Pettymys, kun lapsi sitoutui liian aikaisin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nuoripari voi nauttia nuoruudestaan pariskuntanakin. Eli matkustella, viettää eläväistä opiskelijaelämää jne. (Jos nyt ylipäätään kukaan voi enää koskaan elää koronan takia eläväistä elämää.) Se on ehkä jotenkin turvallisempaakin pariskuntana kuin yksin.

Niin voi. Minä seurustelin koko opiskeluajan ja mentiin 23-vuotiaina naimisiinkin, mutta ei se estänyt viettämästä "villiä nuoruutta". Juhlittiin yhdessä ja erikseen, oli vaihto-opiskelua ja hetkittäistä eri paikkakunnilla asumista töiden ja opintojen takia. Reissattiin ja nautittiin nuoruudesta, kahdestaan ja kavereiden kanssa. Ainoa mistä jäätiin paitsi on irtosuhteet, mutta se ei ole vielä tähän päivään mennessä harmittanut.

Sama. Alettiin seurustella 9-luokalla, muutettiin lukion jälkeen yhteen tulevalle opiskelupaikkakunnalle (siinä tehtiin pieni kompromissi, toinen ei valinnut sitä ehkä parempaa oppilaitosta). Ehdittiin viettää opiskelijaelämää, juhlia ja matkustella yhdessä ja erikseen. Deittailu ja irtosuhteet jäivät kokematta, mutta niitä en ole kaivannut myöhemminkään, rakkaus ja yhdessäolo tutun ihmisen kanssa olivat paljon tärkeämpiä. Muistan edelleen, kuinka turvalliselta tuntui kun kotona oli ihminen johon pystyi luottamaan aivan kaikessa.

Tuo aivan kaikessa luottaminen, on se, jonka huomasin olevan itsepetosta, kun 20v avioliitosta erosimme. Aika surullista oli huomata 25v vuoden yhdessä olon jälkeen, että ainoa ihminen johon voi 100% luottaa on oma itse, asia jonka olisi ollut hyvä oppia nuoruuden vaihtuvissa seurusteluissa, eikä keski-ikäisenä. Jonkun vuoden kesti tasapainoa elämän perustuksiin hakea.

Aikaisempi mummoikäinen kirjoittaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä ehtii ympärilleen katsella..

Monilla se varsinainen nuoruuden eläminen alkaa vasta siinä 22-25v, ja siihen asti nautitaan tunnollisesti pikkuaikuisina olemisesta.

Ja jos he sattuisivatkin olemaan loppuelämänsä tai muutoin pidempään yhdessä, niin mitäs sitten?

Elämänpolkuja on monenlaisia, yhtä hyviä. Pääasia, että on eläjälleen sopiva.

Pikkuaikuisena? Kyllä minä olin ainakin ihan oikea aikuinen, vastuussa muistakin kuin itsestäni.

Niin minäkin olin jo alle parikymppisestä vastuussa muistakin kuin itsestäni (sain lapsen hyvin nuorena), ja nimenomaan pikkuaikuinen koen olleeni.

Vähän sillain pää kallellaan hymyillen ja olkaan taputellen katselen nuorempaa itseäni ja sanon ”voi voi, kyllä se siitä”.

Miksi et ole onnellinen lapsesi puolesta? Tuossa iässä on todella tärkeää, että saa rakkautta ja hyväksyntää muiltakin kuin omalta perheeltä. Muutto yhteiseen kämppään on myös taloudellisesti ajatellen ihan järkevää. Pienituloisena opiskelijana on hienoa, jos kulut saa jaettua kahtia. 

Lapsesi varmasti aistii penseytesi ja se etäännyttää teitä. Yritä muuttaa asennettasi ja nähdä vakava seurustelusuhde lahjana ja rikkautena, älä taakkana. Kun välinne ovat kunnossa ja lapsesi tietää, että tuet häntä ja iloitset hänen puolestaan, hän myös saattaa ottaa paremmin vastaan neuvoja. Esimerkiksi huonekaluja yms. ei kannata tuossa kohtaa ostaa yhteiseksi, vaan tavaroiden omistussuhteet kannattaa pitää erillään. 

