Haikaileeko joku muukin myöhemmin syntynyt 1950-luvulle

Kyllä 50-luvulla kaikilla lapsilla oli mahdollisuus käydä kansakoulu loppuun.  Ja meillä oli jo ihan hyvä kouluruoka, oli toki muistojeni mukaan yksi puuropäivä viikossa, mutta sen kanssa sai leipää ja maitoa ja kyllä sillä sen koulupäivän jaksoi.  Alemmilla luokillahan päivä oli lyhyt, saattoi loppua jo kello 12 tai 1.00.

Ei minusta silloin ollut pula-aika.  Se nyt ei mitään pulaa merkitse, jos kahvi oli kortilla v:een 1954.  Meillä oli aina kahvia riittämiin. Voi kuinka hyvää oli se pullasuttu!

Kotona leivottiin paljon ja aina oli ruokaa.  Ei kaupoista mitään puuttunut.  Valikoima ei tietysti ollut niin laaja kuin nyt, mutta se ei todellakaan tarkoita minkäänlaista pulaa.

Voi olla, että jos olisin syntynyt Lapissa tai jossain ihan korvessa Itä-Suomessa, niin ehkä olisi ollut vaikeampaa, mutta me asuimme teollisuuspaikkakunnalla, pienellä tosin mutta kuitenkin.  Töitä oli kaikilla.

Kyllä meillä oli kouluterveydenhuolto ja hammaslääkärit kunnan puolesta, en minä ymmärrä, mistä pula-ajasta te täällä puhutte.

Meillä oli ihan hyvät vaatteetkin, kun katselin vanhoja valokuvia, niin äidilläkin oli ihan tyylikkäitä jakkupukuja, vaikka oli ihan kotirouva ja isä tehtaan työmies.  Meille hommattiin sekä siskolle että minulle hienot kansallispuvutkin ja muistan vieläkin veljen merimiespuvun, mistä se oli ylpeä.  Kaikilla meillä oli polkupyörät, sellaiset nuorisomalliset sitten kun tulimme siihen ikään.  Veli sai jo kolmipyöräisenkin kun oli meistä nuorin.  Sisko kävi partiota ja sen mukana pääsi matkustamaan Helsinkiinkin ja muutenkin me matkustimme paljon, kun äidin puoleinen suku oli karjalaisia ja asettuneet kuka minnekin.  Junamatkat oli elämyksiä.  Kotona meillä oli "grammari" millä soitettiin levyjä ja radiosta kuunneltiin lastenohjelmia ja kuunnelmia.

Ei 50-luvussa ollut mitään vikaa, ei ainakaan lapsen silmin katsottuna, meillähän oli hauskaa.  Kolmena kesänä kävimme kunnan järjestämää uimakoulua, vaikka opimme heti uimaankin, mutta oli mukavaa ohjelmaa sekin.  Kunta teki hienon uimalaitoksen, siellä oli monta hyppykerrosta ja saunat ja kaikki.  

60-luvulla alkoi teini-ikä ja siitä nuoruus sitten alkoi muutenkin.  Beatles villitsi kaikki Suomen nuoret Hangosta Utsjoelle.  Televisio tuli meille v. 1964 ja siitä katsottiin Poppista ja Danny Kayeta ja kaikkea, silloin minun mielestä tuli hyviä ohjelmia.  Tanssipaikat oli aina ihan täynnä nuoria ja voi niitä aikoja!  Minä näin monet Danny-showtkin, kun kaverien kanssa reissattiin ihan tarkoituksella niitä katsomaan.  Vanhemmat luuli, että mentiin linja-autolla tai jonkun kyydissä, mutta liftillähän me tietysti matkasimme.

En katso millään lailla ikinä eläneeni pula-aikaa.   Ja kuitenkin asuin pikkukylässä kaukana Helsingistä, missä tietysti oli jo kaikkea paljon enemmän.  Voi että kadehdin yhtä vanhempaa serkkuani, joka lähti Englantiin piikomaan ja oli ollut Beatlesien konsertissa, missä tytöt kiljui ja pyörtyili.  Yksi toinen ystävistäni oli ollut Paul Ankan konsertissa jo 50-luvun puolella.

