Haikaileeko joku muukin myöhemmin syntynyt 1950-luvulle

Mulla on ihan samat speksit kuin aloittajalla, olen syntynyt -74 ja tietyssä mielessä toivonut, että olisin kokenut juuri -50 luvun esim nuorena aikuisena.

Todennäköisesti osani ei olisi ollut näin onnekas, joten ihan hyvä, ettei aikakautta voi vaihtaa. Tiedän hyvin ne kaikki negatiiviset puolet noin realistisessa mielessä.

Mutta se, mihin tunnen vetoa: 50-luvun arkkitehtuuri ja estetiikka. Varsinsinkin arkkitehtuuri ja tilat nousee tässä. Olisin halunnut nähdä kotikaupunkini Tampereen ja Helsingin 50-l kaupunginosat uusina. Kun pääsen sisälle hyvin säilyneeseen tuon ajan rakennukseen, vaikkapa kouluun tai muuhun julkaiseen rakennukseen, olen ihan täpinöissäni siitä muotokielestä ja miten esim luonnonvaloa on käytetty.

Mentaliteetilta mulle olisi sopinut se jälleenrakentamisen meininki, oon aina ollut helkkarin kova työihminen.

Todellisuuden negatiiviset puolet voin kyllä päätellä, niitä ei tarvitse kertoa mulle. Ihan tyytyväisenä elän 2020-lukuani 1950-luvun talossa ja sen ajan kalusteiden keskellä.

Olen muuten asuntoni toinen emäntä kaikkina näinä vuosikymmeninä. Täällä on säilynyt paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Vanhempani ovat syntyneet 40-luvun lopulla ja elivät siis lapsuutensa ja nuoruutensa tuolloin. Ne heidän muistonsa ovat lähinnä ahdistavia! Äitini kasvoi Helsingissä, isäni pienemmässä kaupungissa, eli varsinaisesti maalaisuuteni ja maaseudun eloa ei kokemuksissa ole, mutta köyhyyttä ja sodasta pahasti ahdistuneita miehiä (jonkin verran naisiakin) muistot pursuavat. Koulumuistot ovat erityisen kammottavia. Hyvätkin oppilaat olivat käytännössä opettajien mielivaltaisen käytöksen uhreja. Oli ihan ok, että opettaja saattoi ottaa silmätikuksi jonkun lapsen, ja syy saattoi olla vaikka lapsen isovanhempien poliittiset mielipiteet joskus vuosikymmeniä aiemmin. Tai ei sitä varmaan kukaan hyvänä asiana pitänyt, mutta ikään kuin luonnonlakina, jolle ei ollut mitään tehtävissä eikä ollut hyvä edes pohdiskella asiaan puuttumista. Muun muassa isäni naapurin koulunkäynti kärsi tuollaisesta valtavasti, ja kaikkien fiksuna pitämästä nuoresta ei sitten lopulta tullut mitään. Vieläkin isä saattaa muistella kuinka opettaja mursi tämän yhden sen perheen lapsista, ja muut lapset saivat toisenlaiset opettajat ja heille sitten kävi hyvin, ja siihen suhtaudutaan edelleen jotenkin niin, että opettajilla nyt vaan oli sellaista valtaa. Selvästi olikin, mutta se on ajatuksena niin iskostunut sen ajan eläneen mieleen, ettei edes vuosikymmeniä myöhemmin, korkeasti koulutettuna ja pitkän elämänkokemuksen jälkeenkään pysty täysin sanomaan, että eihän sellaisen olisi ikinä pitänyt silloinkaan olla ok.

Äitini luokse lähetettiin jostain kaukaa maaseudulta joku tuttavien sukulaistyttö, jota äidin perheen oli tarkoitus auttaa. Tyttö ei ollut ihan kotiapulainen, mutta ei mikään kasvattilapsikaan, vaan jotain siltä väliltä. Äidin perhe maksoi hänelle jotain opintoja, mutta hän ei todellakaan ollu osa perhettä. Tyttö oli niin ujo, ettei puhunut äitini kanssa vuosien aikana kuin pari kertaa, vaikka he olivat suunnilleen samanikäisiä. Kuvaavaa on, ettei äitini meinannut muistaa tämän tytön nimeäkään, ja kuulin hänestä vasta ollessaan noin 13-vuotias, koska ilmeisesti tyttö muutti heille suunnilleen samassa iässä. Tämä voisi siis näyttää joltain ihanalta yhteisöllisyydeltä, jos siinä olisi rahtunenkaan inhimillisyyttä. Totuus kuitenkin on, että yks perhe on lähettänyt keskenkasvuisen aran lapsen kauas kotoa asumaan, toinen perhe on ottanut hänet vastaan, mutta hän ei ole ollut perheessä mitenkään tärkeä. Ei häntä siellä kohdeltu kaltoin eikä hän joutunut mihinkään raskaisiin töihinkään, vaan sai toki ylläpidon ja koulutusta, mutta eipä hänestä erityisesti ole välitettykään. Ja tämä oli kuulemma hyvin tavallista, jokaisessa kodissa asui ja työskenteli joku apulainen, ja monia heistä autettiin taloudellisesti nimenomaan opiskelemaan. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta suosin kyllä nykyistä opintotukijärjestelmää mieluummin. Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla, jotkut muutaman kuukauden, jotkut vuosia. Isäni muistaa jonkun yksittäisen Alman, äitini taas lähinnä ujoja nuoria, joiden ainoa konsti päästä Helsinkiin oli muuttaa johonkin keittiön nurkkaan. Isovanhempieni asunnossa Helsingin keskustassa oli tosiaan tällainen keittiön nurkkaus pienillä seinillä ja verhotangolla eroteltuna, mutta ei sitä enää 70-luvulla kenenkään asuntolan käytetty. Siinä oli pakastin ja pieni hylly, kun minä olin pieni, mutta se kertonee ”huoneen” koosta riittävästi. Tässä ei ole mielestäni mitään nostalgista tai romanttista. Itselläni on 10-17-vuotiaita lapsia, ja olisi aivan järkyttävä ajatus lähettää heidät kirjaimellisesti toisten nurkkiin asumaan ilman yhteydenpitomahdollisuuksia omaan perheeseen.

