Lue keskustelun säännöt.
Avio+lapset parikymppisenä ja sinkkuus kolmekymppisenä vai sinkkuus parikymppisenä avio+lapset kolmekymppisenä?
04.03.2021 |
Kumpi on teidän mielestänne parempi järjestys? Mitä plussia/miinuksia?
Itse olen 32-vuotias ja tähän asti viettänyt sinkkuelämää. Tässä iässä deittaillessa tulee tavattua paljon miehiä, jotka ovat olleet parisuhteessa ne parikymmpiset ja on jo lapsia, jotka haluavat nyt elää sitä sinkkuelämää vuoroviikoilla.
Oman tilanteeni miinus on varmaan se, että olen näihin miehiin verrattuna oikeasti aika "lapsellinen", kun olen saanut elää vastuuvapaata elämää tänne asti. Jopa samanikäiset tai nuoremmat miehet tuntuvat vastuullisilta ja kypsiltä, jos ovat tuon avioliittomankelin käyneet läpi. Varmaan siksi vedän puoleeni tuollaisia vastaeronneita ja eroamassa olevia miehiä, koska olen niin vapaa ja huoleton. Pidempiin suhteisiin heidän kanssaan en kuitenkaan sovi, enkä itsekään ehkä haluaisi, koska en pääsisi kokemaan niitä ekoja kertoja yhdessä kumppanin kanssa.
Plussaa taas se, että en olisi ollut valmis sitoutumaan nuorena ja todennäköisesti olisin nyt eroamassa, tai eronnut jo.
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Avioliitto (loppuelämäksi tai puolison kuolemaan saakka) parikymppisenä, eikä lapsia koskaan. Toimii erittäin hyvin täällä. Sinkkuelämä oli kamalaa ja onneksi sitä ei tarvinnut kestää tuon kauempaa.
Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset kolmikymppisenä eikä aviota koskaan.
En kyllä ap:n tilanteessa ottaisi valmista perhepakettia vaan etsisin lapsettoman kumppanin ja pistäisin oman ydinperheen pystyyn.
Sinkkuelämää parikymppisenä 30-vuotiaana elämänkumppani ja lapset. Paljon on lapsettomia kolmekymppisiä sinkkumiehiä ja sinkkunaisia. En todellakaan olisi halunnut lapsia nuorena. Halusin, että on opiskelut opiskeltu ja taloudellinen tilanne vakaampi niin sitten voi miettiä perheen perustamista.
Sinkkuelämää kolmekymppiseksi, sitten naimisiin. Yhteisestä päätöksestä lapset jätettiin tekemättä. Yhdessä edelleen nyt 12 vuotta myöhemmin.
Ei elämätöntä nuoruutta voi jälkikäteen elää. Huvittaa alle kolmekymppiset ruuhkavuoisia elävät, jotka sanovat, että kun minulla on ruuhkavuodet, he voivat viettää jälleen villiä elämää. Eivät voi, koska ei ne lapset mihinkään häviä eikä nuoruus tule takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin sinkku 26-vuotiaaksi, nyt avoliitossa, lapset toivon mukaan lähitulevaisuudessa. Tämä on ollut itselleni sopiva järjestys. En tosin viettänyt villiä sinkkuelämää vaan keskityin opiskeluun, töihin ja omiin asioihini. Onneksi pystyin niin tekemään eikä tarvinnut tehdä kompromisseja jonkun toisen kanssa.