Vai että pula-aikaa.  Voi tätä tietämättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä 50-luvulla kaikilla lapsilla oli mahdollisuus käydä kansakoulu loppuun.  Ja meillä oli jo ihan hyvä kouluruoka, oli toki muistojeni mukaan yksi puuropäivä viikossa, mutta sen kanssa sai leipää ja maitoa ja kyllä sillä sen koulupäivän jaksoi.  Alemmilla luokillahan päivä oli lyhyt, saattoi loppua jo kello 12 tai 1.00.

Ei minusta silloin ollut pula-aika.  Se nyt ei mitään pulaa merkitse, jos kahvi oli kortilla v:een 1954.  Meillä oli aina kahvia riittämiin. Voi kuinka hyvää oli se pullasuttu!

Kotona leivottiin paljon ja aina oli ruokaa.  Ei kaupoista mitään puuttunut.  Valikoima ei tietysti ollut niin laaja kuin nyt, mutta se ei todellakaan tarkoita minkäänlaista pulaa.

Voi olla, että jos olisin syntynyt Lapissa tai jossain ihan korvessa Itä-Suomessa, niin ehkä olisi ollut vaikeampaa, mutta me asuimme teollisuuspaikkakunnalla, pienellä tosin mutta kuitenkin.  Töitä oli kaikilla.

Kyllä meillä oli kouluterveydenhuolto ja hammaslääkärit kunnan puolesta, en minä ymmärrä, mistä pula-ajasta te täällä puhutte.

Meillä oli ihan hyvät vaatteetkin, kun katselin vanhoja valokuvia, niin äidilläkin oli ihan tyylikkäitä jakkupukuja, vaikka oli ihan kotirouva ja isä tehtaan työmies.  Meille hommattiin sekä siskolle että minulle hienot kansallispuvutkin ja muistan vieläkin veljen merimiespuvun, mistä se oli ylpeä.  Kaikilla meillä oli polkupyörät, sellaiset nuorisomalliset sitten kun tulimme siihen ikään.  Veli sai jo kolmipyöräisenkin kun oli meistä nuorin.  Sisko kävi partiota ja sen mukana pääsi matkustamaan Helsinkiinkin ja muutenkin me matkustimme paljon, kun äidin puoleinen suku oli karjalaisia ja asettuneet kuka minnekin.  Junamatkat oli elämyksiä.  Kotona meillä oli "grammari" millä soitettiin levyjä ja radiosta kuunneltiin lastenohjelmia ja kuunnelmia.

Ei 50-luvussa ollut mitään vikaa, ei ainakaan lapsen silmin katsottuna, meillähän oli hauskaa.  Kolmena kesänä kävimme kunnan järjestämää uimakoulua, vaikka opimme heti uimaankin, mutta oli mukavaa ohjelmaa sekin.  Kunta teki hienon uimalaitoksen, siellä oli monta hyppykerrosta ja saunat ja kaikki.  

60-luvulla alkoi teini-ikä ja siitä nuoruus sitten alkoi muutenkin.  Beatles villitsi kaikki Suomen nuoret Hangosta Utsjoelle.  Televisio tuli meille v. 1964 ja siitä katsottiin Poppista ja Danny Kayeta ja kaikkea, silloin minun mielestä tuli hyviä ohjelmia.  Tanssipaikat oli aina ihan täynnä nuoria ja voi niitä aikoja!  Minä näin monet Danny-showtkin, kun kaverien kanssa reissattiin ihan tarkoituksella niitä katsomaan.  Vanhemmat luuli, että mentiin linja-autolla tai jonkun kyydissä, mutta liftillähän me tietysti matkasimme.

En katso millään lailla ikinä eläneeni pula-aikaa.   Ja kuitenkin asuin pikkukylässä kaukana Helsingistä, missä tietysti oli jo kaikkea paljon enemmän.  Voi että kadehdin yhtä vanhempaa serkkuani, joka lähti Englantiin piikomaan ja oli ollut Beatlesien konsertissa, missä tytöt kiljui ja pyörtyili.  Yksi toinen ystävistäni oli ollut Paul Ankan konsertissa jo 50-luvun puolella.

Vai että pula-aikaa.  Voi tätä tietämättömyyttä.

