Pettymys, kun lapsi sitoutui liian aikaisin

Aloitin seurustelemaan exäni kanssa, kun olimme 18-vuotiaita. Mikäli hän ei olisi myöhemmin tullut siihen päätökseen, että ei halua lapsia, olisimme yhä yhdessä. Tämä hajotti meillä liiton joka oli kestänyt siihen mennessä jo kymmenisen vuotta. En jäänyt kaipaamaan yhtään noita juoksuja ja rientoja, enkä kaipaa niitä vieläkään. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minunkin vanhemmat oli kovasti huolissaan ja varoittelivat kun muutin 19-vuotiaana yhteen poikaystävän kanssa. Mutta kyllä ne varoitukset on unohtunut ajan myötä, nyt ollaan oltu yhdessä 14 vuotta, kaksi pientä lastakin on ja ollaan onnellisia. Säästyttiin kyllä monelta harmilta ja sydänsurulta kun löydettiin toisemme jo niin nuorena! Eihän sitä tiedä mitä elämä vielä tuo vastaan, mutta nyt on hyvä näin. Vaikka totuushan on, että suurin osa nuorena aloitetuista parisuhteista kariutuu kyllä siinä opiskeluvuosien aikana, joten on jopa todennäköistä, että poikasikin vielä eroaa ja pääsee opettelemaan yksin asumista.

Suuri osa nuorena aloitetuista parisuhteista kariutuu ihan samalla tavalla kuin suuri osa myöhemmällä iällä aloitetuista parisuhteista kariutuu. Niillä nuorilla on vaan helpompi löytää se syy, kun "eihän ne teinirakkaudet vaan voi kestää"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä olisi huolissani ettei yhteenmuutto rajoita lukiosta valmistuvan opiskelupaikan valintaa. Itse muutin lukion jälkeen pois kotipaikkakunnalta 300 km päähän, tässä yhteydessä kaveripiirikin muuttui, koska kaikki ystävät lähti jatko-opintoihin muualle. Kotipaikkakunnan opiskelumahdollisuudet olivat kovin rajalliset.

Tämä! Tuolloin noin nuorena voi tuntua kestämättömältä, jos oltaisiin arkipäivät eri kaupungeissa. Muistan omista lukioaikaisista tutuistani pari, jotka jättivät opiskeluhaaveensa sen takia ja valitsivat jotain, mikä oli siinä lähellä missä seurustelukumppani asui ja opiskeli. Aivan hirveää tuhlausta, siinäkin keississä jossa suhde kuitenkin kesti ja ovat nelikymppisinä edelleen yhdessä.

Mitkähän meriitit oikeuttvat sinut määrittelemään muiden elämänvalinnat tuhlauksiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No älä pelkää, todennäköisesti eroavat muutaman vuoden sisällä ja kukasta kukkaan lentely alkaa. Todella harvat pariutuvat nuorina loppuelämäkseen.

Suomalainen empatia. Juuri muuta vikaa suomalaisissa ei ole.

Tässä ei näytelty, mitä yleensä empatia on, pisteet siitä!  -Samaa tasoa on etiketti, mekanisesti opetettua kuxipääpelleilyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä olisi huolissani ettei yhteenmuutto rajoita lukiosta valmistuvan opiskelupaikan valintaa. Itse muutin lukion jälkeen pois kotipaikkakunnalta 300 km päähän, tässä yhteydessä kaveripiirikin muuttui, koska kaikki ystävät lähti jatko-opintoihin muualle. Kotipaikkakunnan opiskelumahdollisuudet olivat kovin rajalliset.

Tämä! Tuolloin noin nuorena voi tuntua kestämättömältä, jos oltaisiin arkipäivät eri kaupungeissa. Muistan omista lukioaikaisista tutuistani pari, jotka jättivät opiskeluhaaveensa sen takia ja valitsivat jotain, mikä oli siinä lähellä missä seurustelukumppani asui ja opiskeli. Aivan hirveää tuhlausta, siinäkin keississä jossa suhde kuitenkin kesti ja ovat nelikymppisinä edelleen yhdessä.

Millä perusteella tuhlausta? Kaikkea ei aina voi saada, ja joskus pitää vain valita haaveista se tärkeämpi. Opiskella voi lisää myöhemminkin.

-Kapanteri.- kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No älä pelkää, todennäköisesti eroavat muutaman vuoden sisällä ja kukasta kukkaan lentely alkaa. Todella harvat pariutuvat nuorina loppuelämäkseen.

Suomalainen empatia. Juuri muuta vikaa suomalaisissa ei ole.

Tässä ei näytelty, mitä yleensä empatia on, pisteet siitä!  -Samaa tasoa on etiketti, mekanisesti opetettua kuxipääpelleilyä.

