Oletko unohdettu henkilö?

Ehkä pari kertaa joku vanha tuttu on netissä ottanut yhteyttä jotenkin kömpelöön tyyliin eli odottanut, että minä vien keskustelua eteenpäin. Sellaiset yhteydenotot vaan ärsyttää.

Olen juuri sellainen.

Olin lapsena ja nuorena levoton, arvaamaton adhd. Siihen aikaan oireyhtymät eivät olleet vielä tuttuja, joten olin pelkkä erikoinen  häirikkö ja joka uskalsi touhuta siellä sun täällä kuin yhden sortin tyttö-Duudson.

En viihtynyt yhdessä porukassa, vaan tykkäsin lähteä mukaan uusiin asioihin ja tutustua niihin uusine ihmisineen. Kyllästyin ihmisiin helposti, riitaannuimme sen vuoksi, mutta en jäänyt niitä suremaan. Kävin tottakai  pyytämässä anteeksi, joka kerta, muttaen jäänyt odottelemaan anteeksiantoa. Elämä houkuttu eteenpäin.

JOskus törmään lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin tuttuihin livenä tai somessa. Jokaikinen niistä on vaivautunut ja jännittynyt. Kaikki se vanha nousee mieleeni, mutta ei auta kuin itse rennosti jutella ja kysellä kuulumisia. Kuulen sitten, miten on ollut luokkakokousta, kaikenlaisia olemme-pitäneet- aina-yhtä-kavereitten-kanssa- tapaamisia tai mitä milloinkin. KOen oloni hyvin ulkopuoliseksi, tarkoituksella unohdetuksi, mutta en tiedä olisinko voinut silloin olla muuta.