Puolensa kaikessa ja hyvähän se on jos näkee omassa tilanteessa positiivisia puolia. Ei kai näitä järjestykseen voi laittaa eikä pitäisi alkaa kyllä liikaa yleistämään. Täällä saa lukea kyllästymiseen asti varsinkin naisten markkina-arvon laskukaavoja. Tosi elämässä ihmiset ovat yksilöitä. Minä esim. olen nuorena tehnyt lapset ja kyllä ne on ihan parasta elämässä, ollaan mieheni kanssa saavutettu paljon jo ennen 30 ikävuotta. Eikä muakaan kyllä kukaan mies ole osannut arvioida lapsia saaneeksi koska en vastaa stereotypiaa lihavasta ja väsyneeltä mammasta enkä ole edes tyhmä, jolla ei olisi ollut muuta mahdollista saavutettavaa kuin raskaaksi paukkuminen. Näitä käsityksiä vaan jaksetaan paljon viljellä nykyään... Sen mukaan kun ihmiset kasvaa niin myös elämäntilanteiden erot kasvaa ja on aika ilmeistä, etteivät kaikki ikäisesi sinkut elä samalla tavalla tai sovi kumppaniksesi. Suurinosa kolmekymppisistä on varattuja perheellisiä, perustamassa perheitä tai tykkää elää kaksin. Harva on enää sinkku, jotkut aina olleet, jotkut vasta eronneet. Aika törkeesti eroja tilanteiden välillä vs. 20 v kun kaikki oli opiskelijoita. Itse en kyllä 30 v lapsista haaveilevana ottaisi just eronnutta pienten lasten isää, jonka lapset vielä oireilee ja eksä hääräilee ja mieskin on juuri niitä, joiden kanssa lapsiperhe-elämä ei onnistunut. Miten sillä mahtaisi onnistua uusioperhe-elämä sitten? Niin, voi olla hyvä mies juurikin muuhun elämäntyyliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kyllä ottamassakaan eronnutta lapsellista miestä, ellei nyt sitten ole aivan uskomaton unelmapakkaus. Niitä nyt vain sattuu osumaan kohdille, eikä noista statuksista kovin moni Tinderissä huutele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun pitää varmaan vain löytää samanhenkinen kumppani. Ehkä hänkin olisi viettänyt sinkkuelämää tähän asti, ja nuo avioliiton läpikäyneet eivät sovi sinulle. Tai sitten joskus tulee vastaan avioliitosta eronnut, yhä lapsenomaisen elämän asenteen säilyttänyt.
Itse tein lapset parikymppisenä (tai ensimmäinen oli kyllä vahinko) ja sillä tiellä ollaan vielä. Ei erottu vaan ollaan jatkettu samaa matkaa vielä, vaikka lapsetkin ovat jo aikuistuneet. Voihan olla, että se sinkkuelämän kaipuu tulee vielä keski-ikäisenä.
Vierailija kirjoitti:
Ei elämätöntä nuoruutta voi jälkikäteen elää. Huvittaa alle kolmekymppiset ruuhkavuoisia elävät, jotka sanovat, että kun minulla on ruuhkavuodet, he voivat viettää jälleen villiä elämää. Eivät voi, koska ei ne lapset mihinkään häviä eikä nuoruus tule takaisin.
Tuo on kyllä ihan totta. Joskus kuulee sanottavan että "kun tekee lapset nuorena, niin ehtii vielä elää itselleen". Ihminen on nuori vain kerran. On täysin eri asia olla parikymppinen lapseton juhlimassa festareilla tai näkemässä maailmaa reppureissaten, kuin nelikymppinen nuorten aikuisten äiti uraputkessa puurtaen asuntolainat niskassa.
Sitä nuoruuden "viattomuutta", naiiviutta, huolettomuutta, elämäntuskaa ja kaikki on mahdollista-asennetta ei nelikymppiseltä enää löydy, ei millään. Lisäksi peilistäkin katsoo vähän toisenlaiset kasvot kuin 20 vuotta aiemmin. Lapset kannattaa tehdä nuorena jos oikeasti niin haluaa, ei siksi että tekee ne ns. pois alta että ehtii sitten vielä myöhemmin elää. Ei toimi niin. Toki elämä vapautuu kun lapset muuttavat pois kotona, mutta jonkunlainen huoli lapsista tulee aina olemaan läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinun pitää varmaan vain löytää samanhenkinen kumppani. Ehkä hänkin olisi viettänyt sinkkuelämää tähän asti, ja nuo avioliiton läpikäyneet eivät sovi sinulle. Tai sitten joskus tulee vastaan avioliitosta eronnut, yhä lapsenomaisen elämän asenteen säilyttänyt.
Itse tein lapset parikymppisenä (tai ensimmäinen oli kyllä vahinko) ja sillä tiellä ollaan vielä. Ei erottu vaan ollaan jatkettu samaa matkaa vielä, vaikka lapsetkin ovat jo aikuistuneet. Voihan olla, että se sinkkuelämän kaipuu tulee vielä keski-ikäisenä.
Eronneet miehet ovat usein niin traumatisoituneita, että eivät kykene minkäänlaiseen suhteeseen vuosiin avioliiton jälkeen. Eivät ehkä koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei elämätöntä nuoruutta voi jälkikäteen elää. Huvittaa alle kolmekymppiset ruuhkavuoisia elävät, jotka sanovat, että kun minulla on ruuhkavuodet, he voivat viettää jälleen villiä elämää. Eivät voi, koska ei ne lapset mihinkään häviä eikä nuoruus tule takaisin.