Mukava että tällä palstalla on eläke-ikäisiäkin kertomassa menneestä ajasta. Saa vähän erilaista perspektiiviä asioihin 😊

En kaipaa.. Köyhää oli ainakin äidin puolella. Ja väkivaltaa juoppoutta ja ties mitä.. Ts. Rankkoja aiheita, joista ei silloin puhuttu. (siis porukat kyllä syntynyeet vasta 50-luvulla). On varmaan ollut hyviäkin hetkiä tai siis tiedän varmasti, että on ollut, mutta joku vaikenemisen kulttuuri siellä on. Ja nyt liian myöhäistä kysellä isovanhemmilta.

Itse syntynyt kasarilla ja sinne kasari, ysäri aikaan on nostalgiat. Sinne voisin palata.

Vierailija kirjoitti:

Elämä oli todella köyhää, miehet kuolleet tai sodassa vaurioituneet. Syöpä oli varma kuolema. Kunnollista ehkäisyä ei ollut. Lapsia hakattiin koulussa ja kotona.

Oman isäni lapsuus suomalaisessa pikkukylässä oli nälkää ja väkivaltaa. Haavoja hoidettiin kusemalla niihin. Välillä piti pitää kiinni hevosta, että naapuri sai panna sitä. Juoksevasta vedestä ei edes haaveiltu. Siskopuoli lähti 13v piikomaan luultavimmin seksuaalista väkivaltaa pakoon.

Oi niitä aikoja.

Kirjoitat hyvin silloisesta todellisuudesta, jota tällä palstalla moni kadehtii, kun silloin syntyneet ovat kuulemma kultalusikka suussa syntyneet.

Kuvaamasi elämä oli monelle todellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä 50-luvulla kaikilla lapsilla oli mahdollisuus käydä kansakoulu loppuun.  Ja meillä oli jo ihan hyvä kouluruoka, oli toki muistojeni mukaan yksi puuropäivä viikossa, mutta sen kanssa sai leipää ja maitoa ja kyllä sillä sen koulupäivän jaksoi.  Alemmilla luokillahan päivä oli lyhyt, saattoi loppua jo kello 12 tai 1.00.

Ei minusta silloin ollut pula-aika.  Se nyt ei mitään pulaa merkitse, jos kahvi oli kortilla v:een 1954.  Meillä oli aina kahvia riittämiin. Voi kuinka hyvää oli se pullasuttu!

Kotona leivottiin paljon ja aina oli ruokaa.  Ei kaupoista mitään puuttunut.  Valikoima ei tietysti ollut niin laaja kuin nyt, mutta se ei todellakaan tarkoita minkäänlaista pulaa.

Voi olla, että jos olisin syntynyt Lapissa tai jossain ihan korvessa Itä-Suomessa, niin ehkä olisi ollut vaikeampaa, mutta me asuimme teollisuuspaikkakunnalla, pienellä tosin mutta kuitenkin.  Töitä oli kaikilla.

Kyllä meillä oli kouluterveydenhuolto ja hammaslääkärit kunnan puolesta, en minä ymmärrä, mistä pula-ajasta te täällä puhutte.

Meillä oli ihan hyvät vaatteetkin, kun katselin vanhoja valokuvia, niin äidilläkin oli ihan tyylikkäitä jakkupukuja, vaikka oli ihan kotirouva ja isä tehtaan työmies.  Meille hommattiin sekä siskolle että minulle hienot kansallispuvutkin ja muistan vieläkin veljen merimiespuvun, mistä se oli ylpeä.  Kaikilla meillä oli polkupyörät, sellaiset nuorisomalliset sitten kun tulimme siihen ikään.  Veli sai jo kolmipyöräisenkin kun oli meistä nuorin.  Sisko kävi partiota ja sen mukana pääsi matkustamaan Helsinkiinkin ja muutenkin me matkustimme paljon, kun äidin puoleinen suku oli karjalaisia ja asettuneet kuka minnekin.  Junamatkat oli elämyksiä.  Kotona meillä oli "grammari" millä soitettiin levyjä ja radiosta kuunneltiin lastenohjelmia ja kuunnelmia.

Ei 50-luvussa ollut mitään vikaa, ei ainakaan lapsen silmin katsottuna, meillähän oli hauskaa.  Kolmena kesänä kävimme kunnan järjestämää uimakoulua, vaikka opimme heti uimaankin, mutta oli mukavaa ohjelmaa sekin.  Kunta teki hienon uimalaitoksen, siellä oli monta hyppykerrosta ja saunat ja kaikki.  

