Vuoden kestänyt harmaa arki. Miten jaksatte. Mistä saatte vaihtelua arkeen?

Olen ollut koko korona-ajan hyvin onnekas. Ainoat harmin paikat ovat olleet, kun en ole päässyt uimahalliin ja uusi harrastus thainyrkkeily piti lopettaa silloin vuosi sitten. Sittemmin juoksuharrastus ja kotitreeni ovat tulleet niiden tilalle ja juoksusta onkin tullut rakas harrastus.

Muuten elämäni on täysin samanlaista, kuin ennen koronaa: käyn töissä ihan fyysisesti työpaikalla (lähihoitajana työskentelen, mutta en koronan "etulinjassa") eli näen joka päivä työkavereita. Maskin käyttökään ei ole ollut minulle alusta saakka mikään ongelma töissä eikä vapaalla.

Asun puolisoni kanssa kahdestaan (olemme alle 30v) ja isompi muutos on ollut hänellä, jonka yliopisto-opinnot siirtyivät kotiin ja hän hieman menevämpänä ihmisenä välillä kaipaa muutakin kuin kotiseiniä. Varsin vähän kumpikaan kuitenkaan olemme kärsineet, tai omalla kohdallani voin sanoa, että en ole kärsinyt lainkaan. Jos olisi lapsia, tämä aika olisi itselleni hyvin raskasta, kun olisi se lasten kanssa muutoinkin.

Totta kai minua riipaisee, että en esim. ole nähnyt itselleni läheistä mummoa sitten joulun 2019, eikä ole mitään tietoa, millon näen. Mutta en voi asialle mitään, joten koitan olla surkuttelematta.

Niin kauan kun minulla on mahdollisuus käydä fyysisesti töissä, lenkillä/ulkoilla, nähdä vaikka joskus ystävää, käydä kaupassa, sekä tavalla tai toisella käydä terapiassa (jos ei fyysisesti onnistuisi, niin etänä), ja kun kukaan läheinen ei saa koronaa, kaikki on hyvin. Nyt ei ole mikään sota-aika, ketään ei suomessa teljetä koteihin sakon uhalla, maskejakaan ei pakoteta pitämään.

Ymmärrän, että joillekin tämä aika voi olla rankkaa ja itsekin kun terapiassa käyn, jonkinasteisia pääkopan kasassapito ongelmia on, mutta silti koen että olen onnekas ja onnellinen, eikä oikein mitään syytä valittaa.

Ollaan iloittu siitä että ollaan elossa. Kuolemaa ja sairauttakin ollut eli ei korona pahin.

Nyt osaa iloita koiran silittämisestä, saunomisesta, auringonvalosta.

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ei ole tuonut samalla tavalla vaikeuksia, koska en olisi ilman pandemiaakaan käynyt ulkomailla, keikoilla tai  festareilla. Olen siis sua huomattavasti vanhempi. Tänä vuonna oli tosin tarkoitus lähteä siskoni kanssa Irlantiin juhlimaan mun 60-vuotissynttäreitä, mutta se jää nyt pois. Tässä iässä kuitenkin vuosi, kaksi tai kolme sinne tänne ei tunnu missään. Aika kuluu niin nopeasti, että suunnilleen kun olet saanut laitettua kesäkukat pihaan, onkin jo ruvettava miettimään joululahjoja. Vuodet vaan hurahtaa niin nopeasti. 

Korona-aika on muuttanut mun käsitystä mulle tärkeistä ihmissuhteista. Ainahan lähisuku ja erityisesti omat lapseni ovat olleet mulle tärkeitä, mutta nyt olen huomannut, että ystävien ja kavereiden kanssa mulle riittää viestittely. Onneksi ei ole tarvinnut eristäytyä lähisuvusta eli heitä olen tavannut edelleenkin. Ja onneksi ystäväni ja kaverini suhtautuvat asiaan samalla tavalla, heillekin riittää korona-aikana viestittely. 

