Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Työnarkomania lapsiperheen vanhemmalla - mikä on vielä ok?
25.02.2021 |
Puolisoni on työnarkomaani, ja meillä on pieniä lapsia. Vasta tämä lapsiarki on kirkastanut minulle että huolimatta perheestä työ on hänelle aina ykkönen.
Kun aamulla herätään, mies katsoo työpuhelinta aina ennen kuin ketään perheenjäsentä silmiin. Hän tuijottaa sähköpostejaan, kun hänelle puhutaan. Silmät ovat kiinni luurissa vähän väliä silloinkin, kun hän on lapsen kanssa, eikä kuuntele mitä tämä puhuu.
Työpäivät venyvät illasta 19-20 saakka, kuten ennen lapsiakin. Tästä puhuttiin jo silloin, ja hän pyhästi lupasi että kyllä sitten perhe-elämän koittaessa hän tulee normaaliin aikaan kotiin. Toisin kävi.
Joka päivä illalla hän ottaa työkoneensa esiin, ja hakkaa sitä lasittunein silmin vihaisen näköisenä kunnes lapset menevät nukkumaan. Sama viikonloppuisin: jos silmä välttää, mies luikahtaa tekemään työtä. Pitää olla jotain tarkkaan sovittua ohjelmaa, että miehen saa pysymään hetkeksi irti töistään. Lukee kuitenkin avoimesti työpuhelintaan esim. leffaillan ja vieraidenkin aikana.
On keskusteltu, ei mielestään tee mitään väärin. Ja tähän huomautus että teen samaa työtä miehen kanssa eikä tuollaiselle uppoutumiselle ole mitään pakkoa, etenkään jatkuvasti. Toiseksi omatkin työni kärsivät siitä että puoliso ei ole paikalla, vaikka fyysisesti olisikin.
Jokin muutos on tultava, tästä ei tule yhtään mitään. Mietin nyt, että mitä konkreettisia asioita alan vaatia. Missä teillä kulkisi raja tällaisen kanssa?
Kommentit (45)
Mikä palkka? 8000 e/kk vai 1800 e/kk?
Konkreettisesti voit vaatia, että mies tekee vähemmän töitä ja tienaa vähemmän kuin nyt, joten sinä voit puolestasi mennä töihin ja kompensoida perheen kohtalaisen huimaa tulojenpudotusta.
Itse itken mieluummin mersussa kuin bussissa, mutta ehkä sinulle kelpaa fillarointi räntäsateessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä palkka? 8000 e/kk vai 1800 e/kk?
Konkreettisesti voit vaatia, että mies tekee vähemmän töitä ja tienaa vähemmän kuin nyt, joten sinä voit puolestasi mennä töihin ja kompensoida perheen kohtalaisen huimaa tulojenpudotusta.
Itse itken mieluummin mersussa kuin bussissa, mutta ehkä sinulle kelpaa fillarointi räntäsateessa.
Ap käy töissä
Niin kuin tuossa kommentoitiin niin minäkin olen töissä, ja teen samaa työtä miehen kanssa vaikka ei olla samassa työpaikassa. Tässä työssä ylityöllä ei ole mitään vaikutusta palkkaan, joka on vähän yli suomalaisten keskiarvon jos sillä nyt on jollekin väliä.
Osa ongelmaa on se että puolisoni haalii tehtäväkseen kaikenlaista muutakin omien työtehtäviensä lisäksi. Hän häärää päivät hommissa jotka eivät kuulu kellekään ja tekee iltaisin vihaisena omia töitään. Hän kyllä voisi saada omat työnsä valmiiksi normaalina työaikana jos keskittyisi niihin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapiaa, itseasiassa kummalle tahansa. Ap et voi muuttaa ketään muuta ja en usko, että vaatimalla asia muuttuu.
Mies voi olla sitä mieltä, ettei tee mitään väärin, ja hän voi olla osaltaan oikeassa (eihän töiden tekeminen sinänsä rikos ole), mutta sinulla on sen sijaan oikeus määritellä itse, minkä verran esimerkiksi kumppanin läsnäoloa tarvitset parisuhteessa ollaksesi tyytyväinen. Sitä mies ei voi määrtellä sinun puolestasi. Myös lapsilla on oikeus toivoa, että isä on joskus heidän kanssaan ja läsnä niin ettei puhelin/läppäri ole mukana.
