Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä kun lapsi ei kelpuuta isäänsä?
25.03.2021 |
Meillä on kolmevuotias lapsi, joka ei kelpuuta isäänsä. Ei suostu viettämään isänsä kanssa aikaa, ei siis itke minun perään vaan kiukkuaa isälleen siitä että isä tekee kaiken koko ajan väärin (lapsen mielestä). Jos isä tarjoaa välipalaa tai lounasta tms, niin lapsi ei suostu edes tulemaan välipalalle, tai jos minä ohjaan lapsen pöytään niin lapsi ei suostu syömään mitään. Ei suostu lähtemään isänsä kanssa ulos, kiukkuaa heti jos tajuaa että niin pitäisi tehdä ja siellä ulkona olo on pelkkää kiukkua, ei suostu kävelemään metriäkään. Esimerkkejä olisi paljon, tämä koskee oikeastaan kaikkea pientäkin tekemistä.
Mitään ikävää ei ole sinänsä koskaan sattunut mutta mies oli paljon pois lapsen ollessa pienempi (otti paljon ylimääräisiä työvuoroja kun vältteli kotonaoloa, ei tykännyt vauva-ajasta ollenkaan). Eli isä jäänyt etäiseksi ja nyt kun lapsi on vähän isompi niin isä haluaisi olla lapsen kanssa mutta siitä ei tulekaan mitään, lapsi ei halua. Varoittelin kyllä vauva-aikana että näin voi käydä jos ei ole koskaan kotona mutta eipä suostunut silloin uskomaan.
Nyt mies on alkanut puhua että perhe-elämä on kamalaa ja hän inhoaa sitä. Olen yrittänyt monin tavoin auttaa heitä viettämään aikaa yhdessä mutta ei tunnu auttavan koska lapsi ei halua, ja mies ei suostu enää yrittämäänkään koska lapsi kiukkuaa ja kuulemma mies ei sitä enää jaksa. Kun yritän puhua asiasta niin mies sanoo että on minun vika, olen kuulemma kasvattanut lapsen ”tuollaiseksi”. Itsessään ei suostu näkemään mitään syytä tilanteeseen eikä suostu vaikka neuvolaan mukaan puhumaan asiasta, sanoo että minä voin mennä yksin lapsen kanssa sinne puhumaan miten minun pitäisi kasvattaa lapsi erilailla.
Löytyisiköhän täältä vertaistukea tällaiseen tilanteeseen?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Tehkää uusi vauva, sitten sun on pakko imettää vauvaa jne, ja esikoisen on pakko olla isänsä kanssa, kun sun aikasi menee vauvan kanssa.
Voi apua, toivottavasti heitit tämän vitsillä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse lähtisin esim. viikonlopuksi pois ja antaisin heidän olla kahdestaan. Ei lapsi kauaa känise kun ei ole vaihtoehtoja.
Eiköhän olisi kuitenkin hyvä vähän lyhyemmästä ajasta aloittaa. Kun nyt ei onnistu edes 5 min kunnolla. Eikä tilanne rauhoitu kun olen pidempään pois esim pari tuntia. Kun palaan takaisin on mies ja lapsi molemmat aivan stressaantuneita hermokimppuja. Ap
No ei ne kyllä parissa tunnissa toisiaan ala sietämään kun kumpikin vain odottaa sinua kotiin. Mutta pari päivää kun menee niin se lapsi alkaa hyväksyä "väärin tehdyn" ruuankin.
Tämä, juurikin näin. Mietippä ihsn itse js udko kun sanotaan. Pari tuntia ei riitä. Lapsi ei mene siedättämis-viikonloousta oman isänsä kanssa mitenkään rikki. Päinvastoin.. Teet palveluksen teille perheenä ja laoselle kehityksensö kannalta myös!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tommonen 3v lapsi mitään muuta halua ku, että sitä rakastetaan pyyteettömästi. Sehän on ihan teidän varassa pikkunen. Se halua mitään muuta kuin rakastavan katseen vanhemmiltaan, molemmilta vanhemmilta
Otan tämän kommentin nyt malliesimerkiksi äärimmäisen vahingollisesta, lasta
yli-idealisoivasta kasvatusmallista ja asenteesta.Mikäli lapsi nähdään täydellisen viattomana ja virheettömänä, ei kasvatuksessa ole mitään edellytyksiä onnistua.
