Oletko omasta mielestäsi vahva ihminen?

Olen ja muidenkin.

Olen. Lapsuus ei ollut helppo ja parikymppisenä koin mm. raiskausyrityksen sekä parisuhdeväkivaltaa. Tästä huolimatta olen saanut pääni korjattua aika hyvin ja suurimmaksi osaksi ilman ammattiapua, terapiassa kävin vain hyvin lyhyen jakson kääntymässä. Tukiverkko on joinain aikoina toki näytellyt osansa, mutta on pitkiä yksinäisiäkin jaksoja ollut, jolloin ei ole voinut muiden puoleen kääntyä. Henkisiä voimavaroja ja luotto omaan itseen löytyy. Arki ei tunnu raskaalta eikä tulevaisuus pelota. 

En ole. Psyykeeni hajoaa hyvinkin pienestä ja tämä on syy miksi en koskaan hanki/hankkinut lapsia.

En.. on tosin joitakin asioita, joissa olen vahva, mutta monia sellaisia asioita, joissa lähinnä pullamössöä.

En todellakaan. Oon varmaan todella raskas ihminen mun läheisille, mutta hätäilen ihan jatkuvasti ilman syytä ja luon pahimpia skenaarioita päähäni, joista on vaikea päästä yli.

En, stressaan jatkuvasti vähän kaikesta. Pienikin paine musertaa täysin.

En, mutta sitkeä.

Omakohtaisesti en pidä itseäni vahvana, mutta kun joudun tilanteisiin joissa tarvitaan vahvuutta, niin melko järjestäin olen ryhmän vahvin. Mutta johtuuko tämä. minun ominaisuuksistani vai ryhmän koostumuksesta ei ole minulle vielä tähän ikään selvinnyt.

Kyllä, vastoinkäymisistä huolimatta - tai niiden ansiosta - koen olevani henkisesti vahva ihminen.

Olen riittävän vahva, mutten poikkeuksellisen vahva. En ole rohkea, aktiivinen ja tarmokas, mutta olen selviytynyt monista vaikeuksista, sopeutunut hankaliinkin olosuhteisiin ja pysynyt elämänhaluisena, toiveikkaana ja myönteisenä.

Sanan resilienssi olen kuullut lähinnä biologiassa eli se tarkoittaa solujen kykyä palautua stressistä, vaurioista. Jos resilienssi on hyvällä tasolla, solut palautuvat vaurioista nopeasti. Vaikea arvioida itse tuollaista, mutta palauduin sairaudesta (MS-taudin raju pahenemisvaihe kolmekymppisenä) yllättävän hyvin ja nopeasti, joten minulla solutason resilienssi lienee hyvä.

Olen ja en. Luonnostani en, mutta resilienssiä on ollut pakko yrittää kasvattaa. En kaipaa ketään toista ihmistä huolehtimaan asioistani tai toimimaan tukiverkkona (on mielestäni lähes hyväksikäyttöä), mutta ylimääräinen raha kelpaisi tähän tarkoitukseen. Eli joo, mieluiten heittäisin resilienssillä vesilintua, ja eläisin helppoa elämää.

Erittäin....

Tuo on hyvä huomata, miten moni sanookin, että vähän riippuu tilanteesta. Siis se että havaistee ne tilanteet että tästä en kyllä selviä yksin, nyt on pyydettävä apua.

Kohtuullisen resilientti, uskoisin. Vaimoni haukkui minua vuosia heikoksi ja luuseriksi samalla kun ylläpidin taloutta töissä käymällä. Meinasin joutua osastolle, kunnes tajusin että kilahteleva nainen joka ei pysynyt työpaikoissa ja ei koskaan ollut tyytyväinen mihinkään, ei ole hyvä mittari. Kun lakkasin yrittämästä taivuttaa itseäni mutkalle joka hetkessä ja minun ei tarvitse miellyttää joka hetki, aloin parantumaan ja sain mielenrauhani takaisin. Nyt olen mieleltäni vahvempi ja rauhallisempi kuin koskaan, eikä aiheeton kritiikki enää vaikuta minuun. Toisinkin olisi voinut käydä, mutta onneksi heräsin ajoissa.