Mulle on ennen pandemiaakin arjen katkaissut erilaiset juhlapäivät. Pääsiäinen, vappu, äitienpäivä, juhannus, itseänäisyyspäivä, joulu ja uusi vuosi. Viime keväänä juhlapyhät vietin yksin, mutta en enää loppuvuoden juhlia. Lisäksi kesällä kutsun välillä porukkaa grillaamaan. Niin oli viime kesänäkin.

Mulla jäi myös viimevuonna 60v juhlareissu tekemättä ja lahjaksi saatu matkakin odottaa vielä. 

Vähän olen eri  mieltä tuosta että meillä on varaa odottaa muutama vuosi toisin kuin nuoremmilla - parikymppisillä voi olla vielä 60v jäljellä mutta meiltä voi aika loppua ennen koronaa! Koskaan ei tiedä

7

Ihan normaalisti tapaan ystäviä ja sukua, siis niitä jotka eivät ole k-psykoosissa. Paljon ulkoilua ja retkeilyä. Eivät baarit ja keikat ja matkustelu ole ennenkään olleet minulle tärkeitä.

Nooh, alan jo olla niin tottunut tähän, että lähinnä mietin, miten osaan enää lähteä mihinkään sitten kun siihen on taas mahdollisuus?

Mutta kyllä tässä talvella on tympinytkin. Olen normaalistikin kotona viihtyvää tyyppiä, mutta olen tottunut, että lasten kanssa saa vaihtelua arkeen käymällä jossain, vaikka bussilla keskustaan ja siellä isompaan leikkipuistoon, kirjastoon, uimaan, kahville, museoon, hoploppiin jne. Mut nyt mitään vaihtelua ei ole ollut aikoihin, että kyllä tää ihan rehellisesti tympii.

Koronaan kuolleen nuoren läheisen asioiden selvittäminen ja hautajaisten järjestäminen on olleet elämäni sisältö viime aikoina.

Olen nähnyt puolison lisäksi omia vanhempiani ja siskoani. Työpaikalla käynyt noin kerran viikossa. Ollaan tehty kotona remonttia, ulkoiltu paljon  ja olen lukenut ja seurannut osakemarkkinoita aika tiiviisti. Nyt tämän vuoden puolella ollaan otettu tavaksi tehdä jotain vähän spesiaalia aina lauantaisin. Ollaan käyty vanhempien luona syömässä, katsottu leffaa, käyty eväsretkellä, kokattu kolmen ruokalajin illallinen, jne. Ne on olleet hauskoja, kun on mietitty, että mitäs nyt tällä kertaa ja odotettu innolla sitä lauantaipäivää.

Mutta kyllä minuakin tympäisee, kun pari harrastusta ja parit suunnitelmat on jäissä ja tuntuu, että ne vaan lipuu kauemmas ja kauemmas. Mutta jotenkin vaan pitää yrittää iloita noista pienistä asioista ja yrittää tehdä limonaatia näistä elämän heittämistä sitruunoista. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ei ole tuonut samalla tavalla vaikeuksia, koska en olisi ilman pandemiaakaan käynyt ulkomailla, keikoilla tai  festareilla. Olen siis sua huomattavasti vanhempi. Tänä vuonna oli tosin tarkoitus lähteä siskoni kanssa Irlantiin juhlimaan mun 60-vuotissynttäreitä, mutta se jää nyt pois. Tässä iässä kuitenkin vuosi, kaksi tai kolme sinne tänne ei tunnu missään. Aika kuluu niin nopeasti, että suunnilleen kun olet saanut laitettua kesäkukat pihaan, onkin jo ruvettava miettimään joululahjoja. Vuodet vaan hurahtaa niin nopeasti. 

Korona-aika on muuttanut mun käsitystä mulle tärkeistä ihmissuhteista. Ainahan lähisuku ja erityisesti omat lapseni ovat olleet mulle tärkeitä, mutta nyt olen huomannut, että ystävien ja kavereiden kanssa mulle riittää viestittely. Onneksi ei ole tarvinnut eristäytyä lähisuvusta eli heitä olen tavannut edelleenkin. Ja onneksi ystäväni ja kaverini suhtautuvat asiaan samalla tavalla, heillekin riittää korona-aikana viestittely. 