60-luvulla alkoi teini-ikä ja siitä nuoruus sitten alkoi muutenkin.  Beatles villitsi kaikki Suomen nuoret Hangosta Utsjoelle.  Televisio tuli meille v. 1964 ja siitä katsottiin Poppista ja Danny Kayeta ja kaikkea, silloin minun mielestä tuli hyviä ohjelmia.  Tanssipaikat oli aina ihan täynnä nuoria ja voi niitä aikoja!  Minä näin monet Danny-showtkin, kun kaverien kanssa reissattiin ihan tarkoituksella niitä katsomaan.  Vanhemmat luuli, että mentiin linja-autolla tai jonkun kyydissä, mutta liftillähän me tietysti matkasimme.

En katso millään lailla ikinä eläneeni pula-aikaa.   Ja kuitenkin asuin pikkukylässä kaukana Helsingistä, missä tietysti oli jo kaikkea paljon enemmän.  Voi että kadehdin yhtä vanhempaa serkkuani, joka lähti Englantiin piikomaan ja oli ollut Beatlesien konsertissa, missä tytöt kiljui ja pyörtyili.  Yksi toinen ystävistäni oli ollut Paul Ankan konsertissa jo 50-luvun puolella.

Vai että pula-aikaa.  Voi tätä tietämättömyyttä.

Toisilla oli ja toisilla ei, pula nimittäin.

Vierailija kirjoitti:

No mä hämmennyin ja rakastuin 50-luvun kuviin, koska ihmiset pukeutui hyvin, autot oli tyylikkäitä ja ympäristö siistiä. Tarkoitan siis kaupunkikuvaa. Suurin osahan asui vielä maaseudulla, joista myöskin välittyy tietynlainen kauneus ja aitous, ainakin avaria maisemia, viljelys- ja laidunmaita näkyi enemmän verrattuna myöhempiin aikoihin. Jollain tavalla aika näyttäytyy puhtoisena ja viattomana, miksi itse tykkäät 50-luvusta?

Ehkä silloin tehtiin kauniinpia kuvia? Parempi propagandakoneisto.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin syntyä 50-luvulla ja kokea sen ajan kun töihin vain käveltiin. Kouluja ei tarvinut käydä tai amis riitti. Omaan taloon oli kaikilla varaa ja lapset oli vara tehdä jo kaksvitosena.

Kyllä suuri osa ihmisistä asui tehtaiden lähellä vuokrakasarmeissa pienissä asunnoissa ilman mukavuuksia.

Niitä lapsia ei tehty, niitä tuli vaan. Harvoilla oli mitään ehkäisyä käytössä.

Kauhea häpeä oli, jos sai lapsen avioliiton ulkopuolella.

Itsekin tienasin 12 v lähtien lapsenpiikana oppikoulurahat, muuten ei olisi ollut mahd. kouluttaa itseään, enkä ollut ainoa.

Ei ollut muita yhteiskunnan tukia kuin pieni lapsilisä.

Ihme haihatteluja moiset. Tämän päivän ihminen kun laitettaisiin sellaisiin oloihin, niin saattaisi tulla ikävä todellisuuteen hyvinkin pian...

Olen syntynyt 60-luvulla ja lapsena ja nuorena tykkäsin katsoa perheen valokuvia 50-luvulta. Nuorten vaatteet näyttivät mielestäni niin tyylikkäiltä silloin. Tytöillä ja nuorilla naisilla oli naiselliset kellohameet ja kapea vyötärö. Sirot kengät. Taisin joskus miettiä, millaista olisi ollut, jos olisin elänyt silloin. Mutta tuo vaihe meni ohi. En haikaile 50-luvulle, koska maailma on mennyt eteenpäin, mm. lääketiede.

Juu - ei!

Mukailen hieman Rawlsin oikeudenmukaisuusperiaatetta. Entä jos voit mennä -50 luvulle, mutta et tiedä millaiseen perheeseen joudut. Saattaisit joutua tehtailijan edustusvaimoksi, alkoholisoituneeksi sotaveteraaniksi, lestadiolaisperheen nuorimmaiseksi, pientilallisen homoseksuaaliseksi nuoreksi pojaksi ym. Sitä vaan haluan kertoa, että todellisuus ei ollut Suomi-filmien ihannekuvan mukainen.