Tuo on kyllä ihan totta. Joskus kuulee sanottavan että "kun tekee lapset nuorena, niin ehtii vielä elää itselleen". Ihminen on nuori vain kerran. On täysin eri asia olla parikymppinen lapseton juhlimassa festareilla tai näkemässä maailmaa reppureissaten, kuin nelikymppinen nuorten aikuisten äiti uraputkessa puurtaen asuntolainat niskassa.
Sitä nuoruuden "viattomuutta", naiiviutta, huolettomuutta, elämäntuskaa ja kaikki on mahdollista-asennetta ei nelikymppiseltä enää löydy, ei millään. Lisäksi peilistäkin katsoo vähän toisenlaiset kasvot kuin 20 vuotta aiemmin. Lapset kannattaa tehdä nuorena jos oikeasti niin haluaa, ei siksi että tekee ne ns. pois alta että ehtii sitten vielä myöhemmin elää. Ei toimi niin. Toki elämä vapautuu kun lapset muuttavat pois kotona, mutta jonkunlainen huoli lapsista tulee aina olemaan läsnä.
Juuri samaa mieltä! Ei elämänvaiheita ja ikäkausia voi vaihtaa toiseen järjestykseen. Eri ikäkausiin kuuluu omat hyvät ja huonot puolensa ja nuoruuteen kuuluu esimerkiksi tietynlainen naivius ja kokemattomuus, jota ei myöhemmin saa takaisin. Ei kaksikymppinenkään voi muuttaa itseään enää vauvaksi tai kuusikymppinen nelikymppiseksi. Usein ihmiset jotka yrittää vaikuttaa itseään selkeästi nuoremmilta tai vanhemmilta ovat vain naurettavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei elämätöntä nuoruutta voi jälkikäteen elää. Huvittaa alle kolmekymppiset ruuhkavuoisia elävät, jotka sanovat, että kun minulla on ruuhkavuodet, he voivat viettää jälleen villiä elämää. Eivät voi, koska ei ne lapset mihinkään häviä eikä nuoruus tule takaisin.
Tuo on kyllä ihan totta. Joskus kuulee sanottavan että "kun tekee lapset nuorena, niin ehtii vielä elää itselleen". Ihminen on nuori vain kerran. On täysin eri asia olla parikymppinen lapseton juhlimassa festareilla tai näkemässä maailmaa reppureissaten, kuin nelikymppinen nuorten aikuisten äiti uraputkessa puurtaen asuntolainat niskassa.
Sitä nuoruuden "viattomuutta", naiiviutta, huolettomuutta, elämäntuskaa ja kaikki on mahdollista-asennetta ei nelikymppiseltä enää löydy, ei millään. Lisäksi peilistäkin katsoo vähän toisenlaiset kasvot kuin 20 vuotta aiemmin. Lapset kannattaa tehdä nuorena jos oikeasti niin haluaa, ei siksi että tekee ne ns. pois alta että ehtii sitten vielä myöhemmin elää. Ei toimi niin. Toki elämä vapautuu kun lapset muuttavat pois kotona, mutta jonkunlainen huoli lapsista tulee aina olemaan läsnä.
Nuo ovat olleet vain huonoja vastaväitteitä niille, jotka väittävät lapsia haluavien menettävän nuoruutensa. Siis väite, että "elän sen sitten myöhemmin". Eihän se lapsettoman ja lapsia saaneen elämä koskaan ihan identtistä ole, ei missään iässä. Toiset nyt vaan ei koe elämän tärkeimmäksi asiaksi elää pitkää "nuoruutta" eli pitkään lapsettomina. Lapsettomuus ei kuitenkaan ketään nuorena eikä lasten saaminenkaan. Kun lapset tekee nuorina niin toki ovat helppohoitoisenpia aiemmin. Hyvä jos ihmiset ovat valintoihinsa tyytyväisiä. Me saimme esikoisemme jo 20-vuotiaina ja elämä lasten kanssa on aika mahtavaa minusta. Heidän kautta tulee elämään aika paljon sisältöä väkisinkin, rakastan perhettäni. En ymmärrä miksi kaikkien kuuluisi haluta olla mahdollisimman vanhaksi vapaa olemaan yksin tai lapseton, miksi pitäisi kokea menettäneensä nuoruusikänsä? Lapsen saaminen ja kasvattaminen herättää minussa enemmän lämpimiä tunteita kuin festarikrapulat. Tottakai on kiva jos elämä on monipuolista ja tasapainoista niin voi saada vaikka molemmat.
