2-3 -vuotiaiden vanhemmat. Voisitteko kuvailla lastenne uhmakohtausta? Tarvitsen neuvoja

Ap nostaa.

Ihan kuulostaa tutulta. Sanoita lapselle että nyt sua ärsyttää/kiukuttaa, mutta se ei ole vaarallista, se on vain tunne ja menee kohta ohi. Anna lapsen huutaa kiukku pois. Meillä lapsella aikoinaan loppui kiukkukohtaus siihen, että meinasi oksentaa, koska ilmeisesti voimakas itkeminen jotenkin laukaisi oksennusrefleksin. Lapsi tietysti säikähti sitä ja lopetti itkemisen ja huutamisen. Vain muutamia tämmöisiä kiukkukohtauksia sai pahimmassa uhmaiässä. Annettiin ihan rauhassa huutaa kiukku pois, mutta tottakai oltiin paikalla ja sanoitettiin tunnetta.

Holding käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuulostaa tutulta. Sanoita lapselle että nyt sua ärsyttää/kiukuttaa, mutta se ei ole vaarallista, se on vain tunne ja menee kohta ohi. Anna lapsen huutaa kiukku pois. Meillä lapsella aikoinaan loppui kiukkukohtaus siihen, että meinasi oksentaa, koska ilmeisesti voimakas itkeminen jotenkin laukaisi oksennusrefleksin. Lapsi tietysti säikähti sitä ja lopetti itkemisen ja huutamisen. Vain muutamia tämmöisiä kiukkukohtauksia sai pahimmassa uhmaiässä. Annettiin ihan rauhassa huutaa kiukku pois, mutta tottakai oltiin paikalla ja sanoitettiin tunnetta.

oi, heti kun elokuvan kohtaus. 

Vierailija kirjoitti:

Holding käyttöön.

Tuntuu, että holding pahentaa tilannetta. Joudun käyttämään kevyttä holdingia sen verran, että lapsi ei satuta itseään (koska ilman holdingia satuttaa itsensä). Ap

Jes jollain muullakin. Jatkuu muuten ja pitkään. Nyt kun itse raivotar on jo 5,5 v osaa jo handlata homman paremmin, eli homma ei eskaloidu enää edes viikoittain. Rauhoittuu nopeammin eikä sotiminen jatku tuntikusia. Aiemmin oli aika usein. Oltiin aika finaalissa. Googlaa affektiokohtaus. Googlaa myös yölliset kauhukohtaukset. Kuumekouristus. Ja adhd. Tätä vimppaa meil ei ole diagnosoitu. Vielä. Epäilen sitä myös itselläni. Ehkä nuo kaikki liittyy toisiinsa, sitä olen pohtinut.

Säälin naapureitanne, en jaksais kuunnella pentujenne rääkymistä.

Vierailija kirjoitti:

Jes jollain muullakin. Jatkuu muuten ja pitkään. Nyt kun itse raivotar on jo 5,5 v osaa jo handlata homman paremmin, eli homma ei eskaloidu enää edes viikoittain. Rauhoittuu nopeammin eikä sotiminen jatku tuntikusia. Aiemmin oli aika usein. Oltiin aika finaalissa. Googlaa affektiokohtaus. Googlaa myös yölliset kauhukohtaukset. Kuumekouristus. Ja adhd. Tätä vimppaa meil ei ole diagnosoitu. Vielä. Epäilen sitä myös itselläni. Ehkä nuo kaikki liittyy toisiinsa, sitä olen pohtinut.

Yöllisiä kauhukohtauksia meillä ei onneksi ole vaan lapsi nukkuu yönsä hyvin ja rauhassa. Kiitos vinkistä affektikohtauksesta, googlaan sen. ADHD:ta ei kai diagnosoida kovin pienillä, toki tilannetta pitää seurata jos joskus lähempänä kouluikää alkaa olla merkkejä sellaisesta.

Rankkaahan tämä on itselle, todella rankkaa.

Ap

Meillä on samanlainen lapsi. Nuo eivät välttämättä ole uhmakohtauksia. Lapsi on nyt 7-vuotias ja saa noita kohtauksia edelleen, joskin paljon harvemmin kuin taaperona.