Tyttäreni kihlautui 19-vuotiaana. Tuntuihan se silloin hyvin nuorelta. Näin 20 vuotta myöhemmin ovat edelleen yhdessä. Molemmat ovat rauhallisia, kilttejä ja - kyllä - turvallisuudenhakuisia aikuisia. Ja silmin nähden onnellisia. Ehkä tämä on harvinaisempi lopputulema mutta näinkin voi käydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nuoripari voi nauttia nuoruudestaan pariskuntanakin. Eli matkustella, viettää eläväistä opiskelijaelämää jne. (Jos nyt ylipäätään kukaan voi enää koskaan elää koronan takia eläväistä elämää.) Se on ehkä jotenkin turvallisempaakin pariskuntana kuin yksin.

Niin voi. Minä seurustelin koko opiskeluajan ja mentiin 23-vuotiaina naimisiinkin, mutta ei se estänyt viettämästä "villiä nuoruutta". Juhlittiin yhdessä ja erikseen, oli vaihto-opiskelua ja hetkittäistä eri paikkakunnilla asumista töiden ja opintojen takia. Reissattiin ja nautittiin nuoruudesta, kahdestaan ja kavereiden kanssa. Ainoa mistä jäätiin paitsi on irtosuhteet, mutta se ei ole vielä tähän päivään mennessä harmittanut.

Sama. Alettiin seurustella 9-luokalla, muutettiin lukion jälkeen yhteen tulevalle opiskelupaikkakunnalle (siinä tehtiin pieni kompromissi, toinen ei valinnut sitä ehkä parempaa oppilaitosta). Ehdittiin viettää opiskelijaelämää, juhlia ja matkustella yhdessä ja erikseen. Deittailu ja irtosuhteet jäivät kokematta, mutta niitä en ole kaivannut myöhemminkään, rakkaus ja yhdessäolo tutun ihmisen kanssa olivat paljon tärkeämpiä. Muistan edelleen, kuinka turvalliselta tuntui kun kotona oli ihminen johon pystyi luottamaan aivan kaikessa.

Tuo aivan kaikessa luottaminen, on se, jonka huomasin olevan itsepetosta, kun 20v avioliitosta erosimme. Aika surullista oli huomata 25v vuoden yhdessä olon jälkeen, että ainoa ihminen johon voi 100% luottaa on oma itse, asia jonka olisi ollut hyvä oppia nuoruuden vaihtuvissa seurusteluissa, eikä keski-ikäisenä. Jonkun vuoden kesti tasapainoa elämän perustuksiin hakea.

Aikaisempi mummoikäinen kirjoittaja.

Itseensä voi luottaa, vaikka olisi suhteessa.

Voihan se yhtä hyvin olla loppuelämän kestävää.

Minä tapasin mieheni 17-vuotiaana, hän on minua vuoden vanhempi. Mentiin kihloihin kun täytin 18, edelleen ollaan onnellisesti yhdessä. Minä 46 ja mies 47.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä ehtii ympärilleen katsella..

Monilla se varsinainen nuoruuden eläminen alkaa vasta siinä 22-25v, ja siihen asti nautitaan tunnollisesti pikkuaikuisina olemisesta.

Ja jos he sattuisivatkin olemaan loppuelämänsä tai muutoin pidempään yhdessä, niin mitäs sitten?

Elämänpolkuja on monenlaisia, yhtä hyviä. Pääasia, että on eläjälleen sopiva.

Pikkuaikuisena? Kyllä minä olin ainakin ihan oikea aikuinen, vastuussa muistakin kuin itsestäni.

Niin minäkin olin jo alle parikymppisestä vastuussa muistakin kuin itsestäni (sain lapsen hyvin nuorena), ja nimenomaan pikkuaikuinen koen olleeni.

Vähän sillain pää kallellaan hymyillen ja olkaan taputellen katselen nuorempaa itseäni ja sanon ”voi voi, kyllä se siitä”.

