Ymmärsin nyt vihdoin mikä ylläpitää alakuuloni ja suruni, en ole kellekkään tärkeä..

Sosiaaliset rakenteet minun ympärilläni, ja niihin liittyvää pettymys ja yksinäisyyden tunne. HUOM! Nämä ovat minun tunteeni ja yritän kertoa mun sosiaalisesta elämästä tai sen puutteesta joka askarruttaa minua.

Minulta puuttuu se henkinen yhteys ihmisten kanssa, en halu olla vain se kiva hätävara tuttu.

Auttakaa joku ymmärtämään miten voisin elää elämää ilman että kärsin ja niin että tottuisin tähän ettei ole ikinä mitään odotettavana.

Vanhempani kun täyttivät 65v niin he yhtäkkiä katosivat kotiin, aktiivisuus on heillä olematon, ennen oli meillä tapana vierailla siellä ja syömään esim. Juhlapäivänä.

Veljeni kun meni opiskelemaan eri kaupunkiin niin sekin katos omille poluille. Hän oli minulle kuin ystävä ennen kuin muutti pois.

Elämän varrella on paljon ihmisiä tullut vastaan mutta kukaan ei jäänyt. Olen jo 12 vuotta tuntenut 2 tyyppiä jotka ovat olleet mun ainut tyttökaverit. Nyt vasta ymmärsin että olemme vain ollut tapahtuma, bile, kavereita parikymppisinä, ei muuta! Ei ole koskaan jaettu yhdessä mitään sen suurempaa.

Pahinta tässä on että yhdellä on lapsesta saakka ollut paha masennus, toisella taas on tiivis lukioporukka kenen kanssa matkustelevat/retkeilevät ja mökkeilevät, jakavat upeita eleitä toisilleen. Heillä on kiva porukka ja on helppo yhdessä toteuttaa asioita.

Nyt vasta kolahti että eihän minulla ole koskaan ollut vakaa ystäviä tai tukiverkostoa ja kärsin siitä aivan suunnattoman paljon.

Työ ja opiskeluelämä ovat olleet todella raskaita kun ei ole ikinä mitään kivaa odotettavaa ja se pahentaa kun sai aina kuulla kuinka muilla on ihania suunnitelmia tulossa.

Minua tekee niin surulliseksi kun näen somesta aina sunnuntaina muiden kissanristiäisiä, retkeilyt. Ne vain iskevät niin syvään.

Mulla on kammottavan huono tuuri ollut etten ole onnistunut saamaan elämääni ihmisiä kenen kanssa jakaa ilot, ajatuksia,haasteet, lenkkeilyt, syntymäpäivät. Ei voi edes lahjoja vaihtaa tai muuta.
Täällähän uupuu! Kun on muuten vaa arki, ja siihen kaipaa välillä niitä sosiaalisia hetkiä, että voi odottaa jotain.

Kesä on aivan tuskaa, kun muut ovat vuokranneet mökkiä, mennyt ravintolaan. Niin minä olen vain yksin istunut penkillä, yksin mennyt uimaan, kauppaan, kirjastoon. Illalla on entistä masentuneempi.