Typerin syy, miksi olet alkanut itkeä?

Joskus itkettää jos joku kysyy mitä kuuluu alkaa ääni vapisemaan ja sanoo vaan hyvää. Ja se että en näe enää mulle tärkeetä ihmistä tuntuu kamalalta.

Töissä tuli vihainen asiakas purkamaan kaiken vihansa ja kiukkunsa minuun. Olin syytön koko tilanteeseen (ns. ampui viestintuojan) ja yritin parhaani mukaan oikaista hänen käsitystään ja kertoa miten asia oikeasti meni sekä lepytellä häntä. Mutta hän kuittasi sen olevan "selityksiä, joilla ei ole mitään merkitystä", eikä halunnut kuulla edes mitään. Jatkoi kiroilua ja sättimistäni, oli laittanut asiakaspalautetta ja aikoi tehdä minusta valituksen. Näytti siltä, että hän käy fyysisesti käsiksi, kukaan ei ole karjunut minulle aikaisemmin sillä tavalla. 

Asiakkaan läsnäollessa olin rauhallinen, koska tiesin, että hän haukkuu väärää puuta, eikä asia edes ole kuten hän luulee. 

Mutta kun hän lähti, käteni alkoivat täristä, minua alkoi heikottaa, tuntui, etten saa edes henkeä, huomasin hyperventiloivani ja ilmeisesti paniikkikohtaus meinasi iskeä. Yritin olla järkevä ja miettiä, että rauhoitu, hengitä ja kaikki on hyvin, mutta se ei auttanut. 

Siihen sattui työkaverimies paikalle ja tuli heti luokseni kysymään, hei mikä hätänä, nähdessään minut. 

Se yhtäkkinen empatia katkaisi kamelin selän täysin ja päädyin itkemään vuolaasti hänelle, että asiakas vain raivosi ja huusi minulle... 

Ja siis olen 40v yleensä ihan suhtkoht järkevä nainen, enkä 5v pikkutyttö. 

 

Miul on ihan kauhee ikävä kotiin...

Terv. karjalainen jonka olosuhteet heitti Pirkanmaalle...

Vanha hittibiisi, Hijo de la luna (kuun poika). Espanjaa opiskelleena syvennyin suomentamaan sen sanoja, ja ne oli niin surullisen järkyttävät. Tarina pariskunnasta, jonka mies luulee vaimonsa pettäneen ja lapsen olleen toisen miehen ja mies hylkää lapsen vuorelle, ja aina kun lapsi on iloinen, kuu on täysinäinen, ja kun lapsi itkee, laskeutuu kuu sirppikehdoksi lapselleen.

Voi saakeli, itkin vessan lattialla varmaan tunnin ja käytin koko vessapaperirullan tuon kuvitteellisen lapsen ja kuuäitinsä takia.

Mun ehdoton itkubravuuri on kun raskaana ollessani aloin itkeä ajatellessani miten merkittävä mies Aleksanteri II oli Suomelle. 😅

Mua itkettää kun nään tai edes ajattelen delfiinejä. Aikanaan delfinaarioreissulla lapset säikähtivät ja itkivät ääneen nähdessään äitinsä vollottavan. Siinä oli turisteilla ihmettelemistä ja henkilökuntaakin tuli kysäisemään että onko isokin hätä. Parhaillaankin vollotan tässä.

Rupesin viikko sitten itkemään, kun mies oli tehnyt tortilloja, ja jauhelihassa oli juustokastiketta, ja se oli liian tuhtia. :(

T. Rv 22

Kruunuprisessa Victorian ja prinssi danielan ennen häitä ollut konsertti jossa ruotsin eturivin artistit laulavat ja kaikki kuninkaalliset näyttävät onnelliselta ja hymyilevät, paitsi juuri pettymyksen kokenut Madeleine (löytyy YouTubesta)

Madeleine tuijottaa eteenpäin tyhjä ilme katseillaan ja koko muu ruotsi iloitsee ja laulaa ”can’t help falling in love with you”

Yllätyin itsekkin että miksi tätä katsoessa itkettää

Hehe. Prinssi Daniel ei daniela :)

Selailin varastoa siivotessa vanhaa Hevoshullu-lehteä, ja siinä oli Lena Furbergin sarjakuva, jossa joku hevonen jouduttiin lopettamaan. Enkä edes ole hevosihminen, olen kerran ratsastanut lapsena papan silloisella hevosella. En tajua mikä minua siinä niin kosketti :D

Vierailija kirjoitti:

Selailin varastoa siivotessa vanhaa Hevoshullu-lehteä, ja siinä oli Lena Furbergin sarjakuva, jossa joku hevonen jouduttiin lopettamaan. Enkä edes ole hevosihminen, olen kerran ratsastanut lapsena papan silloisella hevosella. En tajua mikä minua siinä niin kosketti :D