Ja kymmenen vuoden päästä pidät nykyistä itseäsi lapsellisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin näis tilanteis aina sitä, että kuinka kivaa lapsia olisi saada ja viettää niiden kanssa aikaa, kun he on pieniä, mutta tiedän, etten olisi mielissäni jälkikasvuni pariutumisesta, mahdollisista lapsenlapsista tai muutenkaan haluaisi liittyä nuoren parin seurustelukuvioihin.

Lapsia kun hankkii, niin miettikää etteivät ne ole kauaa pieniä eikä aikaakaan kun he etsii omaa sijaa elämässään. Oletteko valmiita kaikkeen mukisematta? Voitteko aidosti olla onnellisia?

Lasten mukana kasvaa ja pitää kasvaa aikuisenkin, lapset ovat silloin aina parhaassa iässä, lasten saannissa se on juuri parasta.

Ilmeisesti kaikki ei kuitenkaan kasva, kuten tämä ap..

Tuttavapiirissä kolme pariskuntaa, jotka aloittaneet seurustelun alle 20 vuotiaina. Kaikki olleet yhdessä yli 30 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nuoripari voi nauttia nuoruudestaan pariskuntanakin. Eli matkustella, viettää eläväistä opiskelijaelämää jne. (Jos nyt ylipäätään kukaan voi enää koskaan elää koronan takia eläväistä elämää.) Se on ehkä jotenkin turvallisempaakin pariskuntana kuin yksin.

Niin voi. Minä seurustelin koko opiskeluajan ja mentiin 23-vuotiaina naimisiinkin, mutta ei se estänyt viettämästä "villiä nuoruutta". Juhlittiin yhdessä ja erikseen, oli vaihto-opiskelua ja hetkittäistä eri paikkakunnilla asumista töiden ja opintojen takia. Reissattiin ja nautittiin nuoruudesta, kahdestaan ja kavereiden kanssa. Ainoa mistä jäätiin paitsi on irtosuhteet, mutta se ei ole vielä tähän päivään mennessä harmittanut.

Sama. Alettiin seurustella 9-luokalla, muutettiin lukion jälkeen yhteen tulevalle opiskelupaikkakunnalle (siinä tehtiin pieni kompromissi, toinen ei valinnut sitä ehkä parempaa oppilaitosta). Ehdittiin viettää opiskelijaelämää, juhlia ja matkustella yhdessä ja erikseen. Deittailu ja irtosuhteet jäivät kokematta, mutta niitä en ole kaivannut myöhemminkään, rakkaus ja yhdessäolo tutun ihmisen kanssa olivat paljon tärkeämpiä. Muistan edelleen, kuinka turvalliselta tuntui kun kotona oli ihminen johon pystyi luottamaan aivan kaikessa.

Tuo aivan kaikessa luottaminen, on se, jonka huomasin olevan itsepetosta, kun 20v avioliitosta erosimme. Aika surullista oli huomata 25v vuoden yhdessä olon jälkeen, että ainoa ihminen johon voi 100% luottaa on oma itse, asia jonka olisi ollut hyvä oppia nuoruuden vaihtuvissa seurusteluissa, eikä keski-ikäisenä. Jonkun vuoden kesti tasapainoa elämän perustuksiin hakea.

Aikaisempi mummoikäinen kirjoittaja.

Ei se ainakaan vielä ole osoittautunut itsepetokseksi. Se sama turvallinen syli on edelleen odottamassa, kun tarvitsen lohtua. Uskoin ja uskon edelleen, että parisuhteeseen kuuluu täysi luottamus.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä olisi huolissani ettei yhteenmuutto rajoita lukiosta valmistuvan opiskelupaikan valintaa. Itse muutin lukion jälkeen pois kotipaikkakunnalta 300 km päähän, tässä yhteydessä kaveripiirikin muuttui, koska kaikki ystävät lähti jatko-opintoihin muualle. Kotipaikkakunnan opiskelumahdollisuudet olivat kovin rajalliset.