Sinuna miettisin alkuun jonkin yksittäisen tilanteen, missä toisen työnteko eniten haittaa, ja pyytäisin, että hän on jatkossa ilman puhelinta/läppäriä näissä tilanteissa. Tai vaihtoehtoisesti pyydät miestä päättämään, milloin on päivittäinen töistä vapaa hetki ja että sitoutuu oikeasti pitämään siitä kiinni. Terapiaa tai ero, jos puoliso ei aio tehdä asialle mitään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä kyllä, että työn priorisoiminen ihmissuhteiden edelle on niin yleisesti hyväksyttyä. Olen kyllä siitä samaa mieltä, että toista ei voi vaatia muuttumaan omiksi mielikseen, pelkän parisuhteen kohdalla yleensä pitää joko hyväksyä tai erota. Mutta onko se oikeasti kaikkien mielestä ok, että toinen vanhempi joutuu ottamaan kaiken vastuun lasten sosiaalisesta ympäristöstä? Kun toinen on koko ajan vähintään puoliksi kiinni "tärkeämmässä", toisen pitää paikata sitä lapsille. Eihän se jatkuva poissaolevuus ja töiden tekeminen lasten näkökulmasta mitenkään eroa mitenkään siitä, jos äiti olisi jatkuvasti kiinni luurissaan palstaillen ja whatsappaillen kavereilleen.
Siis ylipäänsä se, että tämän työaddiktio takia ei koskaan vietetä kiireetöntä aikaa koko perheellä, koska jos toinenkin vanhempi on paikalla, työaddikti poistuu heti töihinsä. Kyllähän tuo lapsille on varmasti päivänselvää, että toinen vanhempi laskee sekunteja siihen, että pääsee pois lastenvahtivuorosta ja täysillä töiden pariin. Vaikka olisi tosiaan sitten peli-ilta tai jotain muuta yhdessä sovittua tekemistä, mies jättää niissä tilanteissa lasten kanssa vuorovaikuttamisen minulle, ja suuntaa huomionsa oman vuoronsa ulkopuolella siihen työluuriin.
En nyt halua edes oikeasti tylyttää miestä, mutta olen aika varma että näin ei voida jatkaa. Varmaan ne, joilla on samanlaisesta kokemuksia, tietävät senkin että työnarkomaani ei tule onnelliseksi, vaikka saisi tehdä töitä kellon ympäri. Se on enemmän jotain päälle jäänyttä sijaistoimintoa. Jos joku on onnistunut tekemään tällaiselle jotain, olisi kiinnostavaa tietää että miten otitte sen puheeksi, tai jos olitte itse se addikti, mistä prosessi lähti. Sehän on selvää, että ilman mitään omaa motivaatiota ei ole toivoa. Terapia on ilman muuta mielessä, mutta sinne on turha mennä ennen kuin toinenkin osapuoli jotenkin tajuaa, että meillä on ongelma käsissä, tai siis eihän tuo suostu terapiaan aikaa jos se on töiltä pois.
Sen varmaan haluaisin kuulla, että mitä teidän mielestä on normaali perhe-elämä, ja miten työ siinä näkyy? Minun pitäisi jotenkin pystyä näyttämään tuolle puolisolle, että tämä meidän elämä on erilaista kuin normaaliperheissä, ja että työ nielaisee meidän elämästä ihan liikaa tällä hetkellä. Sen selittäminen on vaikeaa, kun toinen on tällä hetkellä täsmälleen oman mukavuusalueensa keskipisteessä, ja lasten tarpeiden mukaan venyminen, siis nimenomaan lämpimän läsnäolon ja kuuntelemisen osalta, jää pitkälti toiselle vanhemmalle. Ap
Luulisi, että työnarkilla itselläänkin on vaikeuksia itsensä kanssa. Hänellä on selvästi vaikeuksia ylläpitää rajojaan ja kokee yliyrittämisen velvollisuudekseen.