Mikäli lähtökohdaksi asettaa raa-an faktan, eli siis sen että jokainen lapsi on syntyjään narsisti, ollaan jo oikealla polulla.
Ehdottomasti tärkein tehtävä kasvatuksessa on korostaa ja ruokkia positiivisia käyttäytymismalleja, ja määrätietoisesti tukahduttaa narsistiset käyttäytymismallit.
Haastavan tehtävästä tekee juuri se, että narsistiset käyttäytymismallit ovat pienellä lapsella usein huomattavan dominoivia, ja ne istuvat sitkeässä, vaatien siis verrattain
”kovia otteita” sammuakseen.Kuten joku täällä jo totesikin, lapsien luontainen temperamentti on yksilöllinen, tästä syystä mitään yhtä yleispätevää reseptiä ei ole.
Nyrkkisääntönä voidaan kuitenkin sanoa, että ”kapinat” kannattaa ja pitää kukistaa.
Mikäli lasta palkitaan (suorasti tai epäsuorasti) huonosta, ilkeästä ja epäkunnioittavasta käytöksestä, on selvää että lapsi omaksuu tällaisen käytöksen hyväksyttäväksi, ja alkaa melko pian ilmentää tätä myös laajemmin elinympäristössään, ensin sisaruksiinsa jos sellaisia on, ja myöhemmin kodin ulkopuolella. (esim. Päiväkodissa)
Mitä ihmettä juuri luin? Jokainen lapsi muka syntyjään persoonallisuushäiriöinen?? Tämä kuulosta hyvältä lähtökohdalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen rakentamiselle.
Olen samaa mieltä, että lasta tulee ohjata hyvään käytökseen. Mutta se ei vaadi mitään tuollaisia oletuksia lapsen synnynnäisestä "pahuudesta".
Jotenkin tuosta kommentista tuli mieleen taannoinen ketju, jossa oli nk. OCD-jankkaaja. Hrr..
Joo, tämä ajatusmalli kuulostaa niin sairaalta, etten edes tiedä mitä tuohon sanoisi. Toivon todella, ettei tämmöisellä ideologialla varustettuja kasvattajia ole kovin paljoa :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tommonen 3v lapsi mitään muuta halua ku, että sitä rakastetaan pyyteettömästi. Sehän on ihan teidän varassa pikkunen. Se halua mitään muuta kuin rakastavan katseen vanhemmiltaan, molemmilta vanhemmilta
Otan tämän kommentin nyt malliesimerkiksi äärimmäisen vahingollisesta, lasta
yli-idealisoivasta kasvatusmallista ja asenteesta.Mikäli lapsi nähdään täydellisen viattomana ja virheettömänä, ei kasvatuksessa ole mitään edellytyksiä onnistua.
Mikäli lähtökohdaksi asettaa raa-an faktan, eli siis sen että jokainen lapsi on syntyjään narsisti, ollaan jo oikealla polulla.
Ehdottomasti tärkein tehtävä kasvatuksessa on korostaa ja ruokkia positiivisia käyttäytymismalleja, ja määrätietoisesti tukahduttaa narsistiset käyttäytymismallit.
Haastavan tehtävästä tekee juuri se, että narsistiset käyttäytymismallit ovat pienellä lapsella usein huomattavan dominoivia, ja ne istuvat sitkeässä, vaatien siis verrattain
”kovia otteita” sammuakseen.Kuten joku täällä jo totesikin, lapsien luontainen temperamentti on yksilöllinen, tästä syystä mitään yhtä yleispätevää reseptiä ei ole.
Nyrkkisääntönä voidaan kuitenkin sanoa, että ”kapinat” kannattaa ja pitää kukistaa.
Mikäli lasta palkitaan (suorasti tai epäsuorasti) huonosta, ilkeästä ja epäkunnioittavasta käytöksestä, on selvää että lapsi omaksuu tällaisen käytöksen hyväksyttäväksi, ja alkaa melko pian ilmentää tätä myös laajemmin elinympäristössään, ensin sisaruksiinsa jos sellaisia on, ja myöhemmin kodin ulkopuolella. (esim. Päiväkodissa)
Mitä ihmettä juuri luin? Jokainen lapsi muka syntyjään persoonallisuushäiriöinen?? Tämä kuulosta hyvältä lähtökohdalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen rakentamiselle.