Itse olen syntynyt -66. Minulla on muistikuvia -70 luvun alusta. Mummolan naapurissa asui pientilallinen perhe, jossa yh-äidillä oli kaksi aikuista lasta, jotka olivat ns. vähämielisiä. He tekivät tarpeensa sinkkiämpäriin, joka oli pirtissä. Se haju ja kärpäset... Mummolassa ei ollut jääkaappia, vaan ruokatavarat säilytettiin kellarissa, tuvan lattian alla. Ei varmasti ollut kesällä kovin viileä paikka. Ja esim. vielä -60 luvulla käytiin töissä ja koulussa myös lauantaisin. Muistan myös, että yhtiön työläisten kerrostalossa useimmilla ei ollut telkkaria vielä tuohon aikaan. Talon alakerrassa oli iso huone, jossa oli koko talon yhteinen tv (yhtiön hankkima). Tupakansavua oli paksusti ja ihan joka puolella. Maaseudulla naisilla oli navettakolttu ja päässä oli huivi. Tämmöisiä muistikuvia 60-70 luvun vaihteesta.

Kyllä -50 luvulla oli todellista köyhyyttä, joka tarkoitti ihan oikeasti niukkaa ravintoa ja 24/7 raatamista fyysisessä työssä pelloilla ja metsissä. Hyvänä puolena oli ihmisten sosiaalisuus ja yhteisöllisyys.

En. Suomi oli 50-luvulla hyvin köyhä maa.

Isotätini kaksoset alkoivat syntyä etuajassa. Nykyaikana heidät olisi helposti pelastettu. 50-luvulla molemmat menehtyivät :(

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin syntyä 50-luvulla ja kokea sen ajan kun töihin vain käveltiin. Kouluja ei tarvinut käydä tai amis riitti. Omaan taloon oli kaikilla varaa ja lapset oli vara tehdä jo kaksvitosena.

Eikä ollut sossua tarjoamassa toimeentulotukea. Jos ei ollut rahaa, saattoi myydä vauvansa Tanskaan, loput lapset päätyivät lastenkotiin. Ulkovessa oli sisävessaa tavallisempi eikä jääkaappeja ollut läheskään jokaisella.

Töihin saattoi todella kävellä, samassa tehtaan omistamassa yksiössä asui 3 toimistotyttyö ja viereisessä kaksiossa 6-henkinen perhe.

En todellakaan. Vanhempani ovat syntyneet 40-luvun lopulla ja elivät siis lapsuutensa ja nuoruutensa tuolloin. Ne heidän muistonsa ovat lähinnä ahdistavia! Äitini kasvoi Helsingissä, isäni pienemmässä kaupungissa, eli varsinaisesti maalaisuuteni ja maaseudun eloa ei kokemuksissa ole, mutta köyhyyttä ja sodasta pahasti ahdistuneita miehiä (jonkin verran naisiakin) muistot pursuavat. Koulumuistot ovat erityisen kammottavia. Hyvätkin oppilaat olivat käytännössä opettajien mielivaltaisen käytöksen uhreja. Oli ihan ok, että opettaja saattoi ottaa silmätikuksi jonkun lapsen, ja syy saattoi olla vaikka lapsen isovanhempien poliittiset mielipiteet joskus vuosikymmeniä aiemmin. Tai ei sitä varmaan kukaan hyvänä asiana pitänyt, mutta ikään kuin luonnonlakina, jolle ei ollut mitään tehtävissä eikä ollut hyvä edes pohdiskella asiaan puuttumista. Muun muassa isäni naapurin koulunkäynti kärsi tuollaisesta valtavasti, ja kaikkien fiksuna pitämästä nuoresta ei sitten lopulta tullut mitään. Vieläkin isä saattaa muistella kuinka opettaja mursi tämän yhden sen perheen lapsista, ja muut lapset saivat toisenlaiset opettajat ja heille sitten kävi hyvin, ja siihen suhtaudutaan edelleen jotenkin niin, että opettajilla nyt vaan oli sellaista valtaa. Selvästi olikin, mutta se on ajatuksena niin iskostunut sen ajan eläneen mieleen, ettei edes vuosikymmeniä myöhemmin, korkeasti koulutettuna ja pitkän elämänkokemuksen jälkeenkään pysty täysin sanomaan, että eihän sellaisen olisi ikinä pitänyt silloinkaan olla ok.

