Hermot ei kestä elämän tylsyyttä

En osaa sanoa mikä on pahinta tai isoin ongelma, onko se lasten vaiheet vai työ vai korona. Olen luonteeltani introvertti ja olen aina pitänyt itseäni vähän tylsänä ihmisenä, jolle tylsä arki sopii. Nytkään en kaipaa matkoja ja bileitä. Mutta tämän vuoden puolella olen alkanut olla räjähdysherkkä ja tyytymätön, enkä keksi muuta syytä kuin tylsyys.

Nuorempi lapsi on kolmevuotias ja tosi kiinni minussa. Roikkuu helmassa, kiipeilee päälle, on äiti äiti koko ajan. Isänsä kanssa ei ole samanlainen. Mikään määrä yhdessäoloa ei tunnu riittävän. Sylitellään ja ollaan yhdessä kyllä, mutta joka päivä, tai monta kertaa viikossa menee myös hermot tuohon roikkumiseen. Tunnen siis ihan raivoa, ei mitään pientä ärtymystä. Hallitsen itseni kyllä, mutta ei se ole kivaa.

Kun lapsia on toinenkin, niin lasten erilaisia tarpeita ja kotitöitä riittää. Lisäksi on työ, joka on muutenkin tylsää, ja jonka korona-aika on tehnyt vielä tylsemmäksi kun kaikki ylimääräinen on ollut jo vuoden poissa. Olen jo hakenut opiskelemaan toista alaa, koska en kestä tätä tylsyyttä enää, mutta se ei auta kovin nopeasti. Ellen sitten irtisanoutuisi, mutta se on ehkä vähän huono vaihtoehto.

Ja kun kaikki muu kiva (ihmisten tapaaminen, tapahtumat, omat urheilujuttuni) ovat koronan vuoksi vähissä tai tauolla, niin elämä tuntuu vaativan sellaista yksitoikkoisuuden kestämisen ja toisten tarpeisiin vastaamisen määrää, johon minä en kunnialla kykene. Urheilu auttaa jonkun verran, mutta siinäkin olosuhteet nyt vaihtelee. Olen tosi turhautunut henkisesti ja fyysisesti. Hermot menee helposti..

Ja tiedän että maailmassa on isompiakin ongelmia, mutta tämä on nyt tällä hetkellä minun ongelmani. Tämä ei ole parisuhdeongelma, mies hoitaa kyllä osansa eikä kyse ole siitä.