Outo ajattelutapa aloituksessa. Kuvitteletko että sinkkuus nuorena ja avioliitto vasta vanhempana suojaa erolta? Avioon ei kannata mennä laisinkaan jos jo ennen sitä suunnittelee eroavansa.
No ensin sinkkuna ja sitten aviossa & lapset. Mikä järki olisi suunnitella elämä niin, että joo perustan kaksikymppisenä perheen ja sit kolmekymppisenä eroan lasten isästä? Tunnut kyllä tosi lapselliselta, kuten itse sanotkin.
Ja mistä sä löydät vaan noita kertaalleen kierrätettyjä? Itse vietin muutaman vuoden suhteissa ja sinkkuna 18-35 ikävuodet. Ja 35-vuotiaana olin valmis asettumaan aloilleni, löysin sen oikean ja perustimme perheen. Mies oli silloin 37 ja lapseton, eikä ollut eronnutkaan.
Oikeastaan kaikki joita aikoinani deittailin oli ihan poikamiehiä ilman lapsia. Jos joskus osui kohdalle joku eronnut osa-aika-isä, niin hän oli juurikin sellainen tapaus joka halusi vaan hurvitella, eikä halunnut mitään vakavampaa, valitti exästään ym. erittäin rasittavaa käytöstä.
Ja tuli vastaan myös nelikymppisiäkin miehiä, jotka olivat esim. luoneet uraa, olleet ulkomaillakin töissä, olleet pitkässä avoliitossa ym. mutta eivät olleet menneet naimisiin tai saaneet lapsia, ja olivat sit nelikymppisenä valmiita vakiintumaan ja haku päällä tosi mielessä.
Vierailija kirjoitti:
No ensin sinkkuna ja sitten aviossa & lapset. Mikä järki olisi suunnitella elämä niin, että joo perustan kaksikymppisenä perheen ja sit kolmekymppisenä eroan lasten isästä? Tunnut kyllä tosi lapselliselta, kuten itse sanotkin.
Ja mistä sä löydät vaan noita kertaalleen kierrätettyjä? Itse vietin muutaman vuoden suhteissa ja sinkkuna 18-35 ikävuodet. Ja 35-vuotiaana olin valmis asettumaan aloilleni, löysin sen oikean ja perustimme perheen. Mies oli silloin 37 ja lapseton, eikä ollut eronnutkaan.
Oikeastaan kaikki joita aikoinani deittailin oli ihan poikamiehiä ilman lapsia. Jos joskus osui kohdalle joku eronnut osa-aika-isä, niin hän oli juurikin sellainen tapaus joka halusi vaan hurvitella, eikä halunnut mitään vakavampaa, valitti exästään ym. erittäin rasittavaa käytöstä.
Ja tuli vastaan myös nelikymppisiäkin miehiä, jotka olivat esim. luoneet uraa, olleet ulkomaillakin töissä, olleet pitkässä avoliitossa ym. mutta eivät olleet menneet naimisiin tai saaneet lapsia, ja olivat sit nelikymppisenä valmiita vakiintumaan ja haku päällä tosi mielessä.
Joo, tosiaan noinhan minä tuon tekstin tarkoitin. Suunnittelen tässä jo mielessäni, kuinka nyt tästä tempaisen itselleni miehen, pidän kalliit häät ja kymmenen vuoden päästä dumppaan sen, silloin 20-vuotiaana siis.
Tarkoitus on vertailla kokemuksia ja elämäntilanteita, ei kysyä neuvoja. Kahdenlaista elämäähän ei voi elää, mutta tällaisessa skenaariossa, jossa esimerkiksi kolmekymppisenä "osat vaihtuvat", on ihan mielenkiintoista kuulla muiden ihmisten kokemuksia elämästä ennen ja jälkeen. Sen takia aloituksessa ei ole sitä kolmatta vaihtoehtoa, eli nuorena naimisiin ja yhteinen hautapaikka sukuhaudasta, koska se on oletusarvo, jonka pohtiminen ei ole tässä tapauksessa kovin mielenkiintoista.
Mielenkiintoista on se, miten se kolmekymppisenä eronnut ihminen kokee sen osan elämästään ja kuinka hän hahmottaa tulevaisuuden. Onko esimerkiksi se sinkkuelämä nyt antoisaa vai tuntuuko se tyhjältä? Ja miten se villin nuoruuden viettänyt kokee myöhemmällä iällä asettumisen ja vakiintumisen. Olisinko esimerkiksi minä voinut nauttia perhe-elämästä jo 10 vuotta sitten vai olisinko ajautunut eroon? Voinko näillä kokemuksilla ja tiedoilla rakentaa kestävämmän parisuhteen kuin nuorempana vai onko minusta edes siihen? Sellaista pohdintaa ja ajatusleikkejä, tiedätkös.
