Aina täälläkin puhutaan, miten jokin tuttava on niin negatiivinen luonne..

Kun puhun jostain ongelmasta mikä minulla/perheellämme on, hänen reaktionsa on aina " ei meillä vaan tuollaisia ongelmia ole" , miestään jaksaa ylistää ja hokea että heillä menee ihanasti, kun ei tiedän minun tietävän että mies on pettänyt häntä ja seksielämä heillä nollassa. Ei tuollaiselle ihmiselle tee mieli puhua omista asioista. Meidän lasten flunssiakin jaksaa aina kauhistella, heillä kun lapset eivät IKINÄ sairasta (=kun sairastavat, äiti kätkee heidät sisälle pois ihmisten ilmoilta).

Jos jollain menee hyvin, niin sekin on pahasta. Voi helvetti teitä!

ei osata ajatella muita kommenteissaan ja ylistetään omaa paremmuutta. En ole kateellinen todellakaan, mutta tuntuu välillä pahalta, jos sanoo vaikka nukkuneensa yön huonosti lapsen ollessa sairas, niin toinen sanoo, että

" onneksi heillä ei olla oltu koskaan sairaana ja itse nukkui kuin tukki"

Edes pieni myötätunnon osoitus pätemisen sijaan olisi kohtuullista.

ap

Siis kateellinen olet.

Toisaalta, toiset ihmiset eivät pysty käsittelemään paljon mitään negatiivista. Ts. ehkä muiden huonosti nukutut yöt menevät jo heidän ahdistusrajansa yli, ja he kuittaavat mahdollisen syvemmän asian puinnin tuolla " no onneksi meillä ei koskaan..." kommentilla. Toisia ihmisiä ei myös vain kiinnosta puhua ns. huonoista asioista.



Muistan joskus ollessani erityisen masentunut, en pystynyt keskustelemaan mistään negatiivisesta, muuten sain itkukohtauksia jne. Pidin yllä sellaista sosiaalista hyvän olon muuria, puhuin tuttavien ja ystävienkin kanssa vain hyvistä asioista. (Tosin jaksoin olla kiinnostunut heidän ongelmistaan, en vain puhunut omistani, taisin kuulostaa juuri tuolta kuvaamaltasi " meilla on aina kaikki ihanasti ja ihanaa" tyypiltä)

kerran tämä kaveri lipsautti, että oksensi molemmat raskausajat läpeensä. Mutta perään vakuutti kuinka mahtavaa aikaa se oli. Kaikki on aina niin ihanaa ja ihanasti. Voi sitä hehkutuksen määrää.



Minusta joskus tuntuu, ettei lapsille anneta siinä perheessä varaa epäonnistua eikä olla allapäin. Sekin kuuluisi normaaliin elämään. Mutta etukäteen vaan odotetaan, että uudessa päiväkodissa menee varmasti hyvin ja harrastuksessa pärjää ja ikävä ei ole koskaan ja perään ei itketä ja jne jne. (tyyliin, " ensimmäistä päivää päiväkotiin vaan jätin ovelle ja vilkutin, että heippa sitten, ja hyvinhän se tietenkin meni, kun tyttö on niin reipas ja iloinen ja sosiaalinen ja kaikki siitä tykkää" ).

että välillä on vaikeaa ymmärtää toista. Mä esimerkiksi oon suhteellisen positiivinen, vilkas ja puhun paljon. Sit mulla on ystäviä, jotka ovat hiljaisempia ja joistain asioista puhuminen on heille henkilökohtaisempaa. Ja suurissa ryhmissä esim. opetustilanteissa tai tilanteissa joissa kysytään ihmisiltä mielipidettä, suurin osa ei sano mitään.

Mua sit taas hävettää, että aikuiset ihmiset eivät vastaa mitään kysyttäessä ryhmältä. Vastaan yleensä itse spontaanisti, mutta toki olen huomannut sen, että kaikki hiljaisemmat ei pidä, jos samat ihmiset ovat aina äänessä. He kokevat sen niin, että taas ton pitää olla esillä! Ja mulle on luontaista olla kontaktissa ihmisten kanssa ja vastata kun kysytään! Toki joissain tilanteissa olen nykyisin odotellut, että joku sanoisi jotain. Mutta ei! Aikuiset ihmiset ovat hiljaa! Pakkohan siinä on vastata.



Huomaan sen myös omista lapsistani. Yksi ei em. tilanteessa sanoisi yhtikäs mitään ja kaksi ovat heti tilanteessa mukana ja vastaavat kysymykseen.