Mielenkiintoista, koska en ole koskaan aikaisemmin lukenut tälläisen yleisyydestä. "Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla" - ihanko oikeasti? Äitini ei muista moisia, isäni ei muista tuollaista ja heillä on ihan selkeät muistikuvat oikeista kotiapulaisista, jotka saattoivat asua perheen kanssa jopa 10 vuotta ja sitten oli niitä maalta tulleita opiskelijoita, serkkuja pääosin, joilla näilläkin oli nimet. Vaikuttaa siltä, että sinun suvussasi oli jonkinlainen outo tapa kohdella ihmisiä väärin, tuo kertomasi ei ole mikään todellinen ajankuva.

Niin voi tietysti olla. Tosin tässäkin on kyseessä kaksi eri sukua, äitini siellä Helsingissä ja isäni ihan toisaalla. Ja se Alma oli isäni kotona pitkään, mutta ei kyllä perheenjäsen vaan apulainen. Kotiapulaisia nimenomaan oli joka kodissa, mutta näitä opinnoissa autettavia varmaan harvemmissa. Se oli kuitenkin keino lähettää lapset opiskelemaan. Äitini luona ei asunut kukaan oman suvun nuori, vaan tulijat olivat aina jotain tuttujen tuttuja. Äitini perhe oli varmaan sen ajan mittakaavassa aika vakavarainen, ei siis missään nimessä rikas mutta hyvin toimeentuleva, ja heille mitä ilmeisimmin oli tunkua. Ja äidin perhe sitten majoitti, elätti ja koulutti näitä tuntemattomia nuoria. Minustakin se kuulostaa tietyllä tavalla väärin kohtelemiselta, mutta ennemminkin niiden nuorten omien vanhempien taholta. Mutta näin se vaan oli. Tämä oli näiden vieraiden nuorten tai ainakin heidän vanhempiensa anoa toivo saada lapsensa koulutettua, ja niin se vaan oli sitten toimittava, kun vaihtoehtojakin ei ollut. Eli kyllä se ajankuva vaan oli juuri tämä. Vai mistä arvelet näitä lähtijöitä heille tulleen, jos tällaiselle toiminnalle ei olisi ollut tarvetta? Toisaalta sitten taas tunnen omat sukulaiseni, eivätkä he ole mitenkään kylmiä väärinkohtelijoita. He toimivat niin kuin oletus oli, ylimääräinen tila annettiin jonkun käyttöön, ja tälle jollekin sitten myös maksettiin koulunkäynti. Juuri tällaiset asiat näyttävät nykyajasta katsottuna aika kylmääviltä ja kamalilta, ja juuri siksi en nimenomaan kaipaakaan sinne 50-luvulle.

Vierailija kirjoitti:

No mä hämmennyin ja rakastuin 50-luvun kuviin, koska ihmiset pukeutui hyvin, autot oli tyylikkäitä ja ympäristö siistiä. Tarkoitan siis kaupunkikuvaa. Suurin osahan asui vielä maaseudulla, joista myöskin välittyy tietynlainen kauneus ja aitous, ainakin avaria maisemia, viljelys- ja laidunmaita näkyi enemmän verrattuna myöhempiin aikoihin. Jollain tavalla aika näyttäytyy puhtoisena ja viattomana, miksi itse tykkäät 50-luvusta?

Ympäristö EI ollut siistiä. Jätteet kärrättiin lähimetsään. Ei kannata uskoa jotain suomielokuvan kuvia tässä.

Itse haikailen  -80 - tai -90-luvulle. Tyytyväisiä ihmisiä, turvallista, iloa elämässä. Kaikki opiskeli tai meni töihin,. Ei jääty kotiin eikä valitettu kaikesta.

Ihmiset oli aika tyytyväisiä.

En kaipaa. Suomi oli tosi köyhä vielä -70-luvullakin ja vasta -80-luvulla alkoivat ihmiset vaurastua.

Mutta ihmiset olleet varmaan tyytyväisiä, kun piti opiskella ja tehdä töitä.  Ei ennättänyt valittaa. Ja elämä oli yksinkertaisempaa

Olen -88 syntynyt ja olen kateellinen -51 syntyneelle isälleni, täytti esim 20v vuonna -71 ja olisi ollut hienoa aikaa olla nuori. Autot oli hienompia, naiset tiesivät paikkansa, mitään viher-öyhytytä ei ollut jne. kaikki oli paremmin.

M32

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Vanhempani ovat syntyneet 40-luvun lopulla ja elivät siis lapsuutensa ja nuoruutensa tuolloin. Ne heidän muistonsa ovat lähinnä ahdistavia! Äitini kasvoi Helsingissä, isäni pienemmässä kaupungissa, eli varsinaisesti maalaisuuteni ja maaseudun eloa ei kokemuksissa ole, mutta köyhyyttä ja sodasta pahasti ahdistuneita miehiä (jonkin verran naisiakin) muistot pursuavat. Koulumuistot ovat erityisen kammottavia. Hyvätkin oppilaat olivat käytännössä opettajien mielivaltaisen käytöksen uhreja. Oli ihan ok, että opettaja saattoi ottaa silmätikuksi jonkun lapsen, ja syy saattoi olla vaikka lapsen isovanhempien poliittiset mielipiteet joskus vuosikymmeniä aiemmin. Tai ei sitä varmaan kukaan hyvänä asiana pitänyt, mutta ikään kuin luonnonlakina, jolle ei ollut mitään tehtävissä eikä ollut hyvä edes pohdiskella asiaan puuttumista. Muun muassa isäni naapurin koulunkäynti kärsi tuollaisesta valtavasti, ja kaikkien fiksuna pitämästä nuoresta ei sitten lopulta tullut mitään. Vieläkin isä saattaa muistella kuinka opettaja mursi tämän yhden sen perheen lapsista, ja muut lapset saivat toisenlaiset opettajat ja heille sitten kävi hyvin, ja siihen suhtaudutaan edelleen jotenkin niin, että opettajilla nyt vaan oli sellaista valtaa. Selvästi olikin, mutta se on ajatuksena niin iskostunut sen ajan eläneen mieleen, ettei edes vuosikymmeniä myöhemmin, korkeasti koulutettuna ja pitkän elämänkokemuksen jälkeenkään pysty täysin sanomaan, että eihän sellaisen olisi ikinä pitänyt silloinkaan olla ok.