Olen samaa mieltä, että lasta tulee ohjata hyvään käytökseen. Mutta se ei vaadi mitään tuollaisia oletuksia lapsen synnynnäisestä "pahuudesta".
Jotenkin tuosta kommentista tuli mieleen taannoinen ketju, jossa oli nk. OCD-jankkaaja. Hrr..
Vedät nyt hiukan mutkia suoriksi.
Narsistiset luonteenpiirteet ja Narsistinen persoonallisuushäiriö on kaksi hiukan eri asiaa.
Jokainen syntyvä lapsi on hyvin narsistinen, ja lähes kaikilla meillä aikuisillakin on narsistisia luonteenpiirteitä jossain määrin, toisilla enemmän, toisilla vähemmän.
Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä puhutaan silloin, kun nämä luonteenpiirteet on poikkeuksellisen dominantteja, ja niitä on poikkeuksellisen paljon (näin siis aikuisilla)
Lapselle ei siis mitään pershärö diagnooseja anneta juuri siitä syystä, että tämä on lapselle täysin normaali olotila, josta siis on tarkoitus kasvaa ja aikuisten kasvattaa pois.
Nanana kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuommoinen kova linja, jossa lasta rankaistaan epäkunnioittavasta käytöksestä sopii ehkä mieltään osoittavalle 13-vuotiaalle, mutta silloinkin pitää olla hyvin varovainen ettei se käänny itseään vastaan ja saa lasta vihaamaan molempia vanhempiaan.
Tämä mitä kutsut ns. ”Kovaksi linjaksi” sopii murrosikäiselle vain sillä edellytyksellä että sitä on sovellettu jo uhmaiässä.
Mikäli lapsi on saanut elää lapsuutensa kuin sika pellossa, ei murrosiässä ole enää mitään tehtävissä... :-/
Ainakin oma kuusivuotiaani on pääasiassa oikein kiltti ja hyväkäytöksinen lapsi, vaikka hänet on kasvatettu rakkaudella eikä kurittamalla. Pidän lapsen omaa tahtoa vain ja ainoastaan hyvänä asiana. Tietenkin on asioita, joita lapset eivät voi päättää ja rajat on oltava, mutta en todellakaan halua että lapset ovat rangaistuksilla tottelevaisiksi peloteltuja. Itkettää ajatella, että pientä kolmevuotiasta rankaistaan tavanomaisesta uhmakohtauksesta :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kokemusta, että jotkut miehet ei osaa eikä halua olla pienten lasten kanssa. Suhde syntyy sitten täysi-ikäisenä heille. Sen takia ei tarvitse pysyä naimisissa.
Syntyy jos syntyy. Sillä täysi-ikäisellä voi olla elämässä kaikkea muuta, joten hän ei tarvitse vanhaa, vierasta miestä siihen mukaan.
En lukenut muuta kuin aloituksen. Tiedän perheen, jossa painittiin tismalleen samantyyppisen ongelman kanssa. Tässä tapauksessa isä oli ollut kyllä aina myös läsnä. He kävivät muistaakseni ihan ammattilaisen luona perheenä keskustelemassa ja saivat sitä kautta hyviä tapoja ja menetelmiä tilanteen purkamiseksi. Ovat jälkikäteen olleet hyvin tyytyväisiä, että hankkivat ammattiapua.
Vaikka lapsi olikin vielä 10-vuotiaanakin aina vähän enempi äidin kuin isän perään, ei vastaavaa ongelmaa enää ollut. Äiti myöhemmin löysi töitä toiselta paikkakunnalta, jolloin joutui myös olemaan useampia öitä poissa. Nykyään lapsikin on jo aikuinen ja välit kaikkiin osapuoliin ovat oikein hyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tommonen 3v lapsi mitään muuta halua ku, että sitä rakastetaan pyyteettömästi. Sehän on ihan teidän varassa pikkunen. Se halua mitään muuta kuin rakastavan katseen vanhemmiltaan, molemmilta vanhemmilta
Otan tämän kommentin nyt malliesimerkiksi äärimmäisen vahingollisesta, lasta
yli-idealisoivasta kasvatusmallista ja asenteesta.Mikäli lapsi nähdään täydellisen viattomana ja virheettömänä, ei kasvatuksessa ole mitään edellytyksiä onnistua.
