan luopunut jo toivosta hänen suhteensa. Hän myös kehotti eroamaan exästäni ja lupasi, että tukisi minua, kun olen yksin, mutta olen tavannut häntä eroni jälkeen kaksi kertaa (useamman vuoden aikana yhteensä).

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sitä, miksi omat vanhempani eivät välitä minusta. Ok, olen aikuinen, mutta olen sanonut, että tarvitsisin aikuisen ihmisen seuraa välillä ja toivoisin, että he kävisivät luonani ja vähän kyselisivät kuulumisia.

Mutta eivät he ymmärrä, miten totaalisen yksin olen tai sitten he eivät vain välitä. Haluaisin, että joku välittäisi ja vähän kyselisi vointia ja tulisi käymään luokseni joskus, mutta vanhemmistani en sellaista ihmistä saa ja kavereitani en kehtaa pyytää. Kavereiden kanssa lähinnä chattailen siis.

Kenen luona sinä käyt kysymässä kuulumisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sitä, miksi omat vanhempani eivät välitä minusta. Ok, olen aikuinen, mutta olen sanonut, että tarvitsisin aikuisen ihmisen seuraa välillä ja toivoisin, että he kävisivät luonani ja vähän kyselisivät kuulumisia.

Mutta eivät he ymmärrä, miten totaalisen yksin olen tai sitten he eivät vain välitä. Haluaisin, että joku välittäisi ja vähän kyselisi vointia ja tulisi käymään luokseni joskus, mutta vanhemmistani en sellaista ihmistä saa ja kavereitani en kehtaa pyytää. Kavereiden kanssa lähinnä chattailen siis.

Kenen luona sinä käyt kysymässä kuulumisia?

En kenenkään luona. Ennen koronaa kävin isovanhempieni luona aina välillä ja isäni luona myös. He ovat omia vanhempiani paljon lämpimämpiä persoonia. Äitini oli tuohon aikaan todella kiireinen aina, eikä hänen luokseen oilein "uskaltanut" edes tuppautua, vaikka sinänsä olenkin aina ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan. Hänelle ne nuoremmat lapsensa ovat myös minua tärkeämpiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sitä, miksi omat vanhempani eivät välitä minusta. Ok, olen aikuinen, mutta olen sanonut, että tarvitsisin aikuisen ihmisen seuraa välillä ja toivoisin, että he kävisivät luonani ja vähän kyselisivät kuulumisia.

Mutta eivät he ymmärrä, miten totaalisen yksin olen tai sitten he eivät vain välitä. Haluaisin, että joku välittäisi ja vähän kyselisi vointia ja tulisi käymään luokseni joskus, mutta vanhemmistani en sellaista ihmistä saa ja kavereitani en kehtaa pyytää. Kavereiden kanssa lähinnä chattailen siis.

Kenen luona sinä käyt kysymässä kuulumisia?

En kenenkään luona. Ennen koronaa kävin isovanhempieni luona aina välillä ja isäni luona myös. He ovat omia vanhempiani paljon lämpimämpiä persoonia. Äitini oli tuohon aikaan todella kiireinen aina, eikä hänen luokseen oilein "uskaltanut" edes tuppautua, vaikka sinänsä olenkin aina ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan. Hänelle ne nuoremmat lapsensa ovat myös minua tärkeämpiä.

Mutta sun luona ihmisten pitäisi koronasta huolimatta käydä kysymässä kuulumisia?

Kyllä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sitä, miksi omat vanhempani eivät välitä minusta. Ok, olen aikuinen, mutta olen sanonut, että tarvitsisin aikuisen ihmisen seuraa välillä ja toivoisin, että he kävisivät luonani ja vähän kyselisivät kuulumisia.

Mutta eivät he ymmärrä, miten totaalisen yksin olen tai sitten he eivät vain välitä. Haluaisin, että joku välittäisi ja vähän kyselisi vointia ja tulisi käymään luokseni joskus, mutta vanhemmistani en sellaista ihmistä saa ja kavereitani en kehtaa pyytää. Kavereiden kanssa lähinnä chattailen siis.

Kenen luona sinä käyt kysymässä kuulumisia?

En kenenkään luona. Ennen koronaa kävin isovanhempieni luona aina välillä ja isäni luona myös. He ovat omia vanhempiani paljon lämpimämpiä persoonia. Äitini oli tuohon aikaan todella kiireinen aina, eikä hänen luokseen oilein "uskaltanut" edes tuppautua, vaikka sinänsä olenkin aina ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan. Hänelle ne nuoremmat lapsensa ovat myös minua tärkeämpiä.

Mutta sun luona ihmisten pitäisi koronasta huolimatta käydä kysymässä kuulumisia?

Ei ole kukaan välittänyt minusta moneen vuoteen. Kunpa edes vanhempani välittäisivät. Yleensä ne parisuhteesda elävät, joilla on paljon kavereita, ihmettelevät, miksi kaipaan ihmisseuraa. Kun heillehän se on jokapäiväinen itsestäänselvyys. Kuulemma yksin on kiva olla. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.