Äitini luokse lähetettiin jostain kaukaa maaseudulta joku tuttavien sukulaistyttö, jota äidin perheen oli tarkoitus auttaa. Tyttö ei ollut ihan kotiapulainen, mutta ei mikään kasvattilapsikaan, vaan jotain siltä väliltä. Äidin perhe maksoi hänelle jotain opintoja, mutta hän ei todellakaan ollu osa perhettä. Tyttö oli niin ujo, ettei puhunut äitini kanssa vuosien aikana kuin pari kertaa, vaikka he olivat suunnilleen samanikäisiä. Kuvaavaa on, ettei äitini meinannut muistaa tämän tytön nimeäkään, ja kuulin hänestä vasta ollessaan noin 13-vuotias, koska ilmeisesti tyttö muutti heille suunnilleen samassa iässä. Tämä voisi siis näyttää joltain ihanalta yhteisöllisyydeltä, jos siinä olisi rahtunenkaan inhimillisyyttä. Totuus kuitenkin on, että yks perhe on lähettänyt keskenkasvuisen aran lapsen kauas kotoa asumaan, toinen perhe on ottanut hänet vastaan, mutta hän ei ole ollut perheessä mitenkään tärkeä. Ei häntä siellä kohdeltu kaltoin eikä hän joutunut mihinkään raskaisiin töihinkään, vaan sai toki ylläpidon ja koulutusta, mutta eipä hänestä erityisesti ole välitettykään. Ja tämä oli kuulemma hyvin tavallista, jokaisessa kodissa asui ja työskenteli joku apulainen, ja monia heistä autettiin taloudellisesti nimenomaan opiskelemaan. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta suosin kyllä nykyistä opintotukijärjestelmää mieluummin. Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla, jotkut muutaman kuukauden, jotkut vuosia. Isäni muistaa jonkun yksittäisen Alman, äitini taas lähinnä ujoja nuoria, joiden ainoa konsti päästä Helsinkiin oli muuttaa johonkin keittiön nurkkaan. Isovanhempieni asunnossa Helsingin keskustassa oli tosiaan tällainen keittiön nurkkaus pienillä seinillä ja verhotangolla eroteltuna, mutta ei sitä enää 70-luvulla kenenkään asuntolan käytetty. Siinä oli pakastin ja pieni hylly, kun minä olin pieni, mutta se kertonee ”huoneen” koosta riittävästi. Tässä ei ole mielestäni mitään nostalgista tai romanttista. Itselläni on 10-17-vuotiaita lapsia, ja olisi aivan järkyttävä ajatus lähettää heidät kirjaimellisesti toisten nurkkiin asumaan ilman yhteydenpitomahdollisuuksia omaan perheeseen.

Mielenkiintoista, koska en ole koskaan aikaisemmin lukenut tälläisen yleisyydestä. "Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla" - ihanko oikeasti? Äitini ei muista moisia, isäni ei muista tuollaista ja heillä on ihan selkeät muistikuvat oikeista kotiapulaisista, jotka saattoivat asua perheen kanssa jopa 10 vuotta ja sitten oli niitä maalta tulleita opiskelijoita, serkkuja pääosin, joilla näilläkin oli nimet. Vaikuttaa siltä, että sinun suvussasi oli jonkinlainen outo tapa kohdella ihmisiä väärin, tuo kertomasi ei ole mikään todellinen ajankuva.

Minun molemmat tätini lähetettiin tosi nuorina Helsinkiin apulaisiksi ja varmaan ajatus oli jostain opinnoistakin. Sukulaisia siellä ei ollut, eli johonkin vieraille menivät. Isän perhe oli evakkoja, ja olivat jo valmiiksi olleet jonkun nurkissa keskisuomessa, niin ehkä sitä ei niin ihmeellisenä pidetty, että lapset lähetettiin pois. Olihan siinä edellisellä vuosikymmenellä lähetetty lapsia sankoin joukoin Ruotsiinkin paljon pelottavimmista olosuhteissa. Tätini eivät kuitenkaan paljon kouluja käyneet, mutta löysivät Helsingistä puolisot ja elelevät edelleen Helsingissä. Toinen teki sihteerinä töitä ja toisesta en tiedä kuin pitkät kotiäitivuodet. Nämä muitten luona asumiset on kerrottu ilman mitään traumoja, mutta ei niistäkään perheistä heille mitään uusia perheitä tullut, heillä vain asuttiin ja työskenneltiin. Tämä kyllä saattoi olla myös 60-luvun alussa, sillä tädit ovat syntyneet -47 ja -49, eli se maaseutujen köyhyys jatkui kyllä aika pitkään. Isäni on nuorin, häntä nyt ei varmaan muutenkaan olisi lähetetty kotiapulaiseksi mutta aikakausikin taisi siinä ennättää vaihtua.

Vierailija kirjoitti:

Itse haikailen  -80 - tai -90-luvulle. Tyytyväisiä ihmisiä, turvallista, iloa elämässä. Kaikki opiskeli tai meni töihin,. Ei jääty kotiin eikä valitettu kaikesta.

Ihmiset oli aika tyytyväisiä.

Oho. Mun muistikuvissa 90-luvulla oli ensin Arja Korisevan pillerihattuja ja sitten lähinnä grungea ja synkkyyttä. Työttömäksi jäi koulutustasosta riippumatta suunnilleen kaikkien luokkakavereitten vanhemmat. Kaupunkikuva muuttui, joka kulmaan nousi kotiviinitarvikekauppa. Ehkä sitten loppupuolella alkoi taas olla iloisempia ja valoisampaa, mutta se alkupuolisko oli kyllä todella näköalatonta. Todellakin jäätiin kotiin ja valitettiin.