Olen henkisesti todella vahva sekä myös fyysisesti.

En stressaa koskaan, en hätäile en mene paniikkiin missään tilanteessa.

Vaikeimmat asiat joita elämässä on tapahtunut ovat sellaisia, etten ole vielä löytänyt kehen verrata. En siis tiedä kuinka vaikeita niiden asioiden tulisi normaalisti olla. Edes ammattiauttajat eivät ole ymmärtäneet tilannetta kovin hyvin ja heidän nyt olettaisi nähneen kaiken.

Hyvin vaikea mitata objektiivisesti. Olen kokenut joitakin asioita, joissa heikompi olisi sortunut. Toisaalta vahvempi olisi voinut saada muuten samanlaisilla eväillä elämästään irti enemmän kuin minä.

Kyllä mä aika paljon kestän, esim. väkivaltaa ja raiskauksiakin kokeneena eivät ne tapahtumat ole jääneet mieleen kummittelemaan eikä minulla ole luottamuspulaa ihmisiin. Toisaalta en koskaan ole menettänyt mitään tärkeää, esimerkiksi lapsia ei ole vahingoitettu. Luulen, etten olisi erityisen vahva jos vaikka menettäisin lapsen, tällainen ääriesimerkki, siitä olisi vaikea selvitä. Satunnainen väkivallan uhka, ympäristöahdistus tms. "ulkopuolelta tulevat paineet" eivät kuitenkaan tee elämistä mahdottomaksi. Toisaalta olen etulyöntiasema saa monella tavalla, älykäs ja siviilissä viehättävä ihminen, joten vaikeistakin asioista selviää ilman erityisempää sitkeyttä ihan vaan sillä kun asiat melkein kuin itsestään asettuvat nätisti järjestykseen. Joten pikkuasiat eivät saa murrettua, toisaalta en koskaan ole menettänyt ketään pysyvästi. Lähtökohtia varjostaa mm. huumeiden ja alkoholin käyttö ja skitsofrenia. Alusta asti on tottunut siihen, että elämä voi olla hyvää vaikka jotain pinnallista puuttuisikin. Ystäviä on vaikea saada koska provosoin. En usko, että sopisinkaan tukemaan ihmistä, joka jää maahan makaamaan. Kun jotain pahaa sattuu, jalat alle ja kohti uusia pettymyksiä, kiitollinen saa olla jos edes yksi ihminen maailmassa rakastaa ja jota saa rakastaa.

En. Selvisin kyllä hengissä avioerosta ja sitä seuranneesta masennuksesta, mutta murenin täysin. Vielä vuosien päästä nyt olen murusina, vihainen ja katkera enkä pysty jatkamaan elämääni. Elän kuin joku zombi ja odotan vaan että vuodet vierii. Onneksi ei erehdytty hankkimaan lapsia.

En millään muotoa. Jossain varhaisaikuuteni illuusio-aikoina kuvittelin olevani selviytyjä, olinhan selvinnyt äitini pahoinpitelystä ja sekopäisestä perhe-elämästäkin täysipäisenä ja pystynyt hankkimaan itselleni hyvän koulutuksen ja työpaikan. Ajan kuluessa olen huomannut kuitenkin olevani ylihaavoittuva, turvaton ja menetän melko pienistäkin vastoinkäymisistä toimintakykyäni. 

Kohdallani vastoinkäymiset eivät ole vahvistaneet, vaan päin vastoin madaltaneet stressikynnykseni miltei olemattomiin ja isot muutokset tai menetykset suistavat minut raiteiltani kokonaan. Eli romahdan täysin. Näistä romahduksista selvitymiseen tarvitsen sitten ammattiapua. Pitkä penni on tullut maksettua vuosien varrella terapioista.