Äitini luokse lähetettiin jostain kaukaa maaseudulta joku tuttavien sukulaistyttö, jota äidin perheen oli tarkoitus auttaa. Tyttö ei ollut ihan kotiapulainen, mutta ei mikään kasvattilapsikaan, vaan jotain siltä väliltä. Äidin perhe maksoi hänelle jotain opintoja, mutta hän ei todellakaan ollu osa perhettä. Tyttö oli niin ujo, ettei puhunut äitini kanssa vuosien aikana kuin pari kertaa, vaikka he olivat suunnilleen samanikäisiä. Kuvaavaa on, ettei äitini meinannut muistaa tämän tytön nimeäkään, ja kuulin hänestä vasta ollessaan noin 13-vuotias, koska ilmeisesti tyttö muutti heille suunnilleen samassa iässä. Tämä voisi siis näyttää joltain ihanalta yhteisöllisyydeltä, jos siinä olisi rahtunenkaan inhimillisyyttä. Totuus kuitenkin on, että yks perhe on lähettänyt keskenkasvuisen aran lapsen kauas kotoa asumaan, toinen perhe on ottanut hänet vastaan, mutta hän ei ole ollut perheessä mitenkään tärkeä. Ei häntä siellä kohdeltu kaltoin eikä hän joutunut mihinkään raskaisiin töihinkään, vaan sai toki ylläpidon ja koulutusta, mutta eipä hänestä erityisesti ole välitettykään. Ja tämä oli kuulemma hyvin tavallista, jokaisessa kodissa asui ja työskenteli joku apulainen, ja monia heistä autettiin taloudellisesti nimenomaan opiskelemaan. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta suosin kyllä nykyistä opintotukijärjestelmää mieluummin. Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla, jotkut muutaman kuukauden, jotkut vuosia. Isäni muistaa jonkun yksittäisen Alman, äitini taas lähinnä ujoja nuoria, joiden ainoa konsti päästä Helsinkiin oli muuttaa johonkin keittiön nurkkaan. Isovanhempieni asunnossa Helsingin keskustassa oli tosiaan tällainen keittiön nurkkaus pienillä seinillä ja verhotangolla eroteltuna, mutta ei sitä enää 70-luvulla kenenkään asuntolan käytetty. Siinä oli pakastin ja pieni hylly, kun minä olin pieni, mutta se kertonee ”huoneen” koosta riittävästi. Tässä ei ole mielestäni mitään nostalgista tai romanttista. Itselläni on 10-17-vuotiaita lapsia, ja olisi aivan järkyttävä ajatus lähettää heidät kirjaimellisesti toisten nurkkiin asumaan ilman yhteydenpitomahdollisuuksia omaan perheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Mukailen hieman Rawlsin oikeudenmukaisuusperiaatetta. Entä jos voit mennä -50 luvulle, mutta et tiedä millaiseen perheeseen joudut. Saattaisit joutua tehtailijan edustusvaimoksi, alkoholisoituneeksi sotaveteraaniksi, lestadiolaisperheen nuorimmaiseksi, pientilallisen homoseksuaaliseksi nuoreksi pojaksi ym. Sitä vaan haluan kertoa, että todellisuus ei ollut Suomi-filmien ihannekuvan mukainen.

Itse olen syntynyt -66. Minulla on muistikuvia -70 luvun alusta. Mummolan naapurissa asui pientilallinen perhe, jossa yh-äidillä oli kaksi aikuista lasta, jotka olivat ns. vähämielisiä. He tekivät tarpeensa sinkkiämpäriin, joka oli pirtissä. Se haju ja kärpäset... Mummolassa ei ollut jääkaappia, vaan ruokatavarat säilytettiin kellarissa, tuvan lattian alla. Ei varmasti ollut kesällä kovin viileä paikka. Ja esim. vielä -60 luvulla käytiin töissä ja koulussa myös lauantaisin. Muistan myös, että yhtiön työläisten kerrostalossa useimmilla ei ollut telkkaria vielä tuohon aikaan. Talon alakerrassa oli iso huone, jossa oli koko talon yhteinen tv (yhtiön hankkima). Tupakansavua oli paksusti ja ihan joka puolella. Maaseudulla naisilla oli navettakolttu ja päässä oli huivi. Tämmöisiä muistikuvia 60-70 luvun vaihteesta.