Ehkä asiasta kannattaisi keskustella hänen jaksamisensa kautta? Luulisi, yöllinen sähköposteihin vastailu heikentäisi hänen untaan. Ylenmääräinen kahvin kuluttaminen pitäisi kortisolitasot huipussaan. Ehkä hän on väsynyt, jatkuvan stressin hitaasti murentama kehäraakki? Luulisi, että hänellä on pienempiä tai suurempia terveyshuolia jo nyt esimerkiksi uupumisen, lihomisen, toimimattoman vatsan tai unihäiriöiden vuoksi. Josko hänet saisi hölläämään työnteosta elämänmuutoksen myötä? Nykytilanteessa perhearki taitaa olla hänelle vain ns. viimeinen korsi, jonka hän pelkää katkaisevan kamelin selän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulisi, että työnarkilla itselläänkin on vaikeuksia itsensä kanssa. Hänellä on selvästi vaikeuksia ylläpitää rajojaan ja kokee yliyrittämisen velvollisuudekseen.
Ehkä asiasta kannattaisi keskustella hänen jaksamisensa kautta? Luulisi, yöllinen sähköposteihin vastailu heikentäisi hänen untaan. Ylenmääräinen kahvin kuluttaminen pitäisi kortisolitasot huipussaan. Ehkä hän on väsynyt, jatkuvan stressin hitaasti murentama kehäraakki? Luulisi, että hänellä on pienempiä tai suurempia terveyshuolia jo nyt esimerkiksi uupumisen, lihomisen, toimimattoman vatsan tai unihäiriöiden vuoksi. Josko hänet saisi hölläämään työnteosta elämänmuutoksen myötä? Nykytilanteessa perhearki taitaa olla hänelle vain ns. viimeinen korsi, jonka hän pelkää katkaisevan kamelin selän.
Naulan kantaan. Kaikkia noita ongelmia on jo. Asiasta on keskusteltu, ja hän vain ärtyy kun työn osuudesta mainitsee. Kuulemma hänen stressiinsä auttaisi, jos saisi tehdä rauhassa riittävästi töitä. Tämä 12 tuntia päivässä on liian vähän hänen mielestään - ja itse laskee siitä ajasta pois jokaisen minuutin kun on käynyt vessassa, tietokone pitää käynnistää uudestaan jne. Yrittää hoitaa uniongelmiaankin mieluummin uusilla tyynyillä.
Vierailija kirjoitti:
Jännä kyllä, että työn priorisoiminen ihmissuhteiden edelle on niin yleisesti hyväksyttyä. Olen kyllä siitä samaa mieltä, että toista ei voi vaatia muuttumaan omiksi mielikseen, pelkän parisuhteen kohdalla yleensä pitää joko hyväksyä tai erota. Mutta onko se oikeasti kaikkien mielestä ok, että toinen vanhempi joutuu ottamaan kaiken vastuun lasten sosiaalisesta ympäristöstä? Kun toinen on koko ajan vähintään puoliksi kiinni "tärkeämmässä", toisen pitää paikata sitä lapsille. Eihän se jatkuva poissaolevuus ja töiden tekeminen lasten näkökulmasta mitenkään eroa mitenkään siitä, jos äiti olisi jatkuvasti kiinni luurissaan palstaillen ja whatsappaillen kavereilleen.
Siis ylipäänsä se, että tämän työaddiktio takia ei koskaan vietetä kiireetöntä aikaa koko perheellä, koska jos toinenkin vanhempi on paikalla, työaddikti poistuu heti töihinsä. Kyllähän tuo lapsille on varmasti päivänselvää, että toinen vanhempi laskee sekunteja siihen, että pääsee pois lastenvahtivuorosta ja täysillä töiden pariin. Vaikka olisi tosiaan sitten peli-ilta tai jotain muuta yhdessä sovittua tekemistä, mies jättää niissä tilanteissa lasten kanssa vuorovaikuttamisen minulle, ja suuntaa huomionsa oman vuoronsa ulkopuolella siihen työluuriin.
En nyt halua edes oikeasti tylyttää miestä, mutta olen aika varma että näin ei voida jatkaa. Varmaan ne, joilla on samanlaisesta kokemuksia, tietävät senkin että työnarkomaani ei tule onnelliseksi, vaikka saisi tehdä töitä kellon ympäri. Se on enemmän jotain päälle jäänyttä sijaistoimintoa. Jos joku on onnistunut tekemään tällaiselle jotain, olisi kiinnostavaa tietää että miten otitte sen puheeksi, tai jos olitte itse se addikti, mistä prosessi lähti. Sehän on selvää, että ilman mitään omaa motivaatiota ei ole toivoa. Terapia on ilman muuta mielessä, mutta sinne on turha mennä ennen kuin toinenkin osapuoli jotenkin tajuaa, että meillä on ongelma käsissä, tai siis eihän tuo suostu terapiaan aikaa jos se on töiltä pois.