Eläinten kuolemat on kyllä vaikeita, vaikka ne olisi vaan piirrettyjä 😁

Tiputin haarukan lattialle

Vierailija kirjoitti:

Selailin varastoa siivotessa vanhaa Hevoshullu-lehteä, ja siinä oli Lena Furbergin sarjakuva, jossa joku hevonen jouduttiin lopettamaan. Enkä edes ole hevosihminen, olen kerran ratsastanut lapsena papan silloisella hevosella. En tajua mikä minua siinä niin kosketti :D

Huh, Hevoshulluissa oli kyllä välillä ihan kamalia sarjiksia, missä hevosia kuoli tai niitä pidettiin huonoissa oloissa. Muistan miten lapsena niitä itkin. Varmaan traumaattisimpia asioita lapsuudessani. 😅

Itsellä on varmaan raskausaikana ollut tyhmimmät itkut, en vaan niitä enää muista. Mut mua hävettää, kun koulujen kevät/ joulujuhlissa aina herkistyn ja pillitän, vaikkei olisi edes omaa lasta esiintymässä. En myöskään pysty kattomaan mitään leffaa/sarjaa missä eläin kuolee itkemättä.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös niitä ihmisiä, joilla itku muiden edessä johtaa yleensä suuttumiseen. En pidä yhtään siitä, että joku näkee minut herkkänä hetkenä, ja kaiken maailman "onko kaikki hyvin?" -kysymykset ja "ei mitään hätää, olen tässä" -kommentit varsinkin ajavat minut raivon partaalle. Yleensä itku sitten pian loppuukin ja vaihtuu karjumiseksi ja/tai pois juoksemiseksi. Itken harvoin.

Sama. Lapsena mua pilkattiin itkemisestä, usein vielä ensin härnättiin että alkaisin itkeä. Opetettiin että itkeminen on jokseenkin nolointa mitä ihminen voi tehdä, ihan sama vaikka paskoisit housuun linnan juhlissa, mutta älä ainakaan itke. Nykyäänkin saatan reagoida turhautumiseen itkulla, enkä siedä että sitä kommentoidaan millään tavalla. Siksi esim. terapiasta ei tullut mitään, kun kävelin sieltä ulos heti jos tökittiin kipeämpiä asioita ja terapeutti tuntui oikein kyttäävän saako mut itkemään. Empatiaan en ole muuten vaan tottunut, ja justiin jos joku ihan hyväntahtoisesti kysyy onko kaikki hyvin, alkaa heti kurkkua kuristaa ja sitten alkaakin jo ärsyttää.

Lisää itkuiitoja?

Katsoimme lasten kanssa "Näin koulutat lohikäärmeesi"-leffaa ja aloin ulvoa hulluna siinä lopussa, kun kuolleksi luultu poika olikin lohikäärmeen siiven alla turvassa. 

Olin aivan loppu, kun sattui samaan aikaa olevan hektisemoi työvaihe töissä, remontti meneillään asunnolla ja stressin vuoksi yöunet olleet pidempään ihan muutamissa tunneissa.

Tulin työpäivän jälkeen kotiin ja lupauduin lähtemään rautakauppaan hakemaan salaojaputkea. Kävin paikalla ja otin epähuomiossa noutovarastosta mukana väärää putkea. Kotona huomasin että mukaan ei tullutkaan sitä salaojaputkea, mitä lähden hakemaan ja siinä kohden kun mies totesi, että voi hitsi, käytkö vaihtamassa saman tien, minä hajosin ihan lopullisesti. Se on ollut mun elämäni pahin, täysin typerästä asiasta tapahtunut totaalinen romahtaminen. Tosin sen itkukohtauksen jälkeen sain pitkästä aikaa nukuttua muutaman tunnin syvempää unta, mikä helpotti tuolloin oloa huomattavasti.

Yksi jälkikäteen typerimmistä oli kun sain yhdestä kurssista 3 kun odotin ja toivoin saavani 4. Itkin koko päivän ja syytin itseäni tyhmäksi ja muuta. No korotin sen sitten myöhemmin ja sain 4, mutta nyt vuosi myöhemmin lähinnä naurattaa kuinka ison haloon asiasta tein :D (Arvosanalla ei siis ollut mitään väliä mun tulevaisuuden kannalta.)

up

Vierailija kirjoitti:

Katsoimme lasten kanssa "Näin koulutat lohikäärmeesi"-leffaa ja aloin ulvoa hulluna siinä lopussa, kun kuolleksi luultu poika olikin lohikäärmeen siiven alla turvassa. 

♥️