Mulle on ennen pandemiaakin arjen katkaissut erilaiset juhlapäivät. Pääsiäinen, vappu, äitienpäivä, juhannus, itseänäisyyspäivä, joulu ja uusi vuosi. Viime keväänä juhlapyhät vietin yksin, mutta en enää loppuvuoden juhlia. Lisäksi kesällä kutsun välillä porukkaa grillaamaan. Niin oli viime kesänäkin.

Mulla jäi myös viimevuonna 60v juhlareissu tekemättä ja lahjaksi saatu matkakin odottaa vielä. 

Vähän olen eri  mieltä tuosta että meillä on varaa odottaa muutama vuosi toisin kuin nuoremmilla - parikymppisillä voi olla vielä 60v jäljellä mutta meiltä voi aika loppua ennen koronaa! Koskaan ei tiedä

7

Tuossa olet toki oikeassa. Mä olen aika sinut sen kanssa, että en ehkä elä yhtä vanhaksi kuin vanhempani, jotka ovat nyt jo yli 90-vuotiaita. Mulle siskoni kanssa vietetty aika on kuitenkin tärkeämpi kuin paikka, jossa vietetään yhdessä aikaa. Eli jos käy niin, ettei Irlantiin koskaan päästä, se ei olisi mulle mikään suuri katastrofi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ei ole tuonut samalla tavalla vaikeuksia, koska en olisi ilman pandemiaakaan käynyt ulkomailla, keikoilla tai  festareilla. Olen siis sua huomattavasti vanhempi. Tänä vuonna oli tosin tarkoitus lähteä siskoni kanssa Irlantiin juhlimaan mun 60-vuotissynttäreitä, mutta se jää nyt pois. Tässä iässä kuitenkin vuosi, kaksi tai kolme sinne tänne ei tunnu missään. Aika kuluu niin nopeasti, että suunnilleen kun olet saanut laitettua kesäkukat pihaan, onkin jo ruvettava miettimään joululahjoja. Vuodet vaan hurahtaa niin nopeasti. 

Korona-aika on muuttanut mun käsitystä mulle tärkeistä ihmissuhteista. Ainahan lähisuku ja erityisesti omat lapseni ovat olleet mulle tärkeitä, mutta nyt olen huomannut, että ystävien ja kavereiden kanssa mulle riittää viestittely. Onneksi ei ole tarvinnut eristäytyä lähisuvusta eli heitä olen tavannut edelleenkin. Ja onneksi ystäväni ja kaverini suhtautuvat asiaan samalla tavalla, heillekin riittää korona-aikana viestittely. 

Mulle on ennen pandemiaakin arjen katkaissut erilaiset juhlapäivät. Pääsiäinen, vappu, äitienpäivä, juhannus, itseänäisyyspäivä, joulu ja uusi vuosi. Viime keväänä juhlapyhät vietin yksin, mutta en enää loppuvuoden juhlia. Lisäksi kesällä kutsun välillä porukkaa grillaamaan. Niin oli viime kesänäkin.

Mulla jäi myös viimevuonna 60v juhlareissu tekemättä ja lahjaksi saatu matkakin odottaa vielä. 

Vähän olen eri  mieltä tuosta että meillä on varaa odottaa muutama vuosi toisin kuin nuoremmilla - parikymppisillä voi olla vielä 60v jäljellä mutta meiltä voi aika loppua ennen koronaa! Koskaan ei tiedä

7

Mulla juuri sama tilanne. Tuntuu, että nämä terveet vanhuuden vuodet tässä valuvat hukkaan kotona. Kun olisi viimein ollut mahdollisuus matkustella ja harrastaa. Ei ystäviä/tuttaviakaan ole oikein tullut tavattu kun kaikki olemme jo melko iäkkäitä ja sitä pelkää, että jos tartuttaakin vahingossa toiseen koronan vaikka itse on oireeton. Eikä puhelimitsekaan oikein tule pidetty yhteyttä kehenkään kun tuntuu ettei ole enää mitään puheenaiheita kun kenenkään elämässä ei tapahdu mitään mistä voisi kertoa toiselle.

