Oletko ajatellut miten tulet vanhana katumaan kaikkia niitä elämäsi tunteja puhelimella tai muulla ruudulla?
Minulla edellisen viikon ruutuaika pompsahtaa puhelimen ruudulle aina maanantaisin, ja joka maanantai hieron naamaani. Että noin monta tuntia päivässä, mitä kaikkea kivaa olisinkaan voinut tehdä ja mitä saada aikaan, olipa se tunti tai neljä päivässä.
Mutta naaman hierominen ei ole auttanut. Sama toistuu ja toistuu.
Uskotko sitten vanhana, kun puhelimet ja tietokoneet eivät enää kiinnosta, katuvasi ruutuaikaasi?
Vai oletko ruutuajan kanssa ihan ”fine”?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Sulla on aika surullinen elämä jos etukäteen mietit mitä katuisit vanhana.
Todellakin mietin. Haluan tehdä valintoja, jotka kantavat kauas.
Esimerkiksi haluan nähdä maailmaa nyt, kun se on mahdollista. Kyllä muuten harmittaa sitten, kun ei enää jaksa.
Ap
Ovatko aiemmin vanhat ihmiset katuneet sitä aikaa, jonka ovat elämänsä aikana käyttäneet kirjoihin, aikakauslehtiin, sanomalehtiin, keittokirjoihin, koulukirjoihin, valokuvien kehittämiseen, puhelinluetteloihin, puhelimella yhteyden pitämiseen, tietosanakijoihin, aikakauslehtiin, muuhun tiedon hakemiseen ja keräämiseen, seurapeleihin, pankkikonttoreissa ravaamiseen, radion kuunteluun, TV-viihteen ja uutisten katseluun ja vaikkapa konsertissa käymiseen.
Miksi katuisin sitä, että kaikki tämä tapahtuu nykyään ruudun välityksellä?
Paras aloitus pitkään aikaan.
Tätä sopii todellakin pohtia itse kukin.
Kiitos aloittajalle.
Kyllä, ihan varmasti. Mutta toisaalta se auttaa hetkellisesti mun ahdistukseen, joten pitää vain olla sinut tämän asian kanssa.
Käytin jo koko teini-ikäni koneen ääressä. Ei ollut kavereita niin sain edes jotain juttuseuraa sen kautta. En kadu mutta harmittaa että yrityksistä huolimatta en saanut kavereita ennen kuin 20-vuotiaana.
Miksi katuisin? Eihän tätä elämää saa säästettyä kuitenkaan ja silti kaikki muistot nollautuu kuollessa.
Samapa tuo miten täällä aikansa viettää, haudassa ei kaduta enää ketään.
Tälläkin hetkellä on pakko olla ruudun äärellä, toisessa ikkunassa pyörii seminaari, johon osallistun.
Noh, tiedän että en olisi jaksanut käyttää sitä aikaa ns. järkevämmin kuitenkaan.
Enemmän kadun opintovalintaani, kun valmistuin ikävästi työttömäksi vaikka alunperin alalla oli hyvä tilanne, kunnes iski finanssikriisit. Siinä menikin aikaa ja rahaa hukkaan.
No en todellakaan katuisi. Kyllähän sitä kaikkea muutakin ehtii tekemään päivän aikana.
En. Olen miettinyt, että jos haluaisin tehdä jotain muuta, niin tekisin, ei tämä kännykkä ole minulle sen kummoisempi juttu.
Elän hyvää elämää, käyn töissä, olen perheeni kanssa hyvin paljon ja välimme ovat upeat, teemme hyvää ruokaa, syömme hyvin, ulkoilemme paljon jne. Luin lapsena ja nuorena hyvin paljon kirjoja ja nyt olen kännykällä, mutta en ollenkaan niin paljoa. Tämä on mukavaa hyvää elämää.
Miksi katuisin? Nykyteknologiahan mahdollistaa yhteydenpidon useisiin sellaisiinkin ihmisiin, joihin ennen digiaikaa ei olisi pitänyt lainkaan yhteyttä. Jos ei olisi nettiä ja somea, en varmaan olisi tekemisissä serkuistani kuin yhden kanssa. Ja tämäkin vain siksi, että sattuu olemaan toisen lapseni kummi. Nyt olen tekemisissä kaikkien serkkujeni (yhteensä 28) kanssa sekä aika monen heidän lapsensakin kanssa. Entisiä työkavereita olisi jäänyt paljon enemmän unholaan ilman somea.