Kyllä -50 luvulla oli todellista köyhyyttä, joka tarkoitti ihan oikeasti niukkaa ravintoa ja 24/7 raatamista fyysisessä työssä pelloilla ja metsissä. Hyvänä puolena oli ihmisten sosiaalisuus ja yhteisöllisyys.

Muuhun en puutu, mutta meillä on yhä tuvan lattian alla kellari ja siellä on myös kesäkuumalla alle 10 astetta lämmintä.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin syntyä 50-luvulla ja kokea sen ajan kun töihin vain käveltiin. Kouluja ei tarvinut käydä tai amis riitti. Omaan taloon oli kaikilla varaa ja lapset oli vara tehdä jo kaksvitosena.

Nykyään on ihan samalla tavalla "varaa" tehdä lapset nuorina kuin ennenkin. Ei vain olla valmiita tinkimään elintasosta, ja ajatus on, että lapselle pitää tarjota parasta. 1950-luvulla saattoi useampilapsinen perhe asua kaksiossa, lasten vaatteet ja lelut kierrätettiin, ruoaksi oli silakkalaatikkoa ja puuroa. Lapsilla ei ollut samalla tavalla harrastuksia, eikä kyllä aikuisillakaan. Sitä omaa taloakaan ei ostettu tuosta noin vain. Talo rakennettiin itse jonnekin syrjäkylälle, tai sitten asuttiin vuokralla pienessä asunnossa ja säästettiin ankarasti siihen asti, että oli varaa omaan taloon. Talot olivat myös maltillisen kokoisia, nykyäänhän kaksilapsinen perhe tarvitsee sata neliötä ja kahden auton tallin.

50-luvun Ruotsi vastasi varmaan ap:n mielikuvaa. Täystyöllisyys, ei sotavammoja, naiset avioitumisen jälkeen kotona, halpoja kodinhoitajia sai rikkipommitetusta Saksasta, pieni maa yksi maailman rikkaimmista kun isommat olivat sotineet kaiken.

Vaatteet kauniita ja hyvälaatuisia, muodin ideat suoraan Pariisista, ruoka kunnon husmanskostia, kaikilla oms paikkansa ja ei vielä inhottavia suomalaisia ja jugoslavialaisia siirtotyöläisiä pilaamassa kansakodin onnea ja puhtoisuutta.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan. Vanhempani ovat syntyneet 40-luvun lopulla ja elivät siis lapsuutensa ja nuoruutensa tuolloin. Ne heidän muistonsa ovat lähinnä ahdistavia! Äitini kasvoi Helsingissä, isäni pienemmässä kaupungissa, eli varsinaisesti maalaisuuteni ja maaseudun eloa ei kokemuksissa ole, mutta köyhyyttä ja sodasta pahasti ahdistuneita miehiä (jonkin verran naisiakin) muistot pursuavat. Koulumuistot ovat erityisen kammottavia. Hyvätkin oppilaat olivat käytännössä opettajien mielivaltaisen käytöksen uhreja. Oli ihan ok, että opettaja saattoi ottaa silmätikuksi jonkun lapsen, ja syy saattoi olla vaikka lapsen isovanhempien poliittiset mielipiteet joskus vuosikymmeniä aiemmin. Tai ei sitä varmaan kukaan hyvänä asiana pitänyt, mutta ikään kuin luonnonlakina, jolle ei ollut mitään tehtävissä eikä ollut hyvä edes pohdiskella asiaan puuttumista. Muun muassa isäni naapurin koulunkäynti kärsi tuollaisesta valtavasti, ja kaikkien fiksuna pitämästä nuoresta ei sitten lopulta tullut mitään. Vieläkin isä saattaa muistella kuinka opettaja mursi tämän yhden sen perheen lapsista, ja muut lapset saivat toisenlaiset opettajat ja heille sitten kävi hyvin, ja siihen suhtaudutaan edelleen jotenkin niin, että opettajilla nyt vaan oli sellaista valtaa. Selvästi olikin, mutta se on ajatuksena niin iskostunut sen ajan eläneen mieleen, ettei edes vuosikymmeniä myöhemmin, korkeasti koulutettuna ja pitkän elämänkokemuksen jälkeenkään pysty täysin sanomaan, että eihän sellaisen olisi ikinä pitänyt silloinkaan olla ok.