Kohtauksissa ei kertakaikkiaan auta mikään. Olen testannut kaikkea. Paras tapa meillä on ollut se, että olen ollut hiljaa lähellä. Ei ole saanut koskea noiden aikana. Sitten, kun lapsi jossain vaiheessa alkaa rauhoittua, olen alkanut silittää, ottaa syliin tms. Nykyään joskus auttaa se, että laitan lapselle kuulokkeet korville ja musiikkia.

Meillä noihin lähes aina on liittynyt jokin fyysinen epämukavuus. On jo nälkä, jano, väsynyt, kuuma, kylmä tai johonkin paikkaan sattuu. Eli niiden ennakointi auttaa vähän, muttei aina ole mahdollista. Sanoitus ei auta kohtauksen aikana eikä lapsi sitä kuulekaan, kun huutaa tauotta. Jälkikäteen kannattaa tietenkin niitä tunteita käydä läpi.

Holdingia en suosittele. Sitä on itselleni tehty lapsena samaisten kohtausten aikana ja yhä edelleen inhoan kosketusta. Ei ehkä johdu ollenkaan holdingista, mutta sitähän en saa koskaan tietää.

Tsemppiä, nuo ovat ihan hirveän raastavia. Itse olen joskus pahimpina aikoina pitänyt kuulosuojaimia, kun olen istunut vieressä.

Kolmesta lapsesta nuorin on nyt 2v. Uhmakohtauksia ei varsinaisesti ole ollut kellään jos sillä tarkoitetaan tuota, ettei lapseen saa kunnolla kontaktia. Kaikki ovat olleet päivähoidossa pitkiä päiviä, joten ovat joskus rasittuneita, silti ei tuollaisia uhmia. Väsyneenä nuorin voi kyllä itkeä kovaan ääneen, mutta saa tosiaan hyvin nopeasti lohduttamalla tai "harhauttamalla" rauhoittumaan ja keskittymään uuteen iloiseen asiaan. Vanhin saattaa nykyään mököttää jonkin (5-max 10 min) aikaa jos ei saa tahtoaan läpi, muttei kukaan lapsista riehu tai raivoa. Ainakaan tämän ikäisenä, murrosikä voi tietysti yllättää. En tiedä oliko tästä apua uhmien hillitsemiseen, ei varmaan.

No, mä ole tuossa tapauksessa istunut siihen lapsen lähelle avoimeen asentoon ja odottanut niin kauan, että se kohtaus itkuineen hellittää. Sitten lapsi on ruvennut rauhoittumaan.

En ole jättänyt yksin. Olen vaan ollut läsnä, koska sen aistii että lapsella on tuska eikä tosiaankaan puhe tai kosketus siinä kohtaa helpota.

Ehkä voi jotain rauhoittavaa hiljaisella äänellä puhua tai sitten vaan on. Se avoin asento on hyvä. Se on syli ja turva sitten, kun lapsi pystyy siihen. Anna aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kolmesta lapsesta nuorin on nyt 2v. Uhmakohtauksia ei varsinaisesti ole ollut kellään jos sillä tarkoitetaan tuota, ettei lapseen saa kunnolla kontaktia. Kaikki ovat olleet päivähoidossa pitkiä päiviä, joten ovat joskus rasittuneita, silti ei tuollaisia uhmia. Väsyneenä nuorin voi kyllä itkeä kovaan ääneen, mutta saa tosiaan hyvin nopeasti lohduttamalla tai "harhauttamalla" rauhoittumaan ja keskittymään uuteen iloiseen asiaan. Vanhin saattaa nykyään mököttää jonkin (5-max 10 min) aikaa jos ei saa tahtoaan läpi, muttei kukaan lapsista riehu tai raivoa. Ainakaan tämän ikäisenä, murrosikä voi tietysti yllättää. En tiedä oliko tästä apua uhmien hillitsemiseen, ei varmaan.

Oli tästä mielestäni apua. Tämä kuvaa hyvin sitä, että nuo ap:n lapsen kohtaukset eivät ole uhmakohtauksia. Ihan vaarattomia, normaalin lapsen kohtauksia kylläkin, mutta eivät liity uhmaan.