Mulla on paljon vilkkaita ja sosiaalisia ystäviä ja jutustelu sujuu spontaanisti eteenpäin ja kipeitäkin aiheita käsitellään eikä kaikkea oteta niin vakavasti. Sitten taas huomaa kun on jossain hiljaisemmassa porukassa, niin siellä ei niin helposti juttu lennä. Nykyisin jarruttelen itseäni tälläisessä porukassa, etten olisi se, joka on suuna ja päänä vaan jätän tilaa niille hiljaisimmillekin.

Ja kieltämättä se voi olla järkyttävän rasittavaa, vaikka toisaalta kadehdittavaakin. Tai sitten kyse tietysti voi olla siitä, että kyseinen ihminen kokee tarvetta pitää tuollaista kulissia yllä, mikä taas on hieman säälittävääkin. Itse jossain määrin kyynisyyteen taipuvana en oikein jaksa olla noin positiivisten ihmisten läheinen ystävä, mutta kyllähän se nyt ikuisen ruikutuksen silti voittaa, jos sitä kuuntelemaan pakosta joutuu.

kyseessä voi olla myös kotoa opittu juttu, että pahaa oloa ei saa ilmaista. kaiken pitää olla hyvin!

mun tuttavani kuuluu vielä tämän ryhmän ihan äärilaitaan, on todella ylipirteä ilopeipponen kaiken aikaa aamusta iltaan. ja omasta mielestään maailman ainoa realistinen ja fiksu ihminen, mitä ei lainkaan arastele tuoda esiin.



kaikkiin (ainakin muiden ihmisten) ongelmiin löytyy helppo ja simppeli ratkaisu suoraan kuin apteekin hyllyltä " ai vaikee masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, höh, rupee kuule käymään lenkillä niin takuulla olo paranee! ja saat samalla karistettua noi liikakilot!"



jatkuvasti päällä kauhee hössötys ja meininki, eikä mitään ymmärrystä toisten ihmisten tarpeelle rauhoittua ja rauhassa pohtia asioita.



sitten itse yllättäen herkkänä hetkenä humalassa itkee kun tuntee itsensä vain ohikulkijaksi muiden elämässä, kaikki kaverit lopulta jatkaa matkaa eikä kukaan halua häntä pidemmäksi aikaa.

Énkä ole kuvitellut omiani. ap

Kaikkien lasten elämä on yhtä ruusuilla tanssimista, jos hänen juttujaan on uskominen. Jutut on aina pelkkää kehuskelua sillä, miten hyvin hänen lapsillaan menee.



Minä kerron aina ihan piruuttaankin meidän kaikki vastoinkäymiset jne. Kyseisen tädin lapset itse häpeävät äitinsä hehkutusta ja paljastavat kyllä itse, miten asiat oikeasti kulkevat.



Esim. tytön vahinkoraskaudesta kerrottiin vasta ihan loppuraskaudessa ja sekin selitettiin " suunnitelluksi" . Tyttö itse kertoi heti äitinsä vuodatuksen perään, että vahinkohan se oli.

Äiti myöskin hehkuttaa aina, kuinka upeasti ovat asiat hänen Turkuun muuttaneella pojallaan, asunto on nätti, työkin mielenkiintoista jne. Todellisuudessa poika joutui rahapulassa muuttamaan lähiöön 60-luvun kerrostaloon, ei ole vielä kolmekymppisenäkään seurustellut päivääkään, kärsii masennuksesta eikä ole ikinä tehnyt yliopistokoulutustaan vastaavaa työtä. Poika sattuu olemaan parhaita ystäviäni, joten tiedän onneksi totuuden.

että ei koskaan sano mitään negatiivista omasta perheestään, aina on kaikki jumalaisen hyvin. Kerran kyllästyin siihen ylistykseen ja sanoin kaikkea negatiivista meistä, marmatin oikein kunnolla, kaikki oli tylsää, huonosti jne. Hiljeni. Nykyään puhumme kaikesta yleisitä asioista.

ja illasta toiseen he istuvat miehen kanssa kynttilänvalossa tuijottaen toisiaan silmiin ja hokien " meillä on ihanat lapset" .



Totuus oli se, että lasten kanssa piti tapella aamusta iltaan, mieskin oli käynyt vieraissa, miltei jättänyt koko perheen...



Joten jotkut vain haluaa pitää illuusiosta kiinni!