Sen varmaan haluaisin kuulla, että mitä teidän mielestä on normaali perhe-elämä, ja miten työ siinä näkyy? Minun pitäisi jotenkin pystyä näyttämään tuolle puolisolle, että tämä meidän elämä on erilaista kuin normaaliperheissä, ja että työ nielaisee meidän elämästä ihan liikaa tällä hetkellä. Sen selittäminen on vaikeaa, kun toinen on tällä hetkellä täsmälleen oman mukavuusalueensa keskipisteessä, ja lasten tarpeiden mukaan venyminen, siis nimenomaan lämpimän läsnäolon ja kuuntelemisen osalta, jää pitkälti toiselle vanhemmalle. Ap
Kuulen ja ymmärrän, mutta et voi saada miestäsi heräämään tai muuttumaan. Lopulta voit hakea apua vain itsellesi. Mies muuttuu jos muuttuu omassa aikataulussaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elin samassa, alati pahenevassa tilanteessa 17 vuotta. Lapset ehti katsella tilannetta 7 ja 10 vuotta. Ero oli elämäni paras päätös. Puolisoa ei ole lapset eronkaan jälkeen kiinnostaneet, päin vastoin karkasi kauas. Väitän, että yksikään työnarkomaani ei itse asiassa ole riippuvainen työstään, kyse on enemminkin jonkin asian pakenemista työhön. Samahan se, alkoholi tai työhulluus, sillä vain peitetään joitain tunteita. Myös parantuminen on tasan riippuvaisesta itsestään kiinni ja valinta on raaka; pullo tai työ (tai some), vaiko perhe?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulisi, että työnarkilla itselläänkin on vaikeuksia itsensä kanssa. Hänellä on selvästi vaikeuksia ylläpitää rajojaan ja kokee yliyrittämisen velvollisuudekseen.
Ehkä asiasta kannattaisi keskustella hänen jaksamisensa kautta? Luulisi, yöllinen sähköposteihin vastailu heikentäisi hänen untaan. Ylenmääräinen kahvin kuluttaminen pitäisi kortisolitasot huipussaan. Ehkä hän on väsynyt, jatkuvan stressin hitaasti murentama kehäraakki? Luulisi, että hänellä on pienempiä tai suurempia terveyshuolia jo nyt esimerkiksi uupumisen, lihomisen, toimimattoman vatsan tai unihäiriöiden vuoksi. Josko hänet saisi hölläämään työnteosta elämänmuutoksen myötä? Nykytilanteessa perhearki taitaa olla hänelle vain ns. viimeinen korsi, jonka hän pelkää katkaisevan kamelin selän.
Naulan kantaan. Kaikkia noita ongelmia on jo. Asiasta on keskusteltu, ja hän vain ärtyy kun työn osuudesta mainitsee. Kuulemma hänen stressiinsä auttaisi, jos saisi tehdä rauhassa riittävästi töitä. Tämä 12 tuntia päivässä on liian vähän hänen mielestään - ja itse laskee siitä ajasta pois jokaisen minuutin kun on käynyt vessassa, tietokone pitää käynnistää uudestaan jne. Yrittää hoitaa uniongelmiaankin mieluummin uusilla tyynyillä.
Teidän perheyksikkönne on ylikuormittunut. Ota huomioon, että SINÄKIN voit palaa loppuun!
Jos mies ei pysty hellittämään ja ITSE haluat tällaista, niin ehdottaisin:
- mies saa tehdä töitä ympäripyöreitä päiviä
- sinä teet töitä vain sen verran, kun tuntuu kivalta, että jaksat toimia lasten ja aikuisen miehen yksinhuoltajana
- oli suhdestatuksenne mitä tahansa, niin vaadit avioliiton ilman avioehtoa
- vaadit miehelle huippuluokan henkivakuutuksen, koska tuota menoa ukko alkaa saada sydäninfarkteja jo ennen kuin täyttää 50
Tuo mies ei tule olemaan pitkäikäinen. Huolehdi omasta elannostasi tarkasti, koska ette tule vanhenemaan yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännä kyllä, että työn priorisoiminen ihmissuhteiden edelle on niin yleisesti hyväksyttyä. Olen kyllä siitä samaa mieltä, että toista ei voi vaatia muuttumaan omiksi mielikseen, pelkän parisuhteen kohdalla yleensä pitää joko hyväksyä tai erota. Mutta onko se oikeasti kaikkien mielestä ok, että toinen vanhempi joutuu ottamaan kaiken vastuun lasten sosiaalisesta ympäristöstä? Kun toinen on koko ajan vähintään puoliksi kiinni "tärkeämmässä", toisen pitää paikata sitä lapsille. Eihän se jatkuva poissaolevuus ja töiden tekeminen lasten näkökulmasta mitenkään eroa mitenkään siitä, jos äiti olisi jatkuvasti kiinni luurissaan palstaillen ja whatsappaillen kavereilleen.
