Lohdutuksen sanoja lapsensa menettäneelle

Sanat eivät riitä kertomaan. (poikansa menettänyt)

Mitä tapahtui?

Jaa tämmöinen trolli tällä kertaa. Vastenmielistä. Kukaan oikeasti lapsensa menettänyt ei etsi lohdutusta, koska sitä ei ole. Yleensä niin suurta menetystä käsittelevä kokee lohduttelun vähättelynä. 

Ei sellaisessa tilanteessa oikeasti osaa tukea kukaan muu kuin toinen samankaltaisessa tilanteessa oleva.

Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuollaista. Lähetän teille lapsensa menettäneille virtuaalihalauksen!

Aika vaikea uskoa että saisit sanoista lohtua, mutta surusta huolimatta elämä jatkuu. Menetys tulee olemaan aina osa sinua, mutta jossain vaiheessa se ei enää rusenna vaan voi jopa antaa voimaa ja tahtoa auttaa muita. 

Ei sellaisia ole.

Teille on tapahtunut suurin menetys, mitä kukaan voi koskaan kohdata.

Kyllä se jossain vaiheessa helpottaa ja muuttuu osaksi elämänkulkua. Suru ei enää määritä elämää. Mutta ei se koskaan täysin katoa.

Nyt sinä et tule vahingossakaan kokemaan Jokelan tai Koskelan kaltaista kohdallasi - nyt vaan eteenpäin!

Vierailija kirjoitti:

Jaa tämmöinen trolli tällä kertaa. Vastenmielistä. Kukaan oikeasti lapsensa menettänyt ei etsi lohdutusta, koska sitä ei ole. Yleensä niin suurta menetystä käsittelevä kokee lohduttelun vähättelynä. 

Vai että trolli, häpeä!

Onko Sinulla henkilökohtaisia kokemuksia?

Riippuu kovasti siitä, minkä ikäinen lapsi. 

Äitini menetti veljeni (ja minä tietysti myös), kun oli 89-vuotias. Veljeni oli tällöin 65-vuotias. Eipä siinä nyt niin kauheasti nyyhkimistä. Kuoli syöpään ja omatkin lapsensa jo pitkälle aikuisia. 

Pikkulapsen tai ihan nuoren ihmisen kuolemassa on tietysti eri tunteet.