Kuulostaa ihan tutulta. Minulla jo isommat lapset, eli yritän nyt muistella. Ihan pienenä, just siinä 2-3 vuotiaana, kiukkukohtaukset olivat juuri tuollaisia. Itkua ja huutoa. Mutta niin pieni lapsi ei vielä osaa ilmaista itseään sanallisesti, eli tosiaan tuntui, että kontaktia ei saa. Olen aina yrittänyt sanoittaa tunnetta, ei siis mitenkään valtavalla puhetulvalla, vaan esimerkiksi ”sinua suututtaa, ja siksi itkettää”. Puhuminen muutoin on ollut turhaa, ei mun lapset ainakaan ole sitä pystynyt sisäistämään. En ole jättänyt yksin, mutta olen antanut tilan raivolle. Esikoista pidin sylissä tiukasti, keskimmäinen ahdistui selvästi siitä, joten hän on aina saanut olla yksin, siis en ole pitänyt sylissä, mutta ollut lähellä. Itselleni kiukkukohtaukset ovat olleet vaikeita kestää, kun ei auta muu kuin odottaa, mutta olen aina mielessäni hokenut mantraa ”tämä menee ohi”. Se auttaa. Koska aina se lapsen kiukku ja ahdistus menee ohi. Kohtauksen jälkeen olen pitänyt sylissä, ja sanonut esim. Että kylläpä sua suututti kun et saanut asiaa x. Tai mikä syynä nyt on ollutkin... Erityisesti muistan yhden tapauksen. Käytiin lasten kanssa kioskilla, jotain pientä mun piti ostaa. Esikoinen sai raivarit, kun ei saanut karkkia. Nostin hänet ulos kaupasta, pikkuveli oli rattaissa ja hän pulkassa, koska oli talvi. Siinä me seistiin, en saanut tietenkään esikoista pysymään pulkassa, koska hän raivosi, pikkuveli istui rattaissa ja seurasi kiinnostuneena mitä tapahtuu. Eräs mummokin yritti pysähtyä auttamaan, kun lapsi paiskoi lapaset pitkin pihaa. Mä yritin vaan sano mummolle, että kiitos, mutta ei tähän auta nyt mikään muu kuin odottelu. En millään jaksanut kantaa raivoavaa lasta ja työntää samalla rattaita. No siitäkin selvittiin. Kyllä ne lapsen tunteet jossain vaiheessa on ulos huudettu...

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samanlainen lapsi. Nuo eivät välttämättä ole uhmakohtauksia. Lapsi on nyt 7-vuotias ja saa noita kohtauksia edelleen, joskin paljon harvemmin kuin taaperona.

Kohtauksissa ei kertakaikkiaan auta mikään. Olen testannut kaikkea. Paras tapa meillä on ollut se, että olen ollut hiljaa lähellä. Ei ole saanut koskea noiden aikana. Sitten, kun lapsi jossain vaiheessa alkaa rauhoittua, olen alkanut silittää, ottaa syliin tms. Nykyään joskus auttaa se, että laitan lapselle kuulokkeet korville ja musiikkia.

Meillä noihin lähes aina on liittynyt jokin fyysinen epämukavuus. On jo nälkä, jano, väsynyt, kuuma, kylmä tai johonkin paikkaan sattuu. Eli niiden ennakointi auttaa vähän, muttei aina ole mahdollista. Sanoitus ei auta kohtauksen aikana eikä lapsi sitä kuulekaan, kun huutaa tauotta. Jälkikäteen kannattaa tietenkin niitä tunteita käydä läpi.

Holdingia en suosittele. Sitä on itselleni tehty lapsena samaisten kohtausten aikana ja yhä edelleen inhoan kosketusta. Ei ehkä johdu ollenkaan holdingista, mutta sitähän en saa koskaan tietää.

Tsemppiä, nuo ovat ihan hirveän raastavia. Itse olen joskus pahimpina aikoina pitänyt kuulosuojaimia, kun olen istunut vieressä.

Minun on pakko pitää lasta sylissä ja käsiä hänen ympärillä, koska muuten lapsi alkaa hakkaamaan kovaa päätään lattiaan tai yrittää raapia kovaa minun kasvoja. En käyttäisi holdingia ellei olisi pakko pahemman sattumisen estämiseksi.