Vierailija kirjoitti:
Outo ajattelutapa aloituksessa. Kuvitteletko että sinkkuus nuorena ja avioliitto vasta vanhempana suojaa erolta? Avioon ei kannata mennä laisinkaan jos jo ennen sitä suunnittelee eroavansa.
Mikäs se olikaan se avioeroprosentti nykyään?
Voi olla, että vasta kolmekymppisenä vakiintuvt tuntevat itsensä paremmin eivätkä muuksi enää niin paljon muutu, että siksi se myöhemmin solmittu liitto kestää hieman todennäköisemmin.
Tosin, ei ole itsestään selvää, että kaikki parikymppisinä sitoutuneet olisivat alunperinkään sitoutuneet yhteisestä haaveesta elää loppu elämänsä yhdessä. Osalla se on nuoruuden sekoiluja sekin, ns. perheleikki. Enemmän parikymppisissä pareissa on niitä vähemmän vakaasti harkinneita ja nämä sitten "tahrii" avioerotilastot kaikkien nuorena sitoutuneiden puolesta.
Toisaalta kolmekymppisenä on mukavampikin erota kuin myöhemmin solmitusta liitosta vaihtareiden kohta kolkuttellessa. Kolmekymppinen eronnut ehtii vielä vaikka mitä kun ei ole vielä niin vanhakaan. Tai ehkä hän ehti jo ennen muita ja onkin aika nauttia rakentamastaan mukavasta elämästä ilman avioliiton velvoitteita. Riippuu ihmisestä.
Toki voi olla mukavampi perustaa perhe tai vain avioitua myöhemmällä iällä kun varallisuuttakin on kertynyt ja elintaso on korkeampi. Toisista ei, toisista on vaikea sopeutua avioelämään kun ei ole kenenkään kanssa yhteen kasvanut. Voi olla mukavampi jatkaa vanhaan malliin vakavoitumatta. Osa taas on jo hyvinkin epätoivoisia vakavoitumaan.
Lasten saaminen ei välttämättä kasvata ihmistä, tee vastuullisemmaksi eikä rauhoita. Tai päinvastoin kypsyttää. Toisaalta lapsettomatkin ikääntyessään pääsääntöisesti kypsyvät, rauhoittuvat ja muuttuvat vastuuntuntoisemmiksi. Osa kuvittelee menevänsä aina parikymppisestä.
Avioero ja lapset näyttäytyvät lapsetonta elämänkumppania kaipaavalle kivirekenä ja esteenä omille haaveille. Biologisen kellon tikitys ja vakavoitumishalut taas näyttäytyvät jo lapsia saaneelle paineina, paineina, joita itsellä ei ole, ei ole oikeastaan koskaan ollut jos lapset teki jo nuorena. Ne eivät kuitenkaan lisää mielenkiintoa lapsettomaan vaikka ilman paineitaan olisi menetellytkin.
Jos toisella on lapsia ja toinen ei halua niitä ollenkaan, lienee mahdollista nauttia yhdessä seurustelusta ja aikuisten rakkaussuhteesta sen myötä kun ensimmäisen lapsetkin varttuvat. Tästä näkökulmasta suhde on helpompi muodostaa mitä isompia lapset jo ovat. Myös kaksi eronnutta perheellistä voi sitoutua toisiinsa näin.
Lapsia vielä toivovansa ja toivomattoman on pitkälti turha tuhlata toistensa aikaa.
Ihminen, joka on halunnut lapsia nuorena ei todennäköisesti ole täysin samankaltainen kuin ihminen, joka ei olisi nuorena halunnut vaan pyhitti aikansa muuhun. Toisaalta kaikki, joilla ei ole vielä lapsia, eivät ole yhä lapsettomia koska lasta ei olisi haluttu. Toisaalta jotkut, joilla on jo lapsi(a) eivät ole lapsi(a) toivoneet. (Sulut siksi, että melkoisella uunolle syntyy monta vahinkoa).
Tässä jotain mietteitä. Ihmiseen pitää tutustua ennen kuin hänet tuntee.
Avioliitto (loppuelämäksi tai puolison kuolemaan saakka) parikymppisenä, eikä lapsia koskaan. Toimii erittäin hyvin täällä. Sinkkuelämä oli kamalaa ja onneksi sitä ei tarvinnut kestää tuon kauempaa.