Mikäli lähtökohdaksi asettaa raa-an faktan, eli siis sen että jokainen lapsi on syntyjään narsisti, ollaan jo oikealla polulla.
Ehdottomasti tärkein tehtävä kasvatuksessa on korostaa ja ruokkia positiivisia käyttäytymismalleja, ja määrätietoisesti tukahduttaa narsistiset käyttäytymismallit.
Haastavan tehtävästä tekee juuri se, että narsistiset käyttäytymismallit ovat pienellä lapsella usein huomattavan dominoivia, ja ne istuvat sitkeässä, vaatien siis verrattain
”kovia otteita” sammuakseen.Kuten joku täällä jo totesikin, lapsien luontainen temperamentti on yksilöllinen, tästä syystä mitään yhtä yleispätevää reseptiä ei ole.
Nyrkkisääntönä voidaan kuitenkin sanoa, että ”kapinat” kannattaa ja pitää kukistaa.
Mikäli lasta palkitaan (suorasti tai epäsuorasti) huonosta, ilkeästä ja epäkunnioittavasta käytöksestä, on selvää että lapsi omaksuu tällaisen käytöksen hyväksyttäväksi, ja alkaa melko pian ilmentää tätä myös laajemmin elinympäristössään, ensin sisaruksiinsa jos sellaisia on, ja myöhemmin kodin ulkopuolella. (esim. Päiväkodissa)
Mitä ihmettä juuri luin? Jokainen lapsi muka syntyjään persoonallisuushäiriöinen?? Tämä kuulosta hyvältä lähtökohdalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen rakentamiselle.
Olen samaa mieltä, että lasta tulee ohjata hyvään käytökseen. Mutta se ei vaadi mitään tuollaisia oletuksia lapsen synnynnäisestä "pahuudesta".
Jotenkin tuosta kommentista tuli mieleen taannoinen ketju, jossa oli nk. OCD-jankkaaja. Hrr..
Vedät nyt hiukan mutkia suoriksi.
Narsistiset luonteenpiirteet ja Narsistinen persoonallisuushäiriö on kaksi hiukan eri asiaa.
Jokainen syntyvä lapsi on hyvin narsistinen, ja lähes kaikilla meillä aikuisillakin on narsistisia luonteenpiirteitä jossain määrin, toisilla enemmän, toisilla vähemmän.
Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä puhutaan silloin, kun nämä luonteenpiirteet on poikkeuksellisen dominantteja, ja niitä on poikkeuksellisen paljon (näin siis aikuisilla)
Lapselle ei siis mitään pershärö diagnooseja anneta juuri siitä syystä, että tämä on lapselle täysin normaali olotila, josta siis on tarkoitus kasvaa ja aikuisten kasvattaa pois.
Ovat eri asiat, tiedän kyllä. Meillä kaikilla on narsistista vajetta ja narsistisia piirteitä, osin syntyjään ja osin myös kasvatuksen seurauksena. Silti ei mielestäni ole oikein kirjoittaa "jokainen lapsi on syntyjään narsisti".
Vierailija kirjoitti:
Ovat eri asiat, tiedän kyllä. Meillä kaikilla on narsistista vajetta ja narsistisia piirteitä, osin syntyjään ja osin myös kasvatuksen seurauksena. Silti ei mielestäni ole oikein kirjoittaa "jokainen lapsi on syntyjään narsisti".
Miksei ole?
Ymmärrän kyllä että lapsen kutsuminen narsistiksi aiheuttaa allergisen reaktion tällä palstalla.
Tässä on taustalla täsmälleen sama ilmiö kuin masturboinnista ja unnutuksesta puhuttaessa.
Teko ja toiminta voi olla täysin identtistä keskenään, mutta mikäli tekijä on lapsi, käytämme mielellämme terminologiaa joka ei ole negatiivisesti taikka intiimisti arvolatautunutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kolmevuotias osaa "savustaa ulos" ketään. Ei hän pysty ymmärtämään semmoista syy-seuraussuhdetta. Hän ei kiukuttele tahallaan tai ilkeyttään, vaan siksi että hänen tunnetaitonsa ja itsesäätelykykynsä eivät ole
Niin totta kuin tämä onkin, samalla tähän totuuteen ja ajattelumalliin sisältyy todella vaarallinen "ansa"... :-/
Lapsi alkaa toimia interaktiossa ympäristönsä kanssa välittömästi syntymänsä jälkeen.