Meillä nämä kohtaukset on aina alkaneet siitä että lapsi ei ole muistanut tehdä jotain asiaa jonka halusi välttämättä tehdä ja kun huomaa että se oli nyt myöhäistä. Turhautuu, ahdistuu ja hermostuu siitä ja kohtaus alkaa. Väsymys lisää todennäköisyyttä kohtaukseen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Holding käyttöön.

Tuntuu, että holding pahentaa tilannetta. Joudun käyttämään kevyttä holdingia sen verran, että lapsi ei satuta itseään (koska ilman holdingia satuttaa itsensä). Ap

Holding ei ole mitä tahansa kiinnipitelyä. Vaan se on sitä, että pidetään lasta sylissä paikallaan sanaankaan sanomatta niin kauan, kunnes kohtaus menee ohi (eli huuto lakkaa tai muuttuu pelkäksi protestihuudoksi). Siihen voi mennä pitkäänkin.

Jotain rajaa kirjoitti:

Säälin naapureitanne, en jaksais kuunnella pentujenne rääkymistä.

Säälin sun läheisiäsi, en jaksaisi kuunnella tommosta valitusta ja rutinaa.

Meillä autismin kirjolaisella oli tuossa iässä useampi ns. autistinen melt down -kohtaus, joissa se affekti menee niin yli, ettei lapsi ole enää millään tavoitettavissa. Lohdutus ei auta, syli pahentaa, uppoaa sinne raivoon ja suruun eikä pääse pois. Näitä tuli yleensä tilanteissa, joissa oli valmiiksi väsynyt/ylikuormittunut varsinkin aistiärsykkeistä. Koska siihen aikaan lapsi oli vielä ns. normaalin kirjoissa ja diagnooseja ei oltu vielä saatu, oli ehkä myös jollain tavalla hankalaa se, että muilta sai sopimattomia neuvoja - holding on meillä ja monella muullakin autisminkirjoisella ehkä pahinta, mitä tuossa tilanteessa voi tehdä, koska se kuormittaa lasta entisestään ja vain pitkittää tilannetta ja lisää lapsen aggressiota. En ole itse autisminkirjolla, mutta en itsekään lapsena olisi sietänyt holdingia, se on todella voimakas ärsyke kuitenkin.

Meillä nuo purettiin niin, että rauhoitin tilanteen ja pelastin elävät pois lähietäisyydeltä, sitten hämärässä huoneessa siirsin lapsen yleensä sohvalle tai sängylle ja istuin itse vieressä, mutta en koskenut. Juttelin aina välillä rauhoitavasti, että tämä menee ohi, ei ole hätää, mitään pahaa ei tapahtunut tms yksinkertaista. Suurimman osan ajasta olin hiljaa, mutta juuri se, että lapsi tiesi, että olen itse aivan rauhallinen. Ja välillä sanoin jonkin tuollaisen, me selvitään tästä tms. Meillä tuollainen oli ns. nopein rauhoittamaan tilanteen ja tilanteen jälkeen lapsi yleensä itki ja häpesi itseään ja siinäkin sitten rauhoittelin ja lohdutin. Tärkeää on muistaa, että lapsihan ei tosiaan ole tuossa tilassa pahuuttaan ja todella sisäistää se, ettei lapsi itse enää kykene rauhoittumaan. Jokin rauhoittumismaja tms lievemmissä tilanteissakin voisi toimia, varsinkin sitten kun oppii, siis sekä vanhempi että lapsi, mikä näitä pahoja kohtauksia aiheuttaa. Ennaltaehkäisy ja lapsen ymmärtäminen ja tukeminen tuossa tärkeintä.

Enkä siis tarkoita, että lapsen tarvitsee olla kirjolainen kärsiäkseen näistä, mutta usein kirjolaisilla noita esiintyy. Oletan, että tarkkaavaisuushäiriöt yms altistavat myös tuohon, koska se tunteidensäätely tuppaa olemaan vaikeampaa ja herkästi mennään ylikierroksille. Monet ns. normilasten vanhemmat eivät kuitenkaan yleensä ymmärrä mistä tässä puhutaan, niin siksi toin tuon esiin. Meidän normiversiolla ei ole koskaan ollut mitään lähellekään samanlaista, vaikka tuittupäinen tyllerö onkin.