Et taida tietää mistä puhut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nuoripari voi nauttia nuoruudestaan pariskuntanakin. Eli matkustella, viettää eläväistä opiskelijaelämää jne. (Jos nyt ylipäätään kukaan voi enää koskaan elää koronan takia eläväistä elämää.) Se on ehkä jotenkin turvallisempaakin pariskuntana kuin yksin.

Niin voi. Minä seurustelin koko opiskeluajan ja mentiin 23-vuotiaina naimisiinkin, mutta ei se estänyt viettämästä "villiä nuoruutta". Juhlittiin yhdessä ja erikseen, oli vaihto-opiskelua ja hetkittäistä eri paikkakunnilla asumista töiden ja opintojen takia. Reissattiin ja nautittiin nuoruudesta, kahdestaan ja kavereiden kanssa. Ainoa mistä jäätiin paitsi on irtosuhteet, mutta se ei ole vielä tähän päivään mennessä harmittanut.

Sama. Alettiin seurustella 9-luokalla, muutettiin lukion jälkeen yhteen tulevalle opiskelupaikkakunnalle (siinä tehtiin pieni kompromissi, toinen ei valinnut sitä ehkä parempaa oppilaitosta). Ehdittiin viettää opiskelijaelämää, juhlia ja matkustella yhdessä ja erikseen. Deittailu ja irtosuhteet jäivät kokematta, mutta niitä en ole kaivannut myöhemminkään, rakkaus ja yhdessäolo tutun ihmisen kanssa olivat paljon tärkeämpiä. Muistan edelleen, kuinka turvalliselta tuntui kun kotona oli ihminen johon pystyi luottamaan aivan kaikessa.

Tuo aivan kaikessa luottaminen, on se, jonka huomasin olevan itsepetosta, kun 20v avioliitosta erosimme. Aika surullista oli huomata 25v vuoden yhdessä olon jälkeen, että ainoa ihminen johon voi 100% luottaa on oma itse, asia jonka olisi ollut hyvä oppia nuoruuden vaihtuvissa seurusteluissa, eikä keski-ikäisenä. Jonkun vuoden kesti tasapainoa elämän perustuksiin hakea.

Aikaisempi mummoikäinen kirjoittaja.

Itseensä voi luottaa, vaikka olisi suhteessa.

Totta kai voi, mutta jos on teini-ikäisestä asti ollut saman henkilön kanssa suhteessa, luottamus häneen muodostuu väkisinkin osaksi omaa identiteettiä. On ihan eri asia kokea nuorena muutama kolhu ja oppia siitä, että vain itseensä voi sataprosenttisesti luottaa, kuin olla vuosikymmeniä suhteessa kuvitellen, että kumppani on sataprosenttisen luotettava, ja sitten pettyä. Jos se elämän ensimmäinen iso kolhu tulee neli-viisikymppisenä, se on paljon isompi shokki kuin parikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

 Rakastelu sitoo syvästi ja siksikin vaihtaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

???

Olen ihan samaa mieltä siitä, että tekisi hyvää asua yksin hetken eikä muuttaa suoraan yhteen, mutta tuo ei ole sinun päätettävissäsi. Tuon ikäisten suhteet kyllä harvoin kestävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä ehtii ympärilleen katsella..

Monilla se varsinainen nuoruuden eläminen alkaa vasta siinä 22-25v, ja siihen asti nautitaan tunnollisesti pikkuaikuisina olemisesta.

Ja jos he sattuisivatkin olemaan loppuelämänsä tai muutoin pidempään yhdessä, niin mitäs sitten?

Elämänpolkuja on monenlaisia, yhtä hyviä. Pääasia, että on eläjälleen sopiva.

Pikkuaikuisena? Kyllä minä olin ainakin ihan oikea aikuinen, vastuussa muistakin kuin itsestäni.

Niin minäkin olin jo alle parikymppisestä vastuussa muistakin kuin itsestäni (sain lapsen hyvin nuorena), ja nimenomaan pikkuaikuinen koen olleeni.

Vähän sillain pää kallellaan hymyillen ja olkaan taputellen katselen nuorempaa itseäni ja sanon ”voi voi, kyllä se siitä”.

Ja kymmenen vuoden päästä pidät nykyistä itseäsi lapsellisena.

Hyvin todennäköisesti. Ja hyvä niin; elämähän on kasvua.

Omaan kokemukseen pohjautuva vinkki kaikille vanhemmille. Suhtautukaa lastenne seurustelukumppaneihin alusta asti niin, että suhde voi kestää koko loppuelämän. Se nimittäin voi kestää, vaikka ero onkin todennäköisempää. Jotkut parit kuitenkin ovat niitä, jotka ovat vielä vanhuksinakin yhdessä, eikä sitä voi kukaan tietää etukäteen. Sitä paitsi nuorten rakkaus ei ole vähäarvoisempaa, vaikka se loppuisi aikuistuessa.