Ensimmäisten kuukausien aikana tämä vuorovaikutus on hyvin primitiivistä, mutta jo vuoden ikäinen kykenee muodostamaan varsin sujuvasti assosiaatioita, ja ymmärtämään uusia syy-seuraussuhteita.
Vaikka 3-vuotias tuskin kiukuttelee isälleen varsinaisena tarkoituksenaan isän ulos-savustaminen,
mikäli näin kuitenkin tapahtuu, ei lapselta jää huomaamatta että hän onnistui omalla käytöksellään saavuttamaan tilanteen jossa isä ei enää ole osa päivittäistä elämää.
Jokainen voi tahollaan miettiä, millaiseksi sosiaaliseksi toimijaksi kehittyy lapsi, joka jo 3-vuotiaana
saa tällaisen vallantunteen ja kokemuksen. :-(
En halua lähteä neuvomaan AP:tä suuntaan enkä toiseen, mutta parisuhteen status ja asumiskuviot ovat asioita joihin 3-vuotiaalla ei kuuluu olla mitään päätäntävaltaa, sen enempää suoraa kuin epäsuoraakaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että isällä on vielä huonompi kärsivällisyys kuin lapsella. Ei vanhemmuus ole aina helppoa, eikä asiat ratkea hetkessä. Hän on itse pakoillut vanhemmuuden velvollisuuksiaan. Kantaisi vastuunsa nyt ja yrittäisi edes luods suhdetta lapseen. Ei se käy sormia napsauttamalla.
Emotionaalisen isä-lapsi suhteen rakentaminen on ihan oma lukunsa.
Mutta lapsenkin on syytä oppia, että isän kanssa pitää pystyä toimimaan harmoniassa, riippumatta siitä onko se aina kivaa vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa lapsi aistia isänsä asenteen tätä kohtaan ja siksi käyttäytyy noin. Isä näyttänyt miten ei lapsi kiinnosta niin miksi pitäisi lastakaan kiinnostaa? Pakottamalla ei tule minkään näköstä tervettä suhdetta mikäli se isäkin on vastaan. Korkeintaan traumat jää ennen kun isä lähtee lätkimään tosta kuviosta. Ja ihan on sen isän oma syy eikä kenenkään muun, sinun tehtäväsi on korkeintaan antaa mahdollisuuksia paikata tilannetta, muttei sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovat eri asiat, tiedän kyllä. Meillä kaikilla on narsistista vajetta ja narsistisia piirteitä, osin syntyjään ja osin myös kasvatuksen seurauksena. Silti ei mielestäni ole oikein kirjoittaa "jokainen lapsi on syntyjään narsisti".
Miksei ole?
Ymmärrän kyllä että lapsen kutsuminen narsistiksi aiheuttaa allergisen reaktion tällä palstalla.
Tässä on taustalla täsmälleen sama ilmiö kuin masturboinnista ja unnutuksesta puhuttaessa.
Teko ja toiminta voi olla täysin identtistä keskenään, mutta mikäli tekijä on lapsi, käytämme mielellämme terminologiaa joka ei ole negatiivisesti taikka intiimisti arvolatautunutta.
Et nyt ole tosissasi? Narsismin määritelmään kuuluu kilpailuasetelma, jossa toisille halutaan pahaa tai jptakin itseä heikompaa, jotta itse pärjää. Tällasiako lapset olisivat syntyjään? Tutkimusten mukaan jo pikkuvauvat pyrkivät auttamaan itkevää toista vauvaa, eivätkä esim ilakoi että ovat nyt tuota toista vahvempia. Lapset ovat suuntautuneet rakentamaan yhteisöä, ei hajottamaan sitä. Narsistisuus on lapsesta kaukana. No ehkä jonkun 60-luvun määritelmän mukaan, ok, lapset ovat ns itsekkäitä, eli siis muka narsistisia. Höpsis.
Eroat ja alat totaaliyksinhuoltajaksi. Ajattele lapsen parasta niinkuin kaikki eronneet yhärit.
Tehkää uusi vauva, sitten sun on pakko imettää vauvaa jne, ja esikoisen on pakko olla isänsä kanssa, kun sun aikasi menee vauvan kanssa.