Siis ylipäänsä se, että tämän työaddiktio takia ei koskaan vietetä kiireetöntä aikaa koko perheellä, koska jos toinenkin vanhempi on paikalla, työaddikti poistuu heti töihinsä. Kyllähän tuo lapsille on varmasti päivänselvää, että toinen vanhempi laskee sekunteja siihen, että pääsee pois lastenvahtivuorosta ja täysillä töiden pariin. Vaikka olisi tosiaan sitten peli-ilta tai jotain muuta yhdessä sovittua tekemistä, mies jättää niissä tilanteissa lasten kanssa vuorovaikuttamisen minulle, ja suuntaa huomionsa oman vuoronsa ulkopuolella siihen työluuriin.
En nyt halua edes oikeasti tylyttää miestä, mutta olen aika varma että näin ei voida jatkaa. Varmaan ne, joilla on samanlaisesta kokemuksia, tietävät senkin että työnarkomaani ei tule onnelliseksi, vaikka saisi tehdä töitä kellon ympäri. Se on enemmän jotain päälle jäänyttä sijaistoimintoa. Jos joku on onnistunut tekemään tällaiselle jotain, olisi kiinnostavaa tietää että miten otitte sen puheeksi, tai jos olitte itse se addikti, mistä prosessi lähti. Sehän on selvää, että ilman mitään omaa motivaatiota ei ole toivoa. Terapia on ilman muuta mielessä, mutta sinne on turha mennä ennen kuin toinenkin osapuoli jotenkin tajuaa, että meillä on ongelma käsissä, tai siis eihän tuo suostu terapiaan aikaa jos se on töiltä pois.
Sen varmaan haluaisin kuulla, että mitä teidän mielestä on normaali perhe-elämä, ja miten työ siinä näkyy? Minun pitäisi jotenkin pystyä näyttämään tuolle puolisolle, että tämä meidän elämä on erilaista kuin normaaliperheissä, ja että työ nielaisee meidän elämästä ihan liikaa tällä hetkellä. Sen selittäminen on vaikeaa, kun toinen on tällä hetkellä täsmälleen oman mukavuusalueensa keskipisteessä, ja lasten tarpeiden mukaan venyminen, siis nimenomaan lämpimän läsnäolon ja kuuntelemisen osalta, jää pitkälti toiselle vanhemmalle. Ap
Meilläkin miehen työnäkyy perhe-elämässä enemmän kuin minun. Itselläni on säännöllinen työaika ja keskitasoinen palkka. Mies on työssä, jossa johto olettaa työntekijöiden olevan suht jatkuvasti tavoitettavissa, se on firman kulttuuri valitettavasti. Tosin palkkakin on sen mukainen.
Aamuisin laitamme lapsille vuorotellen aamupalaa, toinen joko nukkuu vähän pitempään tai lähtee koiran kanssa lenkille heti aamusta. ltapäivisim työ-ja koulupäivän jälkeen minä olen lasten kanssa ja hoidan kotihommia, mies on töissä n.klo 18-19 asti ja tulee iltaruualle kotiin. Sen jälkeen hän on vapaalla ja lasten / perheen kanssa. Yleensä lasten ja minun mentyä nukkumaan tekee vielä jonkin verran töitä. Viikonloppuisin ei tee töitä paitsi vastaa työpuhelimeen jos se soi.
Lomilla katsoo puhelimesta sähköpostit joka päivä ja reagoi niihin tarvittaessa. Laittaa viikonloppuisin usein ruokaa, hoitaa pihatyöt, puuhailee lasten kanssaja kuskaa heitä tarvittaessa.