Tsemppiä! Ikä tuo helpotusta, tärkeintä on että lapsi saa noissa säilytettyä luottamuksensa sinuun, se tunnesäätely kehittyy ajan kanssa. Ja tosiaan hyvä miettiä, mitkä asiat johtaa siihen, että kuppi menee näin pahasti rikki eikä vaan nurin. Meillä kivut, sairastamiset, liikaa tekemistä, valvomiset oli monesti näissä mukana taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Jes jollain muullakin. Jatkuu muuten ja pitkään. Nyt kun itse raivotar on jo 5,5 v osaa jo handlata homman paremmin, eli homma ei eskaloidu enää edes viikoittain. Rauhoittuu nopeammin eikä sotiminen jatku tuntikusia. Aiemmin oli aika usein. Oltiin aika finaalissa. Googlaa affektiokohtaus. Googlaa myös yölliset kauhukohtaukset. Kuumekouristus. Ja adhd. Tätä vimppaa meil ei ole diagnosoitu. Vielä. Epäilen sitä myös itselläni. Ehkä nuo kaikki liittyy toisiinsa, sitä olen pohtinut.

Mielenkiintoista! Meillä tuo lapsi, joka näissä kohtauksissa meinasi oksentaa. Sama lapsi sai myös yöllisiä kauhukohtauksia ikävuosien 1 - 3 v. aikana. Puhuu myös unissaan usein edelleen nyt kouluikäisenä. Kuumekouristuksia ei ole ollut, mutta ollaankin aina lääkkeillä alennettu kuumetta jo hyvissä ajoin ettei kouristuksia tulisi. Adhd käynyt joskus mielessä motorisen levottomuuden vuoksi, mutta päiväkodissa/koulussa ei ollenkaan nähdä lapsella mitään ongelmia. Tyttölapsi kyseessä.

Meidän kohta 3v kun suuttuu kunnolla niin hetkeen siihen ei saa mitään kontaktia. Annan huutaa vähän aikaa ja sitten yleensä voikin jo ottaa syliin ja tilanne rauhoittuu. Siis ehkä muutama minuutti siinä menee, eli ei ollenkaan noin pahoja kuin ap:n lapsella. Tsemppiä ja voimia sinne, on varmasti raskasta.

Hyvä, että huolehdit ettei vahingoita itseään.

Uhman pitää antaa tulla, muuten voi ( huom! voi, ei välttämättä) ilmetä pahempana uhmana esim. murrosiässä.

Uhmaikä on normaali kehitysvaihe, jolloin lapsi mm. vähitellen irrottautuu äidistä, oppii tuntemaan oman itsenäisyytensä ja erillisyytensä suhteessa muihin. Se tuntuu kipeältä lapsen tunnetasolla ( ja usein myös vanhemmilla), mutta ilman tätä kehityskriisiä, lapsen tunne-elämän kehitys hidastuu.

Lapsi huutaa, itkee ym. , koska ei kykene sanallisesti/ puhumalla kertomaan miksi on paha olla. (Vrt. aikuisen ahdistus, kun ei osaa välttämättä sanoa, mikä ahdistaa).

Sanoita/ kerro lapselle, että nyt sinua kiukuttaa, itkettää ... ja ole vierellä, lähellä, pidä kädestä, ota syliin jne. minkä lapsi hyväksyy kiukun puuskassaan.

Tärkeintä on, että pysyt rauhallisena, vankkana kuin muuri, siinä lähellä. Siedä myös oma epätietoisuus, avuttomuus... se antaa lapselle turvallisen tunteen ja viestin, että äiti ( isä, aikuinen) pysyy tukena eikä jätä lasta yksin myrskyn keskelle.

Hyvä kirja luettavaksi tähän ja muuhunkin tilanteeseen:

Hirsjärvi, Sirkka ja Laurinen, Leena:

”Lempeästi mutta lujasti”

Tsemppiä uhmaikäisen kanssa!