Netti ja ruoka ,valitettavasti. Kun päivän kohokohta on ruokakaupassa käynti silloin elämä on tasapaksua. 

En huomaa niin isoa eroa entiseen. No, juuri nyt ei ole mahdollista lähteä vaikka viikonloppuna brunssille kahvilaan, mutta ei me sitä olla normaalistikaan joka viikko tehty. Opiskelen iltaisin, käyn töissä päivisin, lasten harrastukset rytmittävät arkea. Joogatunnit ovat pyörineet lähes koko ajan, nyt pienemmissä ryhmissä. Vapaa-ajalla leivotaan, retkeillään, lainataan kirjastosta kirjoja. Viime keväällä kirjasto vajaa pari kk kiinni. Ehkä ainoa muutos että täytyy suunnitella tarkemmin eli ei voi lähteä hetken mielijohteesta museo- ja kahvilareissulle. Ja aiemmassa asuinkaupungissa asuvia ystäviä selvästi tavattu harvemmin. Mutta toisaalta viestit kulkevat ja (video)puheluita voi soitella. Se harmittaa että parin kaverin vauvavuosi on mennyt niin ettei ole päässyt vauvan kanssa touhuamaan, yleensä olen nähnyt äitiysvapaalla olevia kavereita tiheämmin kun itsekin osittaisella hoitovapaalla, mutta nyt pitää aina miettiä tartuntariskejä ja lähes aina jossain perheessä joku nuha meneillään. 

Vaihteluni arjessa: nukun ja käyn töissä. Joskus käyn tai no kävin kulmakuppilassa. On tämä elämää ai että.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla ei ole rikasta sisäistä maailmaa.

Siksi sitä kannattaisi kultivoida. 

Huoleton kirjoitti:

Suomi ja maailma ei ole ollut kiinni vuotta. Viime kesänäkin pääsi varsin vaivattomasti matkustelemaan ja risteilemään. Vasta tämän vuoden puolella on pitänyt etsiä muita huvituksia. 

Mikään laki ei estä tapaamasta ystäviä, ulkoilemasta ja juhlimasta pienemmässä piirissä. Elämän ankeus on usein itseaiheutettua, eikä ulkoa saneltua.

No iso osa maailmasta on kyllä ollut aika lailla kiinni. Itse asun ulkomailla ja ollaan oltu suunnilleen koko vuosi lockdownissa. 

Olen aina ollut helposti kyllästyvää sorttia, joten alkaa tämä kotona hengailu tylsistyttää. Talviurheilusta en välitä, joten talviaika on minulle kaikista tylsintä. Keväämmällä pääsee sitten edes pyöräilemään ja vaikka piknikille jos/kun tulee oikeasti lämmintä. Ehkä myös luonnonvesiin uimaan.

Surffailen netissä, luen kirjoja, sisustan kotia, kokeilen silloin tällöin opetella jotain uusia taitoja kuten uusi kieli tai soittaminen tai piirtäminen tai jokin liikuntalaji esim. YouTuben tms avulla. Haluaisin koiran, mutta en ole siitä vielä 100% varma ja olen työtön, joten sen suhteen odottelen vielä sopivampaa hetkeä vaikka tuntuukin siltä että kaikki pitäisi tehdä nyt heti.

Välillä tapaan kavereita, vaikka se riskialtista onkin. Nyt on yksi kaveri sairastunut koronaan. Häntä en ollut tavannut muutamaan viikkoon, että ihan tuurista kiinni että vältyin altistumiselta. Pitäisi varmaan siirtää tapaamiset enemmän etäyhteyksien päähän. Jos korona on jotain opettanut, niin sen, että kaipaan sosiaalisia kontakteja enemmän kuin ymmärsinkään. Olen nimittäin introvertti, mutta hyvin sosiaalinen sellainen.