Äitini luokse lähetettiin jostain kaukaa maaseudulta joku tuttavien sukulaistyttö, jota äidin perheen oli tarkoitus auttaa. Tyttö ei ollut ihan kotiapulainen, mutta ei mikään kasvattilapsikaan, vaan jotain siltä väliltä. Äidin perhe maksoi hänelle jotain opintoja, mutta hän ei todellakaan ollu osa perhettä. Tyttö oli niin ujo, ettei puhunut äitini kanssa vuosien aikana kuin pari kertaa, vaikka he olivat suunnilleen samanikäisiä. Kuvaavaa on, ettei äitini meinannut muistaa tämän tytön nimeäkään, ja kuulin hänestä vasta ollessaan noin 13-vuotias, koska ilmeisesti tyttö muutti heille suunnilleen samassa iässä. Tämä voisi siis näyttää joltain ihanalta yhteisöllisyydeltä, jos siinä olisi rahtunenkaan inhimillisyyttä. Totuus kuitenkin on, että yks perhe on lähettänyt keskenkasvuisen aran lapsen kauas kotoa asumaan, toinen perhe on ottanut hänet vastaan, mutta hän ei ole ollut perheessä mitenkään tärkeä. Ei häntä siellä kohdeltu kaltoin eikä hän joutunut mihinkään raskaisiin töihinkään, vaan sai toki ylläpidon ja koulutusta, mutta eipä hänestä erityisesti ole välitettykään. Ja tämä oli kuulemma hyvin tavallista, jokaisessa kodissa asui ja työskenteli joku apulainen, ja monia heistä autettiin taloudellisesti nimenomaan opiskelemaan. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta suosin kyllä nykyistä opintotukijärjestelmää mieluummin. Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla, jotkut muutaman kuukauden, jotkut vuosia. Isäni muistaa jonkun yksittäisen Alman, äitini taas lähinnä ujoja nuoria, joiden ainoa konsti päästä Helsinkiin oli muuttaa johonkin keittiön nurkkaan. Isovanhempieni asunnossa Helsingin keskustassa oli tosiaan tällainen keittiön nurkkaus pienillä seinillä ja verhotangolla eroteltuna, mutta ei sitä enää 70-luvulla kenenkään asuntolan käytetty. Siinä oli pakastin ja pieni hylly, kun minä olin pieni, mutta se kertonee ”huoneen” koosta riittävästi. Tässä ei ole mielestäni mitään nostalgista tai romanttista. Itselläni on 10-17-vuotiaita lapsia, ja olisi aivan järkyttävä ajatus lähettää heidät kirjaimellisesti toisten nurkkiin asumaan ilman yhteydenpitomahdollisuuksia omaan perheeseen.

Mielenkiintoista, koska en ole koskaan aikaisemmin lukenut tälläisen yleisyydestä. "Niitä nimettömiä kotiapulaisia oli kaikkialla" - ihanko oikeasti? Äitini ei muista moisia, isäni ei muista tuollaista ja heillä on ihan selkeät muistikuvat oikeista kotiapulaisista, jotka saattoivat asua perheen kanssa jopa 10 vuotta ja sitten oli niitä maalta tulleita opiskelijoita, serkkuja pääosin, joilla näilläkin oli nimet. Vaikuttaa siltä, että sinun suvussasi oli jonkinlainen outo tapa kohdella ihmisiä väärin, tuo kertomasi ei ole mikään todellinen ajankuva.

Vierailija kirjoitti:

50-luvun Ruotsi vastasi varmaan ap:n mielikuvaa. Täystyöllisyys, ei sotavammoja, naiset avioitumisen jälkeen kotona, halpoja kodinhoitajia sai rikkipommitetusta Saksasta, pieni maa yksi maailman rikkaimmista kun isommat olivat sotineet kaiken.

Vaatteet kauniita ja hyvälaatuisia, muodin ideat suoraan Pariisista, ruoka kunnon husmanskostia, kaikilla oms paikkansa ja ei vielä inhottavia suomalaisia ja jugoslavialaisia siirtotyöläisiä pilaamassa kansakodin onnea ja puhtoisuutta.

Ja silti Ruotsissakin keskoset ja syöpäpotilaat kuolivat, koska lääketiede ei ollut kehittynyt riittävästi.