Näin meillä on näkynyt työ perhe-elämässä jo todella pitkään. Meille tämä on ihan ok ja tavallista.
Tunnen muutamia pikkulapsiperheen vanhempia, jotka pakenevat perhearkea töihinsä. Ylityöt ym. on ikään kuin hyväksyttävä syy olla viettämättä aikaa lasten ja puolison kanssa. Sitten jos puoliso alkaa valittaa, vedotaan siihen, että on paremmat mahikset edetä työpaikalla tai että pomo painostaa, vaikka ylimääräisten töiden teko olisi täysin oma-aloitteista.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen muutamia pikkulapsiperheen vanhempia, jotka pakenevat perhearkea töihinsä. Ylityöt ym. on ikään kuin hyväksyttävä syy olla viettämättä aikaa lasten ja puolison kanssa. Sitten jos puoliso alkaa valittaa, vedotaan siihen, että on paremmat mahikset edetä työpaikalla tai että pomo painostaa, vaikka ylimääräisten töiden teko olisi täysin oma-aloitteista.
Sama. On vain kummallista, miten toinen vanhempi voi omasta mielestään yksipuolisesti päättää, että hänen työnsä on enemmän panostuksen arvoinen kuin vaikka sen toisen vanhemman työ. Sitähän se tarkoittaa, että toinen vanhempi lähtee sitten aina töistä kello 16.30 hakemaan lapsia päiväkodista eikä ota ylitöitä, kun toinen tekee jatkuvasti "uraansa" iltamyöhään. Ne omat työt ei voi joustaa, eli toisen vanhemman on vaan pakko repiä se jousto sitten jostain omasta elämästään.
Ottaa muuten päähän kun käynnissä on näitä kampanjoita joissa kehotetaan olemaan läsnä lapsille ja valistetaan puhelimen käytön haitoista lasten läsnäollessa. Kuvissa esiintyy yksinomaan äitejä puhelimien kanssa.
Meillä on nimenomaan isä jatkuvasti silmät kiinni työluurissa vaikka on olevinaan lapsen kanssa, itse on jopa ylpeä kun lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ei kaikesta keskustelusta huolimatta tajua, miten voisi olla huono juttu olla niin ”tehokas”.
Tilanne jatkuu vaan. En tiedä miten edetä, niin kirjoitan nyt tänne sitten.
Tänä aamuna minun piti lähteä aikaisin töihin ja miehen hoitaa lasten aamutoimet, niin oli sovittu jo kauan sitten. Mies vain makasi sängyssä vastaamassa maileihinsa, kun lapset roikkuivat jaloissani pyytäen aamupalaa. Vasta kun olin jo turhautuneena menossa viemään heitä aamutoimille että pääsen itsekin eteenpäin, mies nousi äkäisenä sängystä "joojoo olen menossa ei tarvitse taas tehdä numeroa!"
Aamutoimien jälkeen päästi heidät jälleen juoksentelemaan perääni ja syventyi työluuriinsa.
Aamupalapöydässä mies istui jälleen kumartuneena puhelimensa yli kirjoittamassa työviestejä, selkä meihin päin. Nuorimmainen jutteli ja kyseli häneltä asioita, mies ei kuunnellut. Huomautin, että voisitko nyt laittaa sen puhelimen pois ja olla läsnä tässä ruokapöydässä. Mies ärähti tarpeettoman kovaa: "Haluutko tosiaan pilata tämänkin päivän?! Mä OLEN läsnä koko ajan." Laittoi sitten kuitenkin puhelimen pöydälle, ja silmät kävivät siinä muutaman sekunnin välein tottakai.
Eli mitään keskusteluyhteyttä tästä asiasta ei ole. Palvoo vain silmää joskus hetken, jos asiasta jaksaa riidellä, ja riita on se ainoa vuorovaikutustapa. Niin kuin ei muuten saisi kuunnella tarpeeksi marttyyrihuokauksia, negatiivista valitusta työasioista ja muutenkin kaikkea, mikä imee ilon koko elämästä. Tuntuu niin yksinäiseltä. Täällä on niin paljon iloisempi tunnelma, kun ollaan kotona vain lasten kanssa.
Alue: Aihe vapaa
Vaikea sanoa. Olen itse tuo työnarkomaaninen puoliso, melko lähellä jo kuvaamaasi tilannetta. Tämä pisti kyllä ajattelemaan. Voimia sinulle.