Öö, no minä kadun jo nyt.
Käytän puhelinta monta tuntia päivässä. Keskustelupalstoja, Instagramia, Facebookin ryhmien seuraamista, siis kaikkea aivan aivotonta, vaikka on mulla Hesarin tilauskin.
Olen 32-vuotias ja olen käyttänyt kymmenen vuoden ajan ”kaiken” vapaa-aikani puhelimeen tai tietokoneeseen. Siltä se tuntuu.
Ja ryhti on huono. Kroppa jotenkin röpelö ja ikuisturvonnut. Takapuoli on niin lättänä että kestää juuri ja juuri minun istua sen päällä.
Kaikki nuo tunnit ruudun edessä olisin voinut käyttää vaikka Zumbaan. Uuteen soittimeen. Kirjoihin. Olisin voinut ottaa lemmikin ja hoitaa sitä.
Olisin voinut keskustella ystävien kanssa oikeasti, kasvotusten, viettää aitoa aikaa läheisten kanssa.
Kyllä, tulen katumaan, koska kadun jo nyt.
Luojan kiitos minulla ei ole lapsia, se olisi jo toinen lukunsa.
Kerro mitä kivaa tekisin sen sijaan? Lintujen tarkkailu ikkunasta ei pidemmän päälle oo kovin viihdyttävää, varsinkin kun ei ole yhtään lintuja.
En kadu. En kauheasti täällä av:lla hengaa eli mun ruutuaika menee instassa, Whatsapissa ja Facessa ja ne on antaneet ja antaa mulle niin paljon, että en ikinä tule katumaan. Uusia tuttavuuksia, helppoa yhteydenpitoa kavereihin ja sukulaisiin, syventänyt ihmissuhteita jne. Jos vanhaksi elän, niin kadun ihan muita juttuja. Onnettomuuksia ja epäonnekkaita kohtalokkaita sattumuksia, joita kadun nytkin ja mietin miten pienestä on kiinni että kaikki ois voinut mennä toisin. Toisaalta voihan se olla että puhelimella istuminen on vaikka säästänyt mut joltain vielä isommalla onnettomuudelta.
Tosi hyvä nosto! Todellakin! Kadun jo nyt ja yritän kaikkeni, että käyttäisin vähemmän. Mutta tämä puhelin on kuin huume, olen riippuvainen. Vähän auttoi, kun asensin storytelin - selaan netin sijaan myös kirjoja. Ja se vie kuitenkin enemmän eteenpäin.
En olisi ikinä voinut keskustella livenä niin monien erilaisten ihmisten kanssa kuin netissä, saada tietoa niin nopeasti ja lukea uutisia ilman inhoamaani painomustetta ILMAN NETTIÄ.
Oikeassa elämässä täytyy tuhlata hirveästi aikaa, että löytää mielenkiintoiset ihmiset ja keskustelut. Netissä ei.
Netistä löytää visuaalisesti upeita asioita, valokuvia, uusinta musiikkia, ja jopa museoissa ja muotinäytöksissä voi käydä netin kautta.
Matkustaminen on helppoa, tai oli ennen koronaa, kun Google Mapsista katsoi mestat, netistä varasi lennot ja hotellit, ja löysi tietoa netistä eri paikoista kuin entisajan matkaoppaalta konsanaan.
Pankkiasiat ym hoitaa nopeasti netissä. Tosin olen alkanut iän myötä kaipaamaan ihmiskontaktia niiden hoitamisessa, sitä rauhallista ja luotettavaa pankkineitiä oman sähläämiseni sijaan.
Ennen nettiä en osannut juoruilla lainkaan. Netti on opettanut sitäkin. Tai ainakin edes kuulen mehukkaat juorut. Livenä kukaan ei koskaan kertonut minulle mitään juoruja, kun en osannut kertoa niitä itse takaisin, kun en introverttinä jaksanut olla niin kiinnostunut muiden ihmisten asioista, että jaksaisin selvitellä niitä tuntikausia. Eli myöskin sosiaalisuutta olen oppinut netin kautta. Myös yhteydenpitoa perheenjäsenten kanssa, sekoitamme instaa, whatsuppia ja puheluita sujuvasti.
Sulla on aika surullinen elämä jos etukäteen mietit mitä katuisit vanhana.