Tämä! Tuolloin noin nuorena voi tuntua kestämättömältä, jos oltaisiin arkipäivät eri kaupungeissa. Muistan omista lukioaikaisista tutuistani pari, jotka jättivät opiskeluhaaveensa sen takia ja valitsivat jotain, mikä oli siinä lähellä missä seurustelukumppani asui ja opiskeli. Aivan hirveää tuhlausta, siinäkin keississä jossa suhde kuitenkin kesti ja ovat nelikymppisinä edelleen yhdessä.

Erikoista, jos tyttö on mukava ja pidät hänestä, mikä tilanteessa mättää? En vaan ymmärrä. Millainen oma nuoruutesi on ollut? Entä parisuhdetilanteesi nyt?

Noin nuori kihlapari on vielä henkisesti keskenkasvuinen, mutta yhdessä on hyvä kasvaa. Parempi vaihtoehto tuo on, kuin nykyajan Tinder meininki.

Itsekin opettelin parisuhdetta nuoruusavoliitolla, perheen perustin sitten 10 vuotta myöhemmin eri puolison kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No älä pelkää, todennäköisesti eroavat muutaman vuoden sisällä ja kukasta kukkaan lentely alkaa. Todella harvat pariutuvat nuorina loppuelämäkseen.

Entä jos he ehtivät hankkia lapsia tai mennä naimisiin ennen sitä? Tai jos ei uskalla erota ajoissa, kun on ollut aina yhdessä?

ap

Sitten tilanteen jokainen osapuoli elää sen asian kanssa, mitä aikaisemmista valinnoista seurasi.

-Avioliitosta pääsee eroon

-Lapsesta pääsee eroon

-Uudelle elämälle on tilaa, kun avaa silmät

Minkään ei ole pakko olla ikuista.

Sen sijaan uskaltaminen vaatii rohkeutta, jota toivottavasti äiti ihmisenä olet pojallesi opettanut.

Miten niin lapsesta pääsee eroon?

Sen riskin ottaa, jos ryhtyy arvostelemaan lapsensa parinvalintaa.

Tiedätkö miten hirveää tinder-kulttuuri on nykyään? Olisin todella onnellinen jos lapsellani olisi hyvä parisuhde nuorena!

Joku sanoi ettei nykynuoriso tiedä kihlauksen olevan lupaus naimisiinmenosta.

Alunperin kyllä, mutta sanojen, tekojen ja tapojen merkitys muuttuu ajan saatolla. Minusta tuntuu pikemminkin siltä, että nykyaikuiset eivät ymmärrä kihlauksen olevan nykyään melko yhdentekevä asia, vaikka tuntuisi kuinka isolta asialta. Ja onhan näitä sarjakihlautujia ollut niin kauan kuin kihlauksiakin, ei se ole koskaan ollut kaikille iso juttu.

Ap on anoppini sielunsisar. - Sillä erotuksella ehkä, ettei anoppini edes väittänyt pitävänsä minusta, vaikka olin nuorena erittäin kauniskäytöksinen, erittäin ujo vain.

Yhtä nuoria oltiin mieheni kanssa ja tuleva anoppi teki selväksi, ettei ole hyvä tämä meidän päätöksemme.

Edelleen tuntuu harmittavan, vaikka yhdessä on oltu tänä vuonna 50 vuotta, naimisissakin 45 vuotta, on lapsia ja lapsenlapsia ja anopilla lastenlastenlapsia, kaikki mieleisiä. Miniä vain on edelleen kivenä kengässä :(

Joissain maissa on naimisissa  ennen syntymää.

Olisko sitten parempi että lapsesi esittelisi itsensä vaikka temppareissa koko kansalle lauseella "Olen Anna, kaikki miehet saa mua panna" ?

Niinpä..

Kihloihin 16-vuotiaana ja yhdessä pysytty 17 vuotta. :) Jospa antaisit lapsesi elää omaa elämäänsä. Kuulostat raskaalta ihmiseltä.