Joo, lähinnä siksi että töitä sai kun vain haki. Ylioppilaslakilla oli sama merkitys kuin nykyisin ehkä jollain lääkärinpapereilla, ei tarvinnut maisterinpapereita ja viiden vuoden relrvanttia työkokemusta 10 e/h määräaikaiseen nollasopimuspestiin... joten yhden työssäkäyvän palkalla saattoi jo nuorena ostaa omakotitalon ja mökin jne ja elättää perheen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä 50-luvulla kaikilla lapsilla oli mahdollisuus käydä kansakoulu loppuun.  Ja meillä oli jo ihan hyvä kouluruoka, oli toki muistojeni mukaan yksi puuropäivä viikossa, mutta sen kanssa sai leipää ja maitoa ja kyllä sillä sen koulupäivän jaksoi.  Alemmilla luokillahan päivä oli lyhyt, saattoi loppua jo kello 12 tai 1.00.

Ei minusta silloin ollut pula-aika.  Se nyt ei mitään pulaa merkitse, jos kahvi oli kortilla v:een 1954.  Meillä oli aina kahvia riittämiin. Voi kuinka hyvää oli se pullasuttu!

Kotona leivottiin paljon ja aina oli ruokaa.  Ei kaupoista mitään puuttunut.  Valikoima ei tietysti ollut niin laaja kuin nyt, mutta se ei todellakaan tarkoita minkäänlaista pulaa.

Voi olla, että jos olisin syntynyt Lapissa tai jossain ihan korvessa Itä-Suomessa, niin ehkä olisi ollut vaikeampaa, mutta me asuimme teollisuuspaikkakunnalla, pienellä tosin mutta kuitenkin.  Töitä oli kaikilla.

Kyllä meillä oli kouluterveydenhuolto ja hammaslääkärit kunnan puolesta, en minä ymmärrä, mistä pula-ajasta te täällä puhutte.

Meillä oli ihan hyvät vaatteetkin, kun katselin vanhoja valokuvia, niin äidilläkin oli ihan tyylikkäitä jakkupukuja, vaikka oli ihan kotirouva ja isä tehtaan työmies.  Meille hommattiin sekä siskolle että minulle hienot kansallispuvutkin ja muistan vieläkin veljen merimiespuvun, mistä se oli ylpeä.  Kaikilla meillä oli polkupyörät, sellaiset nuorisomalliset sitten kun tulimme siihen ikään.  Veli sai jo kolmipyöräisenkin kun oli meistä nuorin.  Sisko kävi partiota ja sen mukana pääsi matkustamaan Helsinkiinkin ja muutenkin me matkustimme paljon, kun äidin puoleinen suku oli karjalaisia ja asettuneet kuka minnekin.  Junamatkat oli elämyksiä.  Kotona meillä oli "grammari" millä soitettiin levyjä ja radiosta kuunneltiin lastenohjelmia ja kuunnelmia.

Ei 50-luvussa ollut mitään vikaa, ei ainakaan lapsen silmin katsottuna, meillähän oli hauskaa.  Kolmena kesänä kävimme kunnan järjestämää uimakoulua, vaikka opimme heti uimaankin, mutta oli mukavaa ohjelmaa sekin.  Kunta teki hienon uimalaitoksen, siellä oli monta hyppykerrosta ja saunat ja kaikki.  

60-luvulla alkoi teini-ikä ja siitä nuoruus sitten alkoi muutenkin.  Beatles villitsi kaikki Suomen nuoret Hangosta Utsjoelle.  Televisio tuli meille v. 1964 ja siitä katsottiin Poppista ja Danny Kayeta ja kaikkea, silloin minun mielestä tuli hyviä ohjelmia.  Tanssipaikat oli aina ihan täynnä nuoria ja voi niitä aikoja!  Minä näin monet Danny-showtkin, kun kaverien kanssa reissattiin ihan tarkoituksella niitä katsomaan.  Vanhemmat luuli, että mentiin linja-autolla tai jonkun kyydissä, mutta liftillähän me tietysti matkasimme.

En katso millään lailla ikinä eläneeni pula-aikaa.   Ja kuitenkin asuin pikkukylässä kaukana Helsingistä, missä tietysti oli jo kaikkea paljon enemmän.  Voi että kadehdin yhtä vanhempaa serkkuani, joka lähti Englantiin piikomaan ja oli ollut Beatlesien konsertissa, missä tytöt kiljui ja pyörtyili.  Yksi toinen ystävistäni oli ollut Paul Ankan konsertissa jo 50-luvun puolella.

Vai että pula-aikaa.  Voi tätä tietämättömyyttä.

Taitaa olla sinulla nyt tietämättömyyttä. Kyllä 50-luvulla elettiin alkuvuodet ihan virallisesti pula-aikaa ja köyhää oli senkin jälkeen. Sinä olet ilmeisesti elänyt suhteellisen varakkaassa perheessä ja varakkaalla paikkakunnalla. Köyhissä maaseutupitäjissä on ollut varsin toisenlaista. Kansakoulu oli 7-vuotinen ja esim. isäni joutui raskaisiin metsätöihin jo 13-vuotiaana. Hänen oppikouluun päässyt siskonsa taas lähetettiin jo 11-vuotiaana etäisen sukulaisen luo asumaan kaupunkiin, koska maalla ei oppikouluja ollut. Tuolla syrjäseudulla missä asuivat, tuli sähkötkin heidän kyläänsä asti vasta 50-luvun alussa. Ja monta vuotta se tarkoittu vain että oli 1-2 sähkölamppua, mitään muuta sähkökäyttöistä ei ollut varaa hankkia. Vesijohdot laitettiin vasta 60-luvun lopulla, siihen asti kannettiin kaivosta. Sisävessaa saati suihkua ei ko. talossa ollut vielä 70-luvullakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Vanhempani ovat syntyneet 40-luvun lopulla ja elivät siis lapsuutensa ja nuoruutensa tuolloin. Ne heidän muistonsa ovat lähinnä ahdistavia! Äitini kasvoi Helsingissä, isäni pienemmässä kaupungissa, eli varsinaisesti maalaisuuteni ja maaseudun eloa ei kokemuksissa ole, mutta köyhyyttä ja sodasta pahasti ahdistuneita miehiä (jonkin verran naisiakin) muistot pursuavat. Koulumuistot ovat erityisen kammottavia. Hyvätkin oppilaat olivat käytännössä opettajien mielivaltaisen käytöksen uhreja. Oli ihan ok, että opettaja saattoi ottaa silmätikuksi jonkun lapsen, ja syy saattoi olla vaikka lapsen isovanhempien poliittiset mielipiteet joskus vuosikymmeniä aiemmin. Tai ei sitä varmaan kukaan hyvänä asiana pitänyt, mutta ikään kuin luonnonlakina, jolle ei ollut mitään tehtävissä eikä ollut hyvä edes pohdiskella asiaan puuttumista. Muun muassa isäni naapurin koulunkäynti kärsi tuollaisesta valtavasti, ja kaikkien fiksuna pitämästä nuoresta ei sitten lopulta tullut mitään. Vieläkin isä saattaa muistella kuinka opettaja mursi tämän yhden sen perheen lapsista, ja muut lapset saivat toisenlaiset opettajat ja heille sitten kävi hyvin, ja siihen suhtaudutaan edelleen jotenkin niin, että opettajilla nyt vaan oli sellaista valtaa. Selvästi olikin, mutta se on ajatuksena niin iskostunut sen ajan eläneen mieleen, ettei edes vuosikymmeniä myöhemmin, korkeasti koulutettuna ja pitkän elämänkokemuksen jälkeenkään pysty täysin sanomaan, että eihän sellaisen olisi ikinä pitänyt silloinkaan olla ok.

Äitini luokse lähetettiin jostain kaukaa maaseudulta joku tuttavien sukulaistyttö, jota äidin perheen oli tarkoitus auttaa. Tyttö ei ollut ihan kotiapulainen, mutta ei mikään kasvattilapsikaan, vaan jotain siltä väliltä. Äidin perhe maksoi hänelle jotain opintoja, mutta hän ei todellakaan ollu osa perhettä. Tyttö oli niin ujo, ettei puhunut äitini kanssa vuosien aikana kuin pari kertaa, vaikka he olivat suunnilleen samanikäisiä. Kuvaavaa on, ettei äitini meinannut muistaa tämän tytön nimeäkään, ja kuulin hänestä vasta ollessaan noin 13-vuotias, koska ilmeisesti tyttö muutti heille suunnilleen samassa iässä. Tämä voisi siis näyttää joltain ihanalta yhteisöllisyydeltä, jos siinä olisi rahtunenkaan inhimillisyyttä. Totuus kuitenkin on, että yks perhe on lähettänyt keskenkasvuisen aran lapsen kauas kotoa asumaan, toinen perhe on ottanut hänet vastaan, mutta hän ei ole ollut perheessä mitenkään tärkeä. Ei häntä siellä kohdeltu kaltoin eikä hän joutunut mihinkään raskaisiin töihinkään, vaan sai toki ylläpidon ja koulutusta, mutta eipä hänestä erityisesti ole välitettykään. Ja tämä oli kuulemma hyvin tavallista, jokaisessa kodissa asui ja työskenteli joku apulainen, ja monia heistä autettiin taloudellisesti nimenomaan opiskelemaan. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta suosin kyllä nykyistä opintotukijärjestelmää mieluummin. Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla, jotkut muutaman kuukauden, jotkut vuosia. Isäni muistaa jonkun yksittäisen Alman, äitini taas lähinnä ujoja nuoria, joiden ainoa konsti päästä Helsinkiin oli muuttaa johonkin keittiön nurkkaan. Isovanhempieni asunnossa Helsingin keskustassa oli tosiaan tällainen keittiön nurkkaus pienillä seinillä ja verhotangolla eroteltuna, mutta ei sitä enää 70-luvulla kenenkään asuntolan käytetty. Siinä oli pakastin ja pieni hylly, kun minä olin pieni, mutta se kertonee ”huoneen” koosta riittävästi. Tässä ei ole mielestäni mitään nostalgista tai romanttista. Itselläni on 10-17-vuotiaita lapsia, ja olisi aivan järkyttävä ajatus lähettää heidät kirjaimellisesti toisten nurkkiin asumaan ilman yhteydenpitomahdollisuuksia omaan perheeseen.

Mielenkiintoista, koska en ole koskaan aikaisemmin lukenut tälläisen yleisyydestä. "Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla" - ihanko oikeasti? Äitini ei muista moisia, isäni ei muista tuollaista ja heillä on ihan selkeät muistikuvat oikeista kotiapulaisista, jotka saattoivat asua perheen kanssa jopa 10 vuotta ja sitten oli niitä maalta tulleita opiskelijoita, serkkuja pääosin, joilla näilläkin oli nimet. Vaikuttaa siltä, että sinun suvussasi oli jonkinlainen outo tapa kohdella ihmisiä väärin, tuo kertomasi ei ole mikään todellinen ajankuva.

Niin voi tietysti olla. Tosin tässäkin on kyseessä kaksi eri sukua, äitini siellä Helsingissä ja isäni ihan toisaalla. Ja se Alma oli isäni kotona pitkään, mutta ei kyllä perheenjäsen vaan apulainen. Kotiapulaisia nimenomaan oli joka kodissa, mutta näitä opinnoissa autettavia varmaan harvemmissa. Se oli kuitenkin keino lähettää lapset opiskelemaan. Äitini luona ei asunut kukaan oman suvun nuori, vaan tulijat olivat aina jotain tuttujen tuttuja. Äitini perhe oli varmaan sen ajan mittakaavassa aika vakavarainen, ei siis missään nimessä rikas mutta hyvin toimeentuleva, ja heille mitä ilmeisimmin oli tunkua. Ja äidin perhe sitten majoitti, elätti ja koulutti näitä tuntemattomia nuoria. Minustakin se kuulostaa tietyllä tavalla väärin kohtelemiselta, mutta ennemminkin niiden nuorten omien vanhempien taholta. Mutta näin se vaan oli. Tämä oli näiden vieraiden nuorten tai ainakin heidän vanhempiensa anoa toivo saada lapsensa koulutettua, ja niin se vaan oli sitten toimittava, kun vaihtoehtojakin ei ollut. Eli kyllä se ajankuva vaan oli juuri tämä. Vai mistä arvelet näitä lähtijöitä heille tulleen, jos tällaiselle toiminnalle ei olisi ollut tarvetta? Toisaalta sitten taas tunnen omat sukulaiseni, eivätkä he ole mitenkään kylmiä väärinkohtelijoita. He toimivat niin kuin oletus oli, ylimääräinen tila annettiin jonkun käyttöön, ja tälle jollekin sitten myös maksettiin koulunkäynti. Juuri tällaiset asiat näyttävät nykyajasta katsottuna aika kylmääviltä ja kamalilta, ja juuri siksi en nimenomaan kaipaakaan sinne 50-luvulle.

Ei kyllä duunareilla mitään kotiapulaisia ollut.

Minulla oli tosi suuri kaveripiiri, mutta kellään tehtaan työläisellä tai satamatyöläisellä ei apulaisia ollut.

Perheet oli aika suuria ja isommat lapset vahtivat pienempiä.

Useimmat äidit olivat kotona ja viljelivät pieniä palstojaan rintamiestalojen pihoissa tai vuokratuilla peltotilkuilla.

Vhirkamiesperheissä kuulema oli piikoja, mutta heitä ei köyhillä alueilla asunut.

Äitini oli jo 11-vuotiaasta alkaen illat lapsenlikkana, joutui hankkimaan mm. omat vaatteensa niillä rahoilla. Vielä nyt eläkeläisenä muistelee miten vaikeaa oli tehdä läksyjä tai lukea kokeisiin kun piti samaan aikaan vahtia kolmea alle kouluikäistä. Tehtaaseen meni töihin 15-vuotiaana.

Minuakin 50-luvun estetiikka viehättää, miten kuten joku jo oivaltavasti totesi, silloin oli myös parempaa propagandaa. Kaksi maailmansotaa takana ja sen ajan menetelmillä hiottu äärimmilleen viety kuvilla vaikuttaminen.

Ihmisillä oli myös kauneuden kaipuu sodan jälkeen ja se on viehättävä, inhimillinen piirre. Siksi ne kauniit hameet ja ujot hymyt pyhäkuvissa. Arki ja todellisuus oli sitten jotain aivan muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Vanhempani ovat syntyneet 40-luvun lopulla ja elivät siis lapsuutensa ja nuoruutensa tuolloin. Ne heidän muistonsa ovat lähinnä ahdistavia! Äitini kasvoi Helsingissä, isäni pienemmässä kaupungissa, eli varsinaisesti maalaisuuteni ja maaseudun eloa ei kokemuksissa ole, mutta köyhyyttä ja sodasta pahasti ahdistuneita miehiä (jonkin verran naisiakin) muistot pursuavat. Koulumuistot ovat erityisen kammottavia. Hyvätkin oppilaat olivat käytännössä opettajien mielivaltaisen käytöksen uhreja. Oli ihan ok, että opettaja saattoi ottaa silmätikuksi jonkun lapsen, ja syy saattoi olla vaikka lapsen isovanhempien poliittiset mielipiteet joskus vuosikymmeniä aiemmin. Tai ei sitä varmaan kukaan hyvänä asiana pitänyt, mutta ikään kuin luonnonlakina, jolle ei ollut mitään tehtävissä eikä ollut hyvä edes pohdiskella asiaan puuttumista. Muun muassa isäni naapurin koulunkäynti kärsi tuollaisesta valtavasti, ja kaikkien fiksuna pitämästä nuoresta ei sitten lopulta tullut mitään. Vieläkin isä saattaa muistella kuinka opettaja mursi tämän yhden sen perheen lapsista, ja muut lapset saivat toisenlaiset opettajat ja heille sitten kävi hyvin, ja siihen suhtaudutaan edelleen jotenkin niin, että opettajilla nyt vaan oli sellaista valtaa. Selvästi olikin, mutta se on ajatuksena niin iskostunut sen ajan eläneen mieleen, ettei edes vuosikymmeniä myöhemmin, korkeasti koulutettuna ja pitkän elämänkokemuksen jälkeenkään pysty täysin sanomaan, että eihän sellaisen olisi ikinä pitänyt silloinkaan olla ok.

Äitini luokse lähetettiin jostain kaukaa maaseudulta joku tuttavien sukulaistyttö, jota äidin perheen oli tarkoitus auttaa. Tyttö ei ollut ihan kotiapulainen, mutta ei mikään kasvattilapsikaan, vaan jotain siltä väliltä. Äidin perhe maksoi hänelle jotain opintoja, mutta hän ei todellakaan ollu osa perhettä. Tyttö oli niin ujo, ettei puhunut äitini kanssa vuosien aikana kuin pari kertaa, vaikka he olivat suunnilleen samanikäisiä. Kuvaavaa on, ettei äitini meinannut muistaa tämän tytön nimeäkään, ja kuulin hänestä vasta ollessaan noin 13-vuotias, koska ilmeisesti tyttö muutti heille suunnilleen samassa iässä. Tämä voisi siis näyttää joltain ihanalta yhteisöllisyydeltä, jos siinä olisi rahtunenkaan inhimillisyyttä. Totuus kuitenkin on, että yks perhe on lähettänyt keskenkasvuisen aran lapsen kauas kotoa asumaan, toinen perhe on ottanut hänet vastaan, mutta hän ei ole ollut perheessä mitenkään tärkeä. Ei häntä siellä kohdeltu kaltoin eikä hän joutunut mihinkään raskaisiin töihinkään, vaan sai toki ylläpidon ja koulutusta, mutta eipä hänestä erityisesti ole välitettykään. Ja tämä oli kuulemma hyvin tavallista, jokaisessa kodissa asui ja työskenteli joku apulainen, ja monia heistä autettiin taloudellisesti nimenomaan opiskelemaan. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta suosin kyllä nykyistä opintotukijärjestelmää mieluummin. Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla, jotkut muutaman kuukauden, jotkut vuosia. Isäni muistaa jonkun yksittäisen Alman, äitini taas lähinnä ujoja nuoria, joiden ainoa konsti päästä Helsinkiin oli muuttaa johonkin keittiön nurkkaan. Isovanhempieni asunnossa Helsingin keskustassa oli tosiaan tällainen keittiön nurkkaus pienillä seinillä ja verhotangolla eroteltuna, mutta ei sitä enää 70-luvulla kenenkään asuntolan käytetty. Siinä oli pakastin ja pieni hylly, kun minä olin pieni, mutta se kertonee ”huoneen” koosta riittävästi. Tässä ei ole mielestäni mitään nostalgista tai romanttista. Itselläni on 10-17-vuotiaita lapsia, ja olisi aivan järkyttävä ajatus lähettää heidät kirjaimellisesti toisten nurkkiin asumaan ilman yhteydenpitomahdollisuuksia omaan perheeseen.

Mielenkiintoista, koska en ole koskaan aikaisemmin lukenut tälläisen yleisyydestä. "Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla" - ihanko oikeasti? Äitini ei muista moisia, isäni ei muista tuollaista ja heillä on ihan selkeät muistikuvat oikeista kotiapulaisista, jotka saattoivat asua perheen kanssa jopa 10 vuotta ja sitten oli niitä maalta tulleita opiskelijoita, serkkuja pääosin, joilla näilläkin oli nimet. Vaikuttaa siltä, että sinun suvussasi oli jonkinlainen outo tapa kohdella ihmisiä väärin, tuo kertomasi ei ole mikään todellinen ajankuva.

Niin voi tietysti olla. Tosin tässäkin on kyseessä kaksi eri sukua, äitini siellä Helsingissä ja isäni ihan toisaalla. Ja se Alma oli isäni kotona pitkään, mutta ei kyllä perheenjäsen vaan apulainen. Kotiapulaisia nimenomaan oli joka kodissa, mutta näitä opinnoissa autettavia varmaan harvemmissa. Se oli kuitenkin keino lähettää lapset opiskelemaan. Äitini luona ei asunut kukaan oman suvun nuori, vaan tulijat olivat aina jotain tuttujen tuttuja. Äitini perhe oli varmaan sen ajan mittakaavassa aika vakavarainen, ei siis missään nimessä rikas mutta hyvin toimeentuleva, ja heille mitä ilmeisimmin oli tunkua. Ja äidin perhe sitten majoitti, elätti ja koulutti näitä tuntemattomia nuoria. Minustakin se kuulostaa tietyllä tavalla väärin kohtelemiselta, mutta ennemminkin niiden nuorten omien vanhempien taholta. Mutta näin se vaan oli. Tämä oli näiden vieraiden nuorten tai ainakin heidän vanhempiensa anoa toivo saada lapsensa koulutettua, ja niin se vaan oli sitten toimittava, kun vaihtoehtojakin ei ollut. Eli kyllä se ajankuva vaan oli juuri tämä. Vai mistä arvelet näitä lähtijöitä heille tulleen, jos tällaiselle toiminnalle ei olisi ollut tarvetta? Toisaalta sitten taas tunnen omat sukulaiseni, eivätkä he ole mitenkään kylmiä väärinkohtelijoita. He toimivat niin kuin oletus oli, ylimääräinen tila annettiin jonkun käyttöön, ja tälle jollekin sitten myös maksettiin koulunkäynti. Juuri tällaiset asiat näyttävät nykyajasta katsottuna aika kylmääviltä ja kamalilta, ja juuri siksi en nimenomaan kaipaakaan sinne 50-luvulle.

Kotiapulaisia ei ollut joka kodissa.

Äitini kävi koulua 50-luvulla. Hän asui vanhempiensa kotona kaupungissa eikä heillä ollut koskaan kotiapulaista. Ei olisi ollut varaa sellaiseen.

Äiti kertoi, että joskus opettaja kutsui oppilaita kylään kotiinsa ja opettajalla oli kotiapulainen, joka tarjoili kahvia ja pullaa. Apulainen oli joku maalta tullut nuori tyttö.

Vierailija kirjoitti:

Joo, lähinnä siksi että töitä sai kun vain haki. Ylioppilaslakilla oli sama merkitys kuin nykyisin ehkä jollain lääkärinpapereilla, ei tarvinnut maisterinpapereita ja viiden vuoden relrvanttia työkokemusta 10 e/h määräaikaiseen nollasopimuspestiin... joten yhden työssäkäyvän palkalla saattoi jo nuorena ostaa omakotitalon ja mökin jne ja elättää perheen.

En tuntenut 50-luvulla ketään, kenellä olisi ollut mökki. Vasta 70-luvulla joillakin rikkailla oli.

Omakotitaloja harva osti, ne rakennettiin rintamamiestonteille yleensä savipelloille.

Taloa rakenettiin jopa 10 vuotta, koska ei ollut varaa palkata ulkopuolista työvoimaa.

Sitten lähes jokaisella oli yläkerrassa vuokralaiset, koska asunnoista rahasta oli pulaa.

Näin oli ainakin yhdessä sudeettisavolaisten okt-alueella, jossa asui tavallisia duunareita.

Löhes kaikki olivat jossain tehtaassa tai satamassa töissä.

Vierailija kirjoitti:

Joo, lähinnä siksi että töitä sai kun vain haki. Ylioppilaslakilla oli sama merkitys kuin nykyisin ehkä jollain lääkärinpapereilla, ei tarvinnut maisterinpapereita ja viiden vuoden relrvanttia työkokemusta 10 e/h määräaikaiseen nollasopimuspestiin... joten yhden työssäkäyvän palkalla saattoi jo nuorena ostaa omakotitalon ja mökin jne ja elättää perheen.

No kun ei saanut! Nimittäin noin vain omaa asuntoa. Suomen talous oli aivan äärimmilleen säänneltyä. Lainan saaminen oli aivan älyttömän vaikeaa. Ei mahdollista suurinalke osalle kansaa 50-luvulla.

Sitten tuli nämä arava-lainat ja muut keinot rakentaa valtion laina-avustuksrlla betonineliöitä lähiöihin ja niiden maksamiseen meni tavan ihmiseltä valtaosa tuloista.

Totta on se, että töitä löytyi, mutta oloissa, joita ei nyky-Suomessa pidetä laillisina. Ne oli maaseudulla silpputyötä metsätöissä, kaupungeissa rakennuksilla, piikomista ja epämääräisissä oloissa kaikenlaista apuhommaa. Vakityö tehtaassa eri asia, mutta todella karuissa oloissa pitkiä työvuoroja.

Munkin sukulaiset lähtivät Helsingin keskustasta puolet vuodesta linja-autolla lauantaina tehtaalta maalle (eli nykyisin ihan pääkaupunkiseudun sisäpiiriin) ja viljelivät siellä omat perunat talven varaksi. Hyödyllistä ja ekologista, mutta ei mitään rentoa tanssahtelua kellohameissa.

Minua viehättää 1950-luvun (ja 1900-luvun alkupuolen) arkkitehtuuri, estetiikka, pukeutuminen, sisustus. Tavarat olivat kalliita, mutta laadukkaita verrattuna nykyiseen korjauskelvottomaan halpakuraan. Olisi ollut hauska kokea Helsinki niin pienenä. Ja aikaa ennen internetiä ja somea on aina vaan enemmän ikävä. Olen kiitollinen, että 70-luvulla syntyneenä ehdin kokea sen. Ja luonto. Olisi mukava resetoida ympäristö 50-luvulla ja aloittaa silloin ympäristökatastrofia vastaan taistelu, niin olisi nykyäänkin helpompi ja toivorikkaampi elämä.

Toisaalta 50-luvulla on paljon sellaista mitä ei kukaan täyspäinen kaipaisi. Epätasa-arvo sekä sukupuolten, että yhteiskuntaluokkien välillä oli jyrkkä. Rasismi oli avointa. Vaikeuksiin joutuneisiin ihmisiin suhtauduttiin kovasydämisestä. Joka paikassa tupakoitiin (etenkin miehet). Ehkäisy oli olematonta, moraali perustui uskontoon ja oli ahdasmielistä ja epäinhimillistä. Kunnon ihmisen ahtaaseen muottiin oli pakko mahtua päällisin puolin, toisaalta silmät suljettiin siltä mikä tapahtui poissa silmistä -ja tapahtuikin karmeita asioita. Ruokakaupan valikoimat olivat huonot, ja tavalliset ihmiset söivät nykypäivään verrattuna todella ankeasti. Terveydenhoito oli kehittymätöntä, etenkin hammashoito ja mielenterveysongelmien hoito oli barbaarista menoa. Edellisen sodan haavat olivat yhä auki ja ihmiset selvisivät hoitamattomien traumojen kanssa miten taisivat, usein viinan avulla. Samalla piti pelätä ydinsotaa. Ja vaikka se luonto oli yleisesti ottaen puhdas, sitä tuhottiin suruttiin ja paikallisesti oli paljon saastuneempia paikkoja kuin nykyään Suomessa löytyy mistään. Eikä se hidas elämä niin ihanaa ollut esim. hätätilanteissa.

Joo. 50-luvun estetiikka yhdistettynä nykypäivän yhteiskuntaan olisi aika jees. En ymmmärrä, miksi edistyksen kääntöpuolena on ollut se, että kaikki on nykyään niin rumaa ja "kauneus" on latteaa photoshopattua instagramhöttöä.

Tästä kejusta huomaa hyvin, miten erilaisissa oloissa on silloinkin eletty.

Virkamiesperheiden elämä oli kohtuullisen vaurasta, mutta duunareilla oli köyhää.

Varakkaampien perheiden lapset eivät silloin edes tienneet, miten alkeellisissa oloissa heidän luokkatoverinsa asuivat.

Olen itse 50-luvun alussa asunut 5-henkisen perheen jäsenenä huoneen ja keittiön asunnossa vuokrakasarmissa ja sieltä siirtynyt rintamamiestaloon,jossa asumme me 5 ja 3-henkinen perhe vuokralla.

Välillä tuntuupahalat omien vanhempieni köyhyys, vaikka itsekin aloitin puilla paljailla.

Nyt on jo ihmisillä liikaakin tilaa ja tavaraa ja yhteiskunnan tukien avulla ei tarvitse vanhoja vaatteita purkaa ja kääntää kangasta saadakseen itselleen vaatetta tai purkaa vanuneita lapasia, että voi kutoa vähän suuremmat, kun on purkanut kahdet lapaset.

Nämä muistot joskus naurattaaja joskus itkettää.

Onneksi omilla lapsilla on ollut helpompaa.

Sitten vielä taudeista.

Yhtenä vuonna oli sudulla suu ja sorkkatautia ja oli tiesulkuja ja vaikka mitä.

Sitten tuli aasialainen influenssapandemia.

Jostain syystä meidän perhe ei sairastunut.

Koululuokkia oli ainakin viikon tai parin lomilla, kun monesti yli 40 oppilaan luokassa oli 5 tervettä ja heitä ei enää opettu😘

Mitä kaukaisemmasta ajasta on kyse, sitä helpompi sen estetiikkaa on idealisoida.

Joskaan siihen aikakauden idealisointiin ei silloin pidä haksahtaa.(...se siinä helposti juuri vaarana onkin)

Itse esim. suorastaan rakastan Englannin Elisabet (tai siis engl.  Elizabeth) I:n ajan luuttumusiikin helmiä 1500-1600 luvun vaihteesta,mutta kyse siinä on kuitenkin puhtaasti sen aikakauden estetiikasta siellä sinänsä.

Toisaalta uskon kyllä vakaasti siihen, että nykyihmiselle (jos aikakone nyt keksittäisiin) olisi varmaan pikemminkin syvästi mieleen painuva ja ehkä pysyvästikin sinne jäävä  järkytys päästä  esim. sen ajan Lontoon kaduille ja kujille itse omin silmin henkilökohtaisesti ja konkreettisesti näkemään ja kokemaan sen millaista elämä siellä siihen aikaan oli.

Sen ajan todellisuudessa siis.

Nähdä vaikka sen ajan  katulasten kohtelu,julkiset häpeärangaistukset,eläinten kohtelu silloin,sen ajan loiston ja kurjuuden kaikki äärimmäiset vivahteet jne.

Toisaalta aikamatka paljon lähemmäksikin omaa aikaamme ,esim. 1930-luvun Saksaan voisi olla järkytys ,(mahdollisesti jopa vieläkin pahempi) varsinkin kun näin  2020-lukumme  nykyihmisenä tietäisi mihin se kaikki siellä silloin oli johtamassa.

Sama periaatteessa pätee tietysti suhteessa kaikkiin  muihinkin menneisiin aikoihin ja paikkoihin.

Minä kaipaan ja elän kuin 1950-luvulla muuten ainoat nykyajan jutut ovat internetin käyttö, puhelin ja sähköposti. Tyylini ja kotini sisustus on suoraan 50-